Kylmää järkeäkin kuulee tämän Ukraina-kohinan keskellä. Tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro Aleksanteri-instituutista puhui äsken aamutv:ssä asiallisesti siitä, kuinka virheellistä (älytöntä) on rinnastaa Ukrainan tapahtumia Suomen asemaan ja sitten hötkyillä täällä kiivaasti puolustusasioista. Natoonkin pitäisi äkkiä päästä turvaan. Kun maiden asemat ovat tyystin erilaiset, ja Venäjä nyt ei varmasti ala haalia uusia mieliharmeja meneillään olevan selkkauksen lisäksi.
Jospa nyt vallattaisiin takaisin Karjala! Maailman katseet on suunnattu Krimille, ja pieni Suomi voisi iskeä täällä pohjan perillä kaikessa rauhassa. Tulisikohan Obamalta ymmärrystä? Sanottaisiin että me vaan korjaamme vanhan vääryyden ja tasapainoitamme Venäjän toimia omalla kolkallamme. Paitsi että vastarinta voi olla aika kovaa.
Hiukan huvittavaa oli katsella, kuinka Obama saneli madonlukuja Krimin perustuslaittomasta kansanäänestyksestä rinnallaan yhtä lailla perustuslaittomasti valittu Ukrainan virkaa tekevä pääministeri. Mutta aivan kuten Kangaspuro totesi, suurvaltapolitiikkaa ei tehdä lakikirja kourassa. Saman olen minäkin taannoin tainnut lausahtaa. Yksinkertaistus uppoaa suureen katsojakuntaan, ja toinen puoli kannattaa aina jättää sanomatta.
Mutta Hiukkavaaran metsät, Kattilaistentien käänteet ja Ivalon kairat kolunneena reservin sissiluutnanttina kannatan tietysti puolustusmäärärahojen korotuksia. Kanerva, Kääriäinen ja Niinistö olivat eilen oikeassa. Luotamme omiin joukkoihin, eihän Nato nytkään tee mitään Ukrainan hyväksi. Onneksi.
Näistä selkkauksista tärkeämpiin asioihin. Tänään päivällä tulee tv:n vanhojen kotimaisten päättymättömässä sarjassa Edvin Laineen ohjaama Skandaali tyttökoulussa. Muistan sen joskus nähneeni, tuskin katson uudestaan. Silti sydämistyin taas kerran Helsingin Sanomien umpimähkäiseen tv-palstaan, jossa joku Ilja Rautsi arpoi elokuvalle yhden tähden ja nimitteli sitä ”teatraaliseksi hölmöilyksi”.
Miten niin? Elokuva perustuu Robert Kiljanderin klassiseen näytelmään Sanny Kortmanin koulu (1902), terävään tapainkuvaukseen, aikansa satiiriin, ja sen on käsikirjoitukseksi muokannut nimimerkki Serp näppärästi ja taidokkaasti. Tuloksena epookissa hyvin kulkeva lämminhenkinen komedia. Edvin Laine ohjasi varmalla rutiinillaan, oikeastaan tavanomaista tyyliään herkemmin. Näyttelijäkaarti on nimekästä, suomalaista eturiviä. Nähdään monen nuoren kyvyn varhaisia esiintuloja.
Jos tämä on hölmöily, niin mitä sitten ovat lukuisat sotilasfarssit ja muut sekoilut, joita myös päivisin näytetään? Tuskin kyseinen Rautsi on vaivautunut elokuvaa edes katsomaan. Pääasia tässä on se, että Hesarin elokuvapalsta on vajonnut mitättömyyteen ja radion seuranta kadonnut käytännössä kokonaan – nämä ovat näitä lehtiuudistuksen siunauksia.
Sama huitelupalsta kunnioitti taannoin Matti Kassilan paria klassikkoa, Punaista viivaa ja Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta, yhtä matalamielisin ohituksin. Ei mitään asteikkoa. Tällä arpapelillä ei katsojia valisteta, mutta onneksi meillä on omatkin hoksottimet.
Aamulehdessä sen sijaan Pekka Eronen pitää jälleen kutinsa: hän antaa Sakndaalille tyttökoulussa ansaitut kolme tähteä ja esittelee elokuvan hauskalla, oivaltavalla tyylillään. Jossakin on sentään arvot kohdallaan.
Näin tuli käsitellyksi kaksi olennaista, elämäämme vaikuttavaa asiaa. Voimme viettää rauhassa talvisodan päättymisen vuosipäivää. Ryhdynkin tästä käymään jatkosotaa Olavi Paavolaisen rinnalla hänen synkkien muistiinpanojensa valossa. Perästä kuuluu.
13.3.2014