Tuskan hetkiä Richardsonin repiessä maaliin. Iivo Niskasen tappio raatelee mieltä kauan. Tosiaan palaa mieleen Juha Miedon kohtalo silloin joskus. Ruotsalaiset ovat ikuisia hannuhanhia.
Urheilu on hyvä peitto, jonka alle voi unohtaa monet muut asiat. Uutisistakin kiinnostavat vain Sotshin tapahtumat. Kun Suomi läimii maaleja Norjaa vastaan, katoavat hetkeksi jopa homojen vainot Venäjällä. Vainotaanko heitä todella? Venäjän tutkija Arto Luukkanen käytti radiossa sanaa ’vihakampanja’. Roomassa vainottiin kristittyjä, se oli vähän raisumpaa kampanjaa kuin Venäjän nykyinen propagointikielto. Mitä nyt kukin vainona pitää, suhteellinen käsite.
Voisiko uhkarohkeasti uumoilla, että meidän suuri huolemme Venäjän ihmisoikeuksista on ryssävihan uusi muoto, muka avuliaaseen tekohurskauteen verhottu. Samaa mieltä Niinistön kanssa: turha kovin äänekkäästi neuvoa naapuria tältä pikkutontiltamme, jossa riittää siivoomista siinäkin.
Olen maalla ja kirjoitan kuin vimmattu uutta kirjaa. Samalla oli tarkoitukseni hiihtää ja katsella kisoja. Hiihto on jäänyt vähiin, ei metriäkään. Yksinäisyys suo parhaan työrauhan, mutta Marja tuli eilen viettämään Valentinea. Miten ihanaa. Huolto parani, ihminen on sittenkin ihmisen paras ystävä.
Tuonne yhteislaatikkoon tulee sekä Aamulehti että Hesari. On sanottava, että edellinen on parempi urheilulehti. Tänäänkin lauantaina siinä kerrotaan valaisevasti Niskasen urheilu- ja vaatesuunnitteluperheestä. Kovaa sisarussarjaa. Iivosta vielä kuullaan, voi kuvitella millaisella tappion sisulla hän kohta harjoituslenkkejään kiertää.
Neljännet sijat ovat suomalaishiihtäjien kohtalonkuoppia. Ei kruunannut Saarinenkaan hienoa uraansa. Naiset hiihtävät tänään viestiä, taasko tulee uusi neljäs sija. No mäkihyppääjät eivät ylety sinnekään asti. Ampumahiihto on hermoja kiristävä laji, ohilaukaukset kuin kohtalon rangaistuksia nekin. Oikeastaan urheilu on äärettömän turhauttavaa seurattavaa, ei voi itse vaikuttaa mihinkään. Voi vain voimattomasti kommentoida. Ihmeen sairaita urheilijoita sinne lennätetään. Joka toisella on jotain kremppaa. Liian kovaa peliä.
Seitsemän liuskaa on toistaiseksi päiväennätys ja kohtalaisen kova näin asiatekstiä kirjoittaessa. Vähimmäismäärä on kolme, muuten päivä on hukkaan heitetty. Illat voi pyhittää kisoille ja lukemiselle. Kukaan ei häiritse. Hiihtokelejä ei ole vieläkään, vaikka lunta pikkuisen tuprehti tanhuville. Kaunista on ja levollista. Aamun postilenkillä korkeintaan Taunon ja Auttilan Riston tapaan. Siinä on kisakommentit nopeasti vaihdettu.
En voi mitään sille, että sykähdyttävimmät kisamuistot ovat ajoilta, jolloin Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen maalailivat suuren urheilujuhlan tuntua Kaiskon kamariin Kyröskoskella. Olin siellä viettämässä hiihtolomaa, serkkujeni Joukon ja Oskun kanssa jännättiin korva radiossa joka päivä. Jumakauta silloin tuli kultaa ja muita mitaleita ropisemalla, Porilaisten marssi kajahteli. Oli ne aikoja, ei ne koskaan palaa.
Mutta eletään nyt toivossa, kisoja pidetään vielä viikon päivät, kaikkea ei ole menetetty. Sitä paitsi jokainen tappio kasvattaa sisua ja lisää liuskan uutta tekstiä innoittavaan kirjaan.
15.2.2014
PS No nythän tulikin uutta juhlaa, kun katseltiin riipaisevan jännittävää naisten viestiä. Ihmeellinen suoritus! ”Ihan mahotonta”, kuten selostajat tapaavat sanoa. Mutta Ruotsin hannahanhet päihittivät Suomen naiset kahdesti, ensin jääkiekossa ja sitten viestissä, joten eipä riehahdeta liikaa. Hauska oli silti katsella viestinaisten yhteisriemua. Kisoihin puhaltui lisää henkeä.