Töölön kirjaston kotoinen Mika Waltari-sali täyttyi eilen ääriään myöten. Reilusti toistasataa kuulijaa saapui seuraamaan puheita Olavi Paavolaisen ihmeellisistä vaiheista. Monia Waltari-seuran tilaisuuksia siellä on pidetty, mutta ei vielä koskaan näin suosittua.

Oli hyvä syy kantaa lisätuoleja. Äskettäin väitellyt Ville Laamanen kertoi Paavolaisen Neuvostoliiton matkasta 1939 kartta- ja kuvanäyttein. Tämä on uutta, vasta esiin tullutta tietoa. Turusta saapui bussillinen Paavolainen-seuran jäseniä kannustamaan Villeä. Heillä on tapana matkustaa Paavolaisen käymille paikoille aivan kuten Waltari-seurallakin. Tekevätköhän vielä tuon laajan Venäjän kierroksen?

Suuri kysymys on tietysti se, millaisen kirjan Paavolainen olisi kirjoittanut Neuvostoliitosta, jos hän olisi sen kirjoittanut. Monet keskustelijat olivat samaa mieltä kuin entinen Moskovan suurlähettiläs Heikki Talvitie: sota ja aika ajoivat kirjan ohi. Ei ollut enää mahdollista julkaista kriittistä kirjaa Valvontakomission ja Stalinin aikana, niin ainakin herkkä Paavolainen saattoi päätellä. Toisaalta hänen oma porvarillinen yleisö oli hylännyt hänet Synkän yksinpuhelun jälkeen. Paavolainen putosi rintamien väliin.

Jäljelle jäi vain muutama esitelmä ja artikkeli Neuvostoliiton matkan vaiheilta. Nekin varsin laimeita ja sovinnaisia katsauksia. Menikö sankarimatkailijalta pupu pöksyyn? Vai eikö hän saanut riittämiin vapaata aineistoa matkalta, koska oli koko ajan isäntien nimeämien oppaiden valvonnassa. Eipä siinä paljon omin päin todellisuutta tutkittu tai yksityisiä venäläisiä tavattu. Ei Paavolainen muissakaan maissa kovin kansanläheisesti matkaillut. Hän oli suurten linjojen ja aaterakennelmien mies.

Paavolainen oli myös paradoksien mies, ja yksi on sekin, että hänen kauan suunnittelemistaan teoksista peräti kolme jäi lopulta kirjoittamatta. Niitä olivat Neuvostoliitto-kirjan lisäksi Tulenkantajien historia ja aikansa seksuaaliprobleemaa ja muuttuvaa avioliittoa käsitellyt tutkimus. Millä kirjallisuudentutkimuksen aseilla voisi tutkia kirjoja, joita ei koskaan kirjoitettu? Olisiko se kontrafaktuaalista kirjallisuudentutkimusta. Aivan jännittävää sinänsä. Kriittinen Neuvostoliiton kuvaus olisi tuonut Paavolaiselle mahdollisesti kansainvälistä mainetta, hän olisi asettunut toisten länsimaisten tarkkailijoiden, kukaties André Giden ja Lion Feuchtwangerin, rinnalle.

Toisin nyt kuitenkin kävi. Ville Laamanen ei oikein usko Paavolaisen väitettä, että hän olisi hävittänyt matkan aineiston Marseillen satamassa paluumatkallaan Euroopan halki syksyn alussa 1939. En usko minäkään. Paavolainen oli monikasvoinen veijari, hävitti ja muutteli kirjoituksiaan, pelasi ja spekuloi, ei koskaan sitoutunut mihinkään, vaan säilytti liikkumavapautensa, ikuinen ”aidalla istuja” siis. Lasse Lehtinen arvioi, että tätä roolia sen paremmin kuin Valvontakomissionkaan osuutta kulttuurin puolella ei ole vielä pohjia myöten tutkittu. Erkka Paavolainen valotti suvun puolelta Olavin isänmaallista mielenlaatua.

Omassa puheenvuorossani eilen koetin arvioida Paavolaisen asemaa sotien jälkeen. Missä määrin häntä yritettiin  todella vetää kommunistien rintamaan heidän omaksi kulttuurikirjoittajakseen? Kyllä se vain olisi Hertta Kuusiselle sopinut, mutta eihän Olavista aatteen propagandistiksi olisi ollut. Liian herkkävaistoinen, epävakaa, tarkkakatseinen mies. Radioteatteri tarjosi  sitten hänen esteettisiä tarpeitaan tyydyttävän suojapaikan.   

Kuvasin  Paavolaista matkamiehenä, yksinäisenä kulkijana, rohkeana profeettana, joka myös erehtyi arvioissaan. Myös hänen eroottisista seikkailuistaan riittäisi kertomista, monien naisten kauniit jos katkeratkin kirjeet niistä todistavat. Kaikkiin näihin palattakoon. Paavolaisesta riittää aina uutta tarkasteltavaa. Eilinen keskustelu tuntui virkistävän yleisöä, ja innosti se meitä Paavolaisen tutkijoitakin, joista paikalla oli myös Hannu K. Riikonen.

Jatkoimme tilaisuuden jälkeen vapaata keskustelua turkulaisten kanssa Paavolaisen kantapaikassa Elitessä. Oli hauska ravistella lisää aiheita tietorikkaiden miesten, sikäläisen seuran puheenjohtajan Kari Immosen, Villen ja Jukka Parkkisen kanssa.  Waltari-seuran puheenjohtaja Anneli Kalajoki oli syystä tyytyväinen tilaisuuteen, jonka menestys ylitti kaikki odotukset. Päivi Istala innostui runollekin. Jatkoa varmasti seuraa. Kesällä tulee kuluneeksi 50 vuotta Olavi Paavolaisen kuolemasta.

26.2.2014