On juhlittu Enni Rukajärven häikäisevää suoritusta lumilaudalla ja ehditty pettyä muutamiin ponnistuksiin, joten on aika siirtää mielenkiinto välillä muihin asioihin.
Tuli kuluneeksi 70 vuotta Helsingin suurpommituksista, helmikuussa 1944. Isäni kertoi kuinka hän kiipesi sisarensa kanssa Tähtitorninmäelle katsomaan, kun Helsinki tuhoutuu. Hän taisi olla lepovuorossa, nostomiehenä hän muuten osallistui ilmatorjuntaan Taivaskalliolla. Mainitsin tapauksesta Antero Raevuorelle, kun hän kertoi tekevänsä kirjaa pommituksista. No Antero vetäisikin repliikistä pienen kohtauksen sen luvun alkuun, jossa kuvaillaan yliopiston paloa. Vetävästi hän on vähän värittänyt tilannetta, kuten hyvä kirjoittaja tekee.
Luin Raevuoren kirjan Hävittäkää Helsinki! sunnuntaina kisaselostusten lomassa. Voimme taas helpottua siitä, että vauriot jäivät näinkin pieniksi massiivisesta hyökkäyksestä huolimatta. Tuhansia ja tuhansia pommikoneita Helsingin taivaalla, kolme yritystä kymmenen päivän välein. Ilmatorjunta onnistui nerokkaan suunnittelun ja johdon ansiosta yli odotusten. Vain 5 % pudotetuista pommeista osui kohteisiinsa.
Olen lähes 50 vuotta sitten lukenut alan klassikon, Jukka L. Mäkelän kirjan Helsinki liekeissä (1967). Sitä varten tekijä haastatteli 200 pommituksen silminnäkijää melko tuoreeltaan, joten syntyi hyvin eloisa kuvaus. Yksityiset näkökulmat lomittelevat yleisten torjuntastrategioiden kanssa.
Kirjan välistä tipahti kellastunut arvosteluleike. On hyvä tapa sujauttaa niitä myöhemmin luettavaksi. Carl Henning käsitteli Hesarissa (24.10.67) nihkeästi ja ylimielisesti Mäkelän kuvausta. Nuorta kriitikkoa näkyy ärsyttäneen kovasti se, että Helsingin puolustajat kuvataan sankareina, ihan nuhteettomina kunnon kaupunkilaisina. Sodan yksimielisyyden myyttiä ei lähdetä murtamaan! Lisäksi kirjassa on pari merkityksetöntä asiavirhettä, joihin Henning ahnaasti tarttuu.
Silloin elettiin nousevan radikalismin kultaisia vuosia, eikä sotien muisteleminen todellakaan ollut suosiossa. Aika on nyt tehnyt muutaman kierroksen. Eipä ryhdy Raevuorikaan puolustajien kunniaa murentamaan. Ehkä hän on piirun verran viileämpi uhrien kohtaloa kuvatessaan kuin Mäkelä. Mutta samat tosiasiat tässä esiin aukeavat. En käytä loppuun kulutettua adjektiivia ’uskomatonta’, mutta sitähän kummankin kirjan kertoma on.
Mitä uutta Raevuori lisää Helsingin pommituksiin? Paljon hän joutuu kulkemaan samoja reittejä ja samoja kortteleita kuin Mäkeläkin. Mutta hän laajentaa ansiokkaasti näkökulmaa. Poliittinen kuvio hahmottuu pommitusten rinnalla. Paasikivi käy Tukholmassa neuvotteluja madame Kollontayn kanssa. Hella Wuolijoki istuu rangaistusvankina Katajanokalla. Marcus Wallenbergilla on oma kauppamiehen missionsa menossa. Ja kaiken keskellä menneen ajan monumentti Ukko-Pekka tekee kuolemaa. Hänen hautajaisiaan vietetään poliittisesti hyvin arkaluontoisessa tilanteessa.
Luontevasti Antero nivoo eri tasot yhteen. Todella kriittisiä aikoja elettiin. Joitakin draamallisia kohtauksia hän sivuuttaa eleettömämmin kuin Mäkelä. Kun Mäkelä kuvailee yksityiskohtaisesti esimerkiksi Katajanokan vankilan pommitusta ja vankien hämmästyttävää toimintaa tilanteessa, Raevuori sivuuttaa sen maininnalla: vain 8 vankia käytti tilaisuutta hyväksi ja karkasi. Muut 442 ponnistelivat uskollisesti palon sammuttamiseksi. Eräs elinkautisvanki toimi vapaaehtoisena portinvartijana ja esti muutamat pakoyritykset! No tämähän on sopimatonta yhteishenkeä varmasti Henningin mielestä.
Lämpenin kirjoista sen verran, että eilen maanantaina poikkesin arkistosta tullessani Sanomataloon kuulemaan aiheesta käytyä keskustelua. Väkeä oli mahdottomasti, istumapaikat oli täytetty ilmeisesti tuntia ennen alkua. Sodat todella kiinnostavat kansalaisia. Oli harmaapäitä pommituksissa itsekin mukana olleita, mutta myös nuorempia. Suurin osa seurasi tilaisuutta seisaaltaan.
Tornin it-veteraani Heikki A. Reenpää vetäisi ohjelmassa repäisevän havaintodraaman torjunnan strategiasta ja suojautumisen ohjeista. Reippaasti Reenpää komensi osan katsojista lattialle istumaan – näin oltiin pommisuojassa. Osan katsomosta hän tuomitsi kuolleiksi. Ensimmäisessä pommituksessa kuoli toistasataa ihmistä, kahdessa myöhemmässä huomattavasti vähemmän, kun suojautuminen oli opittu. Torjunnasta, sulkutulesta ja häikäisevästä kranaattikuutiosta kerrottiin esine- ja kuvanäyttein. Yksi oikea pommikin oli nähtävillä. Muitakin asiaan osallisia kuultiin eversti Ahti Lapin johdattelemina. Alan kirjoja myytiin katsomon sivussa. Olihan siinä tunnelmaa ja melkein markkinameininkiä. Lopuksi nähtiin puolen tunnin elokuva pommituksista ja varsinkin torjunnasta.
Opettavainen tilaisuus. Kestin herpautumatta pari tuntia seisten takki päällä, vaikka aikomus oli vain pistäytyä. Pohdimme luokkatoverin Matti Laipion kanssa, muisteleeko mikään muu kansa vieläkin näin kiihkeästi käymiään sotia. Matti viittasi venäläisiin, mutta sehän on pompöösiä juhlamuistelua. Täällä tilanteisiin, jokaisen pommikoneen tuloon ja tuhoon pureudutaan ankaran kriittisesti ja teknisiä tosiasioita esiin nostaen. Niin saimme ainakin luvan uskoa. Hyvä kun isät silloin vartoivat ja sulkutulta tulittivat. Hyvä Helsinki on heidän ansiostaan edelleen pääosin vanhassa hahmossaan.
11.2.2014