Rauli Lehtonen (1928-2014) oli teatterinjohtaja, jollaisia ei enää ole. Hän johti Tampereen Teatteria 25 vuotta voi sanoa sydänverellään ja hermojensa koko kapasiteetilla. Häneltä kysyttiin, kumpi on hänelle tärkeämpi, vaimo vai teatteri. Hieman empien vastaus tuli: teatteri… Siihen Helenakin vierellä nyökkäili iloisesti.
Rauli oli todella pitkän linjan teatterimies. Pispalan poika aloitti järjestäjä-näyttelijänä jo 1940-luvulla, jatkoi iltanäyttelijöiden ohjaajana ja johtajana Joensuussa ja Hämeenlinnassa, missä herätti huomiota sillä, että hänen teattereissaan oli maan korkeimmat katsojaprosentit. Hänellä oli jokin vaistomainen tuntuma siihen, mikä menee yleisöön ja mikä vain kohtalaisesti.
Hänen valintansa Tampereen Teatterin johtajaksi 1963 oli silti yllätys ja herätti epäilyjä. Kritiikin yksinvaltias Olavi Veistäjä arveli, kuinkahan nuori ja vehreä mies pärjää vanhan ketun Eino Salmelaisen kanssa, joka edelleen johti parivaljakon toista aisaa Työväen Teatteria. Lehtonen aloittikin sellaisella rysäyksellä, että koko maa haukkoi henkeään.
Vieläkin ihmetyttää, kuinka silloisilla voimavaroilla ja pienehköllä näyttämöllä voitiin esittää West Side Story pohjoismaisena kantaesityksenä ja sellaisella jymymenestyksellä kuin sitten tapahtui. Esitys niitti laakereita ja vieraili musiikkiteatterin temppelissä Wienissä ja sai sielläkin innostuneet kiitokset. Kaija Sinisalo ja Tapani Perttu loistivat päärooleissa.
Kuka tekee tänään perässä? No meneehän samassa teatterissa nytkin täysin kansainvälistä tasoa edustava Les Misérables, mutta tarjonta maailmalla on sellaista, ettei vierailuille enää ole tilaa muualla kuin festivaaleilla. 1960-luvulla vierailut olivat suuria tapauksia kuten Kansallisteatterin Lokin riemuvoitot Pariisissa ja Moskovassa. Ah aikoja entisiä.
Presidentti Kekkonen kävi katsomassa Wets Side Storyn, ja jälkisitsissä hän komensi seurueen jäsenet kertomaan kunkin hyvän vitsin teatterin alalta. Rauli Lehtonen onnistui niin hyvin, että sai sen jälkeen kutsun linnaan peräkkäin 12 kertaa. Vitsiä ei kannata tähän toistaa, sillä se vaatisi Raulin verrattoman äänenpainot.
Hänen juttujaan sain nauttia monessa yhteishankkeessa alkaen Pyynikin Kesäteatterin Ihmiset suviyössä -esityksestä 1978, jolloin olin sovittaja ja Raulin apulaisohjaaja. Tosin vielä hyvin vaatimattomilla kyvyillä, mutta opin paljon. Sittemmin hän ohjasi näytelmäni Sen onnen aavistus 1988 ja kävi aina katsomassa Myllykolun ohjaukseni. Seurasin Raulia Tampereen Teatterikerhon puheenjohtajana 1992, jonka jälkeen jatkui vielä kymmenvuotinen yhteistyö kuulun kesäteatterin ohjissa.
Kaikkein antoisimmat istunnot vietimme 2000-luvun alussa, jolloin kirjoitin Tampereen Teatterin historiaa (2004). Oikeastaan se oli suurelta osin Lehtosen luomus, niin tärkeä ja hersyvä tiedonantaja hän oli historiatoimikunnassa. Hänhän oli elävä ja kävelevä teatterihistoria itse. Onneksi hän ehti kirjoittaa paljon, mm. Pyynikin ja teatterikerhon historian Pyörivä kansanjuhla sekä teoksen Tuntematon teatterinjohtaja, molemmat vuodelta 1997. Toivottavasti hänen pitkään tekeillä olleet muistelmansakin vielä toimitetaan julkaisukuntoon.
Kyllä tulee Raulia ikävä. Hänelle saattoi aina soittaa, kun jotakin tietoa tarvitsi teatterielämän menneiltä vuosikymmeniltä. Viimeksi vaivasin häntä kirjoittaessani Veikko Huovis -kirjaa Hirmuinen humoristi (2012). Silloin hän luonnehti Havukka-ahon ajattelijan esitystä ja Lauri Leinon pääroolia (1961) kuin olisi eilispäivänä nähnyt sen. Hänen kohdallaan fraasi piti kutinsa: teatteri oli hänelle elämää tärkeämpää.
Pannaan nyt tähän loppuun yksi Raulin antaumusta kuvaava anekdootti. Hän kävi aina talossa kun esitykset illalla pyörivät. Kun Tampereen Teatterilla meni todella kovaa 1980-luvulla ja katsomot olivat täysiä, myyntisihteeri saattoi töihin tullessaan löytää pöydältään Raulin huolellisella käsialalla kirjoittaman lapun. Eilen esityksessä neljä tyhjää paikkaa. Mistä johtuu!?
No niin, tehkääs perässä. Kiitos ja kumarrus mainion teatterimiehen muistolle.
22.3.2o14