Olipa kiinnostava väitöstilaisuus Turussa. Ville Laamanen puolusti kirjaansa Suuri levottomuus Olavi Paavolaisen ”kulttuurisesta katseesta ja matkoista 1936-1939”. Mikko Majander veti jäntevän ja ajoittain terävänkin vastaväitöksen, ja Timo Soikkanen myhäili kustoksena: suuri sali täynnä kuulijoita.
Laamasen väitös on herättänyt jo ennalta poikkeuksellisen suurta huomiota, isot jutut Hesarissa ja Turkkarissa, varmaan muuallakin. Kuten vastaväittäjä kuivasti totesi: Turun Sanomathan on jo hyväksynyt väitöskirjan, ”merkittävä, mittava, ainutlaatuinen tutkimus” kriitikko Jouko Grönholmin mukaan.
No sitähän se on. Harvoin olen lukenut niin tarkasti väitöskirjan kannesta kanteen kuin tässä tapauksessa. Perusteellisesti ja intensiivisesti kirjoitettu, vähän turhankin juurta jaksain asiat selostettu, dokumentointi pedanttia ja mallikelpoista, kuten vastaväittäjä kiitteli. Kuva Paavolaisesta rikastuu huomattavasti, eritoten tietysti Neuvostoliiton matkan 1939 osalta, josta Laamanen tuo esiin ennen tuntematonta raporttitietoa. Sitä lukee tukka pystyssä.
En nyt ryhdy referoimaan tarkemmin, kun aion itsekin omassa elämäkerrassani käyttää Laamasen rikasta aineistoa. Hän tekee suuren palveluksen perässä tuleville tutkijoille, osiltaan hänen kirjansa on avolouhos, josta vielä paljon ammennetaan, täydennetään, tulkitaan lisää ja tehdään jatkotutkimuksia.
Yhden seikan tässä voisi ottaa kyllä esiin. Dosentti Majander nosti pienen ihmettelyn aiheeksi sen, että Paavolainen ei ottanut mitään kantaa Espanjan sisällissotaan, johon kaikki vähänkin itseään kunnioittavat kulttuurikriitikot ja intellektuellit tavalla tai toisella 1930-luvulla puuttuivat. Sen sijaan hän lähti Etelä-Amerikkaan, mahdollisimman kauas, ikään kuin pakoon, kuten itsekin luonnehti. Miksi ihmeessä?
Selityskin alkoi keskustelussa valjeta. Paavolainen oli ikuinen ”aidalla istuja”, kuten Erkki Tuomioja on luonnehtinut. Hän varoi ottamasta selvää kantaa tai valitsemasta puolta ajan ankarissa poliittisissa taisteluissa. Matka Espanjaan olisi edellyttänyt ilman muuta puolen valintaa, kuten Hemingway teki siekailematta, suorastaan osallistui sotaan sekä kivääri, kynä että kamera aseenaan. Näin riuska toiminta ei koskaan sopinut varovaiselle Paavolaiselle. Hän oli ja pysyi sivullisena tarkkailijana.
Samoin Majander tiukkasi väittelijältä kantaa paljon puhutusta ”modernista” – kumpi oli modernimpaa, fascismi vaiko liberaali kristillinen kulttuuririntama? Miten sijoittui ylirationaalinen bolshevismi modernin käsitteeseen? Sinänsä relevantti kysymys, kun Paavolainen väitöksenkin mukaan kantoi 20-luvun modernia perintöä koko ajan matkassaan. Vastaus jäi vähän ilmaan, eikä kaikkea onneksi saatukaan kolmen tunnin keskustelussa selvitetyksi.
Onnittelin napakasti vastaillutta Ville Laamasta hienosta kirjasta kahvitilaisuudessa. Me tapaamme uudelleen Mika Waltari -seuran tilaisuudessa 25.2. Töölön kirjastossa. Kävimme pientä jälkikeskustelua myös ikimuistoisen vastaväittäjäni (1988) Hannu K. Riikosen kanssa, hänkin valmistelee uutta kirjaa Paavolaisesta. Tutkimus etenee leveällä rintamalla, Paavolainen on taas äkkiä noussut suuren kiinnostuksen kohteeksi.
Oli kiva tavata Tiina Parkkinen ja Aki Lindén, näitä vanhoja Turun tuttavuuksia. Väkeä vilisti monenlaista, puhetta piisasi. Yleisö pysyi hyvin mukana antoisassa keskustelussa. Kiitin lopuksi Timo Soikkasta, joka on pitänyt minut tilanteen tasalla ja jonka kanssa vielä palaan Paavolais-tutkimuksiin. Nyt vasta työni hurahtaa toivon mukaan parhaaseen lentoonsa.
1.2.2014
PS Katso kirjan kantta. Maalaus Moskovasta 1937. Onko todellinen vaiko propagandaa? Siitäkin väitöstilaisuudessa keskusteltiin. (Taidemaalari Juri Pimenov sai Stalinin palkinnon aikanaan.)