Panu Rajala

Paljon puhutaan kirjan kriisistä. Ilmiö ei ole uusi.  Ainahan kirja on ollut kriisissä, varmaan Gutenbergista alkaen ja paljon aikaisemminkin. Kriisi on elämän merkki, mutta voi se koitua kuolemaksikin.  Kova kriisi oli se kun Aleksandrian kirjasto paloi. Mitähän siitä on, parisentuhatta vuotta. Kirjoja on myös tarkoituksella poltettu, koska niitä on pelätty. Nehän välittävät tietoa ja elämyksiä.

Nyt puhutaan kirjan muuttuvista muodoista. Sähköinen kirja syrjäyttää painetun. Niinköhän käy. En oikein usko tuota. Kirja on niin kätevä pakkaus, kaikin tavoin käteen sopiva. Kun kaiken maailman tingelitietoa aikansa vierittää liukkaalta ruudulta, tuntuu levolliselta palata painetun kirjan puhtaalle pysyvälle sivulle. Kun kyllin pitkälle ehditään uudistuksissa, ihmisen luontainen nostalgian tarve vaatii palaamista oikeaan kirjaan.

Uusi sisustustrendi syrjii kuulemma kirjahyllyä. Se vie tilaa ja kerää pölyä ja käy tarpeettomaksi kun ei ole kirjojakaan. Kuinka kätevästi sähköinen kirjasto mahtuukaan liivin taskuun. Yöpöydällä voi pitää kansojen historian ja ottaa matkalle koko Dostojevskin tuotannon. Jos nyt näitä sitten kerkiää kiireissään selaamaan.

Minulle kirjahylly on aina ollut huoneen paras kaunistus enkä voisi elää ilman sellaista. Järjestelen joskus kirjahyllyä ahkerammin kuin luen kirjoja. On kiva katsella keitä tekijöitä sattuu vierekkäin, kuinka teemat ja aiheet kohtaavat. Ja sitten löytää äkkiä jonkun hukkuneen ja kauan kaipaamansa opuksen. Tuossa sekin hitto piilottelee eikä puhu mitään! Pian se alkaa kertoa omaa tarinaansa.

En lukisi Tolstoin Sotaa ja rauhaa kännykästä vaikka mikä olisi. Jonkun runon tai aforismin voisin lukeakin. Ja säätiedotuksen. Pitkon pakina olisi jo siinä ja siinä. Ruutu on luonnostaan pilkkova väline, ja epiikka edellyttää levollista pitkäjänteisyyttä.

Tämä kestoaihe ei jää tähän, siihen palataan viimeistään kesäkuun lopussa Sastamalassa. Vanhan kirjallisuuden päivät pohtii silloin monipuolisesti kirjaa, sen muuttuvaa asemaa ja sen uusia vaatteita. Vauhtia otettiin heti vuoden alusta ohjelmavaliokunnan kokouksessa ravintola Kuussa, jossa saa ihmeen mureaa poroa ja muutakin herkuteltavaa. Jenufan maailmantähtikin näyttää paikkaa suosivan, joten sinne vaan.

Eri suuntiin käyvät kirjan ystävienkin keskustelut. Joku on ylen innostunut kirjan muuttuvista markkinateistä ja teosten vaihtuvista välineistä. Sitten on meitä perinteisen kirjan vankkoja puolustajia. Kirjoja ei viime syksynä ostettu enää entiseen tahtiin, mutta ostettiin kuitenkin. Yleinenkin taloustilanne hidastaa vauhtia. Sähkökirjan kauppa käy edelleen kitkaisesti. Mutta kantadivarillani täällä Punavuoressa oli kuulemma paras joulumyynti vuosiin. Arvaamattomia ovat kirjan tiet.

Kun joudun käyttämään paljon lähteitä, unelmoin joskus helposti klikattavasta kompaktista aineistosta tuossa vain käden ulottuvilla. Onhan niitäkin, liiankin helposti saatavia googletuksia. Mutta oma työn tuiskeen tunnelma tulee noista kirjapinoistakin, niiden kumollaan retkottavista selkämyksistä ja sekaisista liuskoista  ja muistilapuista. Aina kaaoksesta jotakin löytyy, ja kirjat tulevat näin parhaiksi kavereiksi.

16.1.2014

Lähden käymään Tallinnassa, missä julkistetaan viimeinenkin Mika Waltarin suurista romaaneista viroksi: Inimkonna vaenslased eli Ihmiskunnan viholliset Piret Salurin kääntämänä. Romaanissa on vajaat tuhat sivua, joten lahden takana uskotaan lujasti lukemiseen, oli väline sitten mikä hyvänsä. Katsotaan kohta mitä sinne päin muuten kuuluu.

Onkohan noista hallituksen seminaareista jotain todellista hyötyä? Vai kannattaisiko mieluummin vaan jatkaa siellä  kuntien raakaa pakotustyötä tämmöisen yleisen taivastelun sijaan. Joku voisi tietysti osoittaa konkreettisesti, mikä ongelma on lauennut tai mikä aloite edennyt päivän visiointi-istunnon tuloksena. Maassa vallitseva negatiivinen ilmapiiri on liiankin hyvin tiedossa, mutta paraneeko se korkean tason toteamuksesta?

Katainen on kyllä sitkeä ja kärsivällinen kaveri. Kaikki hallitusta haukkuu, mutta poika painaa vaan niska limassa sekalaisen sakkinsa johdossa.  Olisi kiva vaihteeksi panna vaikka Jörn Donner pääministeriksi ja Björn Wahlroos valtiovarainministeriksi ja katsoa, kuinka nopeasti nämä viisaat aitiosta huutelijat ajaisivat maan asiat päin kiviseinää.

Mutta elokuvistahan piti puhumani. Kultakuumeessa jatkettiin Matti Kassilan uran arviointia. Huvittaa vähän sekin, kuinka korkealle Kassila nyt korotetaan – vertauskohtana poliittiset vuosikymmenet  1960-lopusta 80-luvulle, jolloin kuului oikeiden taiteilijoiden piirissä halveksia tällaista sekalaiseen viihteeseen sortunutta veteraania. Nyt nähdään Kassilan vahvuudet ja monipuoliset taidot. Totta on kuten ohjelmassa todistettiin, että esim. Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden kaltaista huolitellusti lavastettua ja näyteltyä epookkia eivät nämä taannoin ylistetyt Jarvat ja Pakkasvirrat olisi edes kyenneet tekemään. Silti Helena Yläsen kritiikki oli sen osalta varsin nuiva, vanhat asenteet painoivat vielä vuonna 1988. Vasta Rouenin festivaaleilla Ranskassa ymmärsivät palkita kelpo elokuvan.

Virkistävää oli sekin, että tutkijat valitsivat ohjelmassa uusia suosikkeja Kassilan pitkältä uralta. Kalevi Koukkusen suosikki oli kerrassaan yllättävä: Vodkaa, komisario Palmu ! Sehän on epäperäinen Palmu, johon Waltarilla ei ollut enää osaa eikä arpaa. Muistan sen jotakuinkin opportunistisena neuvostomyönteisenä vaikka satiirisyritteisenä elokuvana, mutta voin olla väärässä. Katsomisesta on jo kai kolme vuosikymmentä ellei enemmän. Koukkunen perusteli kyllä hyvin tätä mediakriittistä valintaansa. Helppo oli sen sijaan  yhtyä Juha Seitajärven valintaan Hilman päivät. Poskettoman hauska elokuva! Se kuoliaaksi naurattava Missä palaa? -kohtaus on aivan verrattavissa alati toistettuun Leo Jokelan ”Tummiin silimiin”. Leffat ulee taas keskiviikkona päiväsaikaan, olkaat valmiit.

Muuten kiinni Paavolaisessa. Kun on koko päivän tarkistanut alkulukuja ja saanut Marjalta rohkaisevia ensikommentteja, tuntuu ansaitulta levähtää illalla katsomaan pitkästä aikaa Alcantaran perheen vaiheita Francon jälkeen. Ihme juttu että osat on näin tuoreita, viime vuonna filmattuja. Mitä jos kävisi Madridissa ja näkisi jossain kahvilassa Mercedeksen! Viehättävin tv-nainen, Elina Pohjanpään veroinen. Tai moikkaisi Antoniota tai Miguelia kadulla, heh. Pitänee joskus koittaa onneaan. Tai varmempaa olisi tietysti tekeytyä Filmihullun toimittajaksi ja tunkeutua heitä haastattelemaan. Hitto kun syntyy hyviä ideoita näin iltamyöhällä. 

Nuutinpäivä  ja joulun loppu. Vaikka eivät ole sitä huomanneet tuolla pihan takana vastapäisessä talossa, josta joulutähdet ja kuuset valoineen vielä kimmeltävät.

13.1.2014

Tuli sopivan löysä sunnuntai. Eilen kun illastettiin kouluneuvoksen ja lehtorin kanssa Anissa kulman takana, puheltiin ummet sekä lammet  ja vielä jatkettiinkin juttua täällä meillä, niin aamustahan tuli vähän raukea. Ja kas, kaikki Palmut näytettiin vielä kerran Teemalta peräjälkeen. Siinä armas pyhäpäivä sitten vierähtikin. Lenkillä kävin keskellä keskimmäistä leffaa ja kotikiinalaisesta hain pari purkkia kanaruokaa, that’s it.

Kun katselee taas uudemman kerran Matti Kassilan rentoja, osumatarkkoja ohjauksia – onnea vaan ohjaajalle! tänään on merkkipäivä, postia lähetinkin – niin kiinnittää huomiota vähän eri asioihin kuin aikaisemmin. Varsinkin tarkkasin elokuvien taidokasta pientä komiikkaa, sitä miesten keskinäistä jäynäilyä, pieniä ilmeitä, reaktioita, hauskasti ja liioittelematta toteutettuja – mitä nyt Palmu itse räyski välillä aika voimallisesti.

Kuka nousee uudella tavalla esiin? On kehuttu ja aiheellisesti puhki kaikki Jopi Rinteestä Leo Jokelaan – Jussi Jurkkaa tai varsinkaan Pentti Siimestä unohtamatta. Elinat Salo ja Pohjanpää olivat hurmaavia. Mutta tämän katsomismaratonin päähenkilöksi omassa asteikossani nousi eittämättä Matti Ranin. Ensinnä hänen roolinsa on ainoa, joka selvästi kehittyy, muuttuu, asemakin paranee ja sen myötä asenteet, ilmeet, tyyli näytellä. Nolon epävarmasta ja yli-innokkaasta apulaisesta tulee itsetietoinen päällikkö, jolta edelleen asiat luiskahtavat helposti käsistä. Ranin kuvaa tyypin tarkasti ja herkullisesti, niin oikeaa komiikaa ja ajoitusta käyttäen kuin mahdollista.

Onhan myös Waltarin ansiota tyypin kehitys: hieno oivallus oli siirtää hänet Palmun esimieheksi viimeisessä kirjassa, josta tuli puoliväliin saakka oivallinen ja ajankuvanakin mainio elokuva – siitä lopun Wadenblick-jaksosta en enää innostunut, Helge Herala oli päästetty jo liian paksusti karrikoimaan. Tuntui kuin ohjaajakin olisi vähän työlästynyt aiheeseen ja antanut vain lasketella loppua kohti. Vaikka onhan siinäkin kuolemattomia: ”Kun tuollainen on poika niin hurudan e faija.”  

Laiskotellen mutta ei ihan hukkaan sujui siis sunnuntai. Ulkona oli raikas ja raaka pakkasilma, luntakin tuprunnut viimein Helsinkiin. Kävin tervehtimässä Jusupov Ahon patsasta saman puiston alalaidassa, missä Palmun erehdystä filmattiin. Itse asiassa kävin katsomassa jo filmauksia vuonna 1960, Norssin lukiolaisena. Näin valojen palavan Engelin aukiolla, kiipesin sinne koiran kanssa ja katselin tovin, kuinka Rinne ja Ranin kävelivät keskustellen aukion poikki. Ei sitä ainakaan montaa kertaa tarvinnut uusiksi ottaa. Jotta näin siis kierros kiertyy umpeen, klassikko elää ja parantaa vaan juoksua vielä 53 vuoden jälkeen.

Yhtä hämmästynyt kuin Kassila siinä hyvässä dokkarissa, joka tuli alkuun aamulla, olisi Waltari varmasti nyt, jos tietäisi, että hänen rentoutuakseen kirjoittamansa Palmu-dekkarit ovat nousseet tällaiseen arvoon arvaamattomaan elokuvien ansiosta. Elämäkerrassani Unio Mystica (2008) kerron, että Waltari olisi mahdollisesti jatkanutkin näiden kirjoittamista alkumenestyksen jälkeen (1939-1940) ellei kustantaja olisi varoittanut häntä tuhlaamasta liikaa voimia ja aikaansa turhanaikaiseen ajanvietteeseen…

Kun vielä piti katsoa uusi Poirot, niin tulihan istutuksi ja ihan liikaa, mutta viihdyttävästi. Huomaatteko, Poirot’n puutteena on jokseenkin harras huumorittomuus – hiljaista ironiaa lukuunottamatta. Siinä suhteessa Palmu hakkaa esikuvansa jo kirjoissa, ja vallankin näiden elokuvien irtonaisen ja notkean kerrontatyylin ansiosta. Lisäksi Christie punoo juonensa niin mutkikkaiksi ja sisäsiisteiksi, että niistä tahtoo jo elämä ja ilma loppua. No, sopiihan vetää vähän kotiinpäin näin professori Kassilan syntymäpäivän kunniaksi. Iloitkoon mestari sairasvuoteellaan näistä myöhäisistä laakereistaan!

Vielä pieni havainto. Dokkarissa Kassila kertoi intiimistä ja ”supsuttavasta” henkilöohjaustyylistään. Mikä ero verrattuna Niskasen diivaileviin karjahduksiin tai Mollen mylviviin raivokohtauksiin, joita myös sain aikanani seurata. Kassila piti positiivisen ja luottamuksellisen ilmapiirin luomista kuvauksissa tärkeänä, mutta monasti tuntui kuin nuo kaksi nuorempaa ohjaajaa olisivat tietoisesti tähdänneet niin kireään ja v-maiseen tunnelmaan kuin mahdollista.  Kun Kassilasta on nyt tehty ilmeisen ansiokas juhlakirja (juttu tänään Hesarissa), pitääpä vilkaista, onko siinä ja kuinka paljon näitä osatekijöitä analysoitu ja häntä verrattu muihin ohjaajiin. Lisäksi yksi esseen aihe olisi hänen elokuviensa suhde kirjalliseen klassikkoperustaan, Sillanpäähän, Waltariin, miksei Kiantoon ja Wuolijokeenkin. Näistä olisin kirjoittanut, jos joku olisi pyytänyt. Mutta ainahan hyvään aiheeseen voi vielä omaehtoisestikin palata.

12.1.2014

Olihan yllättävää katsella elokuvaa Haluan rakastaa, Peter ensimmäisen kerran sitten 40 vuoteen. Voiko aika tosiaan parantaa vanhaa leffaa? Valmistuessaan 1972 elokuvaa haukuskeltiin, ja itsekin muistan pettyneeni. Mutta nyt se vaikutti melkein hyvältä, ainakin tyylikkäältä ja kaikin tavoin siedettävältä.

Jouduin sattumoisin Matti Kassilan käsikirjoitusapuriksi, kun tunsin Aila Meriluodon ja tyttärensä Ursulan. Lauri Viitaa olin kovasti lukenut ja kierrellyt Pispalassa. Ailan romaanista Peter Peter kirjoitin Demariin kiittävän arvostelun, kun taas muu kritiikki oli nihkeää, varsinkin Pekka Tarkka teilasi sen täysin Hesarissa. Tässähän oli jo lähtökohtia.

Seurasin elokuvan valmistumista monessa vaiheessa ja odotin siitä naisen rakkauden purkauksenomaista kuvausta. Tea Ista onkin loistava pääroolissa, hienovarainen ja rohkea, löytää sävyjä ja uskaltaa heittäytyä. Se suuri rakastelukohtaus näytti tosin jo aika kesyltä. Mutta elokuva kaatuu paljolti Paul Osipowin elottomaan ja haluttomaan suoritukseen Peterin roolissa. Tulee aivan tönkkösuolattuja kohtaamisia, joille Istakaan ei voi mitään, vaikka kaikkensa yrittää. Hätäpäissä Osipow jälkiäänitettiin Matti Oraviston avulla, mutta ei sekään paljon parantanut.

Esko Nevalaisen kuvaus on kaunista ja ilmavaa, turhatkin maisemakuvat Ruotsista elävät, kaikenlaista symboliikkaa löydetään matkan varrelta. Onhan Kassila ammattimies, vaikka ei tässä parhaimmillaan. Hänen vanhoja elokuviaan voimme nyt katsella harva se päivä.  Aila oli kovin harmissaan aikanaan romaaninsa filmatisoinnista, hänellä tietysti oli ihan oma näkökulmansa aiheeseen ja ohjaajalla tietysti oma visionsa. Minä siinä välissä yritin taiteilla.

Mutta tähän on nyt tultu, että molemmat tekijät täyttävät komeasti pyöreitä melkein peräpäivinä, Aila tänään ja Matti ylihuomenna. Yhäti virkeitä yhdeksänkymppisiä, pitkän uran tehneitä, yhä vielä elämässä kiinni. Matti tosin on sairaalassa ja Aila pysyttelee etupäässä seiniensä sisällä Arkadiankadulla. Mutta puhelimessa kumpikin juttelee edelleen hersyvästi ja hauskasti.

Mehän lähdimme tietysti Ailaa onnittelemaan tänään hänen korkeana juhlapäivänään. Soitin eilen ja varmistin, että voidaan tulla iltapäivällä. Siellä vinttikerroksessa Ailan uskollinen miesystävä oli vastassa, ja pian Ailakin hissutteli näkyviin tutusti virnistäen. Annoimme shampanjapullon ja yhdeksän ruusua (Memory lane) ja viimekeväisen kirjanikin annoin, kun Aila vakuutti edelleen lukevansa. Milläs hän muutenkaan aikaansa kuluttaisi.

Kahdenkin kustantajan edustajat olivat jo päivällä käyneet, ja Ursula oli pian tulossa hakemaan äitiä juhla-aterialle, joten emme tahtoneet päivänsankaria kauan väsyttää. Miten iloinen on hymynsä edelleen, ja silmänsä välkkyvät kuin runotytöllä ainakin. Tulipa hyvä mieli siitä käynnistä.  

Katseltiin kotona Teemalta sitten kaksikin dokumenttia Ailasta. Hän oli itse hyvässä vedossa veteraanien Pekka Lounelan ja Eino S. Revon tentissä, mutta Heikki Huttu-Hiltusen jälkimmäinen teelmys oli merkillisen sekava ja parsi puuttuvaa aineistoaan edellisen dokkarin pitkillä otoksilla! Olikohan kukaan  Teemalla tullut katsoneeksi näitä läpi, niin paljon tuli toistoa, kun ne laitettiin peräjälkeen. Aila pelasti hyväntuulisuudellaan heikotkin koosteet. Hienoa silti kun huomioivat näin näkyvästi, Hesarissakin Suvi kirjoitti pienen jutun. Huomenna on Matin suuri ilta: kaikki Palmut yhtenä pötkönä.

Ja jottei tämä menisi ihan Ailan piikkiin koko merkkipäivä, niin todettakoon, että iloinen yllätys odotti vielä illallakin: Taru Mäkelän ohjaama ja Arto Salmisen teokseen perustuva Varasto kolmosella. Niin harvoin ilahtuu kotimaisista elokuvista tai sarjoista enää. Tässä oli karheaa todellisuuden makua ja juuri sitä alakanttiin lohkovaa komiikkaa ja osuvan irtonaisia  repliikkejä, jotka meidän kotikatsomoon purevat. Kehkeytyi oikea hyvää tekevä kehitystarina! Kari-Pekka Toivonen ja Minttu Mustakallio ja muutkin erinomaisia. Häpeä etten ennen tätä nähnyt missään teatterissakaan saati kirjaa lukenut.  Katkesi kesken Arto Salminen, hänessä olisi ollut ainesta tämän rujon ja ahneen ajan kuvaajaksi pitemmältikin.

10.1.2014

Niin alkaa kokousten kausi, ei mahda mitään. Hyvästi levollisten viikkojen lekottelu. Totta puhuen hyvin vaatimatontahan tämä minun virkoamiseni sentään on.

Sosiaalinen elämä aukeni hilpeän nuorekkaissa merkeissä. Ylivakerin sukukatselmukseen eli klaanin perinteiseen aaton tapaamiseen kerääntyi kaikkiaan 66 henkeä, heistä 21 vilistäviä pikkunapuloita. Siellä tehtiin hiki otsalla monta tarkistuslaskentaa ja päädyttiin lopulta siihen, että Leeni ja Toivo Ylivakerin seitsemällä lapsella on yhteensä 17 lasta ja edelleen 27 lastenlasta. Korjatkaa jos luvut ovat vieläkin tarkistettavissa.

Elinvoimaa, melskettä ja monenlaista teutarointia riitti päärakennuksessa, joka on läpiremontoitu Laurin ja Paulan toimesta. Isäntäväki selvisi tämän remmin kestityksestä sujuvasti. Paljon ei siinä ehdi keskustella, mutta joitain hajatietoja sentään keräilin kunkin sukuhaaran tuoreimmista vaiheista. Olenhan jo jokseenkin sivullinen ja Marja vielä enemmän, neljännesvuosisata kulunut Elinan kuolemasta. (Vieläkin Mara Huhtamäki hänet kirjassaan muistaa.) Pari lasta meiltä pääsi sentään paikalle. Luovuin suosiolla yrityksestä oppia tuntemaan kaikkia kolmannen polven kiljukauloja.

Kehäkukan kabinetissa alettiin sitten loppiaisen pyhänä kohdistaa ajatuksia Sillanpään Seuran menneen vuoden jättiurakkaan ja ennen muuta tuleviin suunnitelmiin. On tekeillä suuri ooppera Myllykoluun, mutta varsinkin sen taloudelliset näkymät leijailevat toistaiseksi korkealla ilmassa. Paitsi onhan tukea jo saatu kolmeltakin arvokkaalta taholta, ja lisää on vimmatusti haussa. Jäätiinpä kehittelemään, haavi liikkuu. Ilmiantakaa hyviä sponsoreita!

Teema tarjoilee meille anteliaasti oopperaelämyksiä suoraan Metropolitanista. Katselin ja kuuntelin lumoutuneena Thais-tarinan kaunista kuljetusta, kuinka kurtisaanista värkättiin kunnon kristittyä. Munkin tavoite onnistui vähän liiankin täydellisesti. Kun tämäkin teos jäi meidän omassa oopperassa aikanaan näkemättä, taltiointi meren takaa oli tervetullut korvaus ja kohottava elämys.

Kun pääsin hyvään vauhtiin, selvitin Wagnerin juhlavuoden loppiaisiksi koko nelituntisen Valkyyriat taannoiselta tallenteelta. Muhkeata laulantaa, jylhää meininkiä, salskeata kajauttelua – suunnattoman hitaasti vain selvittelivät sekavia juoniaan ja sukusotiaan. Ne muutkin osat aikanani katselin, patetiaa parhaimmillaan. Roolijako ei ymmärtääkseni voisi olla osuvampi, upeita suorituksia, pitkiä vetoja, väristäviä kohotuksia. Kuntoa tuollainen kysyy ja äänijänteitä. Taas nähdään, että juhlavuodella on aktivoiva merkitys. Olisinko ilman sitä vieläkään näitä Wagnerin lohkareita nielaissut.

Kuusta karsitaan, koristeita kerätään koppaan. Talo riisuutuu juhlapuvustaan. Viimeiset sillit, sardiinit ja lipeäkalan rippeet nielaistaan. Sahtia on vielä tilkka tonkan pohjalla. Vähiin menee ennen kuin vallan loppuu. Pian on matka taas Helsinkiin, ja kovat härkäviikot alkavat.

Kai Ekholmin kirjaa toivoin joulupukilta ja sainkin. Onhan lähtömiljöö mitä kiehtovin ja samalla tuttu: Kansalliskirjasto upeine kupolisaleineen ja loputtomine hyllyineen ja kirjavarastoineen. Sinne sijoitti dekkarinsa jo 1910-luvulla kolme kirjastoamanuenssia, kuten Ekholm mainitsee kirjansa loppuhuomautuksissa. Hän siis jatkaa vanhaa kunniakasta perinnettä. Olen nuo hupaisat Corpwieth-tarinat lukenutkin uusintapainoksesta.

Tätä nykyisen ylikirjastonhoitajan dekkaria ei voi yksiselitteisesti luonnehtia hupaisaksi, vaikka siinä on pintatasoltaan paljon huvittavaa havaintoa nyky-Helsingistä ja erityisesti ihailevia kommentteja kirjoittajan työpaikasta, joka ansaitseekin täyden ylistyksen.

Mutta pohjimmaltaanhan tämä on yllättävän rankka kirja, aivan hirveä välillä. Ekholm liikkuu kuvausrekisterien äärirajoilla: on tuttua poliisihuumoria, perinteistä etsivähölmöilyä ja sitten sotamuistoihin, rikoksiin ja kammottaviin kidutuksiin huipentuvaa moraliteettia. Osuvat miljööpoliittiset havainnot hyvästä Helsingistä hytkäyttävät, muutamat muutkin aikalaissivallukset. Tyylin esiin työntyvä kekseliäisyys välillä ärsyttää. Henkilökuvat taiteilevat koomisen ja koskettavan välimaastossa, lähempänä edellistä.

Sitten on tämä ydintaso, joka tunkee nykyisin vähän kaikkiin alan jännäreihin. Voisiko enää ilmestyä dekkaria ilman yhteyttä Venäjään ja sieltä vyöryvään  rikollisuuteen, sotaan ja natsismin muistoihin? Viehtymyksessään irvokkaaseen ja ylen kekseliääseen väkivaltaan Ekholm ampuu mielestäni pari piirua yli. Hänen hahmottelemaansa aarteiden varastointiin ja kuljetuksiin, isän ja pojan huijauksiin ja huippurikastumisiin ei tällä lukemisella vielä usko muuten kuin kauhuromanttisena tarinanpaisutteluna, vaikka CIA:n lähdehistoriaa loppusanoissa vilautetaan.  Villeimmillään Ekholm tallaa jo Ilkka Remeksen pirullisia polkuja.

Vaan mene tiedä, todellisuus on tunnetusti tarinaa ihmeellisempi. Tuttuja tyyppejäkin kertomuksessa käväisee (Blaadh – ks. Kihlmanin Kallis prinssi, mieti Ullanlinnan hyvin pukeutuvaa professoria). Tässä on tietysti hyvin kirjatietoinen kirjailija asialla. Tuntuu kuin Ekholm olisi pusertanut heti esikoiseensa noin kolmen kirjan ainekset, osa materiaalista on jäänyt vähän roikkumaankin ulkosivustoille. Monilahjainen ylikirjastonhoitaja on kirjoittanut kieli poskessa hyvin mielenkiintoisen jos kohta epämiellyttävän kirjan. Lukee ken lukea kestää.

x x x

Tommi Liimatan arkisuomalainen romaani Rautanaula on hyvää lepoa sikäli, että siinä ei hekumoida väkivallalla, vaikka tarinan ydin on hyytävä. Liimatta jättää onnekseen yksityiskohdat tarkemmin kuvaamatta. Mitä tässä perhetragediassa, missä vaimo äkkiä katoaa, oikeastaan on tapahtunut, selviää vasta lopussa aika näppäränä yllätyksenä.

Kehittely kestää kauan, ja lukijaa pidetään pitkään pimennossa. Kaikenlaista joutavaa kertoillaan kauppamatkustajan riekaleisesta elämästä ja ihmissuhteista. Tiivistämisen varaa olisi ollut, tästä olisi hyvin saanut sadan sivun jännitysnovellin tai lyhyemmänkin. Yhteiskuntakuvaus on melko standardimaista, vaikka kaiketi kauppafirmoissa on joskus noinkin tylsämielistä kuin Liimatta meille näyttää.

Yhteen ja samaan seikkaan kiinnitin Liimatassa huomiota kuin Ekholminkin kerronnassa. Kumpaakin vaivaa ikään kuin vimmattu omaperäisten ilmaisujen ja kielikuvien keksimisen pakko. Ne voivat joskus uutuudellaan virkistää, mutta tiheään toistuessaan ne asettuvat itsetarkoituksellisesti tarinan ja lukijan väliin, tahtovat liikaa herättää huomiota ja osoitella itseään. Tämä taitaa olla monessa kotimaisessa proosateoksessa riehuva villitys. Levollinen henkilökuviin, assosiaatioihin ja juonen kulkuun sinänsä luottava kerronta voisi välillä tehdä hyvää. Mutta silloinhan kriitikot eivät pääse kiittämään ”kielellisestä virtuositeetista”.

Synkän puoleisia kirjoja osui nyt joulupöydälle, edellinen sentään hirtehisen irtonainen, jälkimmäinen vakavahko, satiirisen kireä.  Jospa jatkossa vähän valaistuisi, kun sääkin pysyy ulkona itsepintaisen harmaana.

Aletaan vähän keveämmästä päästä. Kahta eri-ikäistä kirjaa yhdistää sanomalehtitausta. Vaikka pitkän linjan toimittajia molemmat, silti hyvin erilaisia kirjoittajia ovat Mirja Bolgár ja Martti Huhtamäki. Edellinen hienostunut esseisti, jälkimmäinen vikkelä koripallotuomari.

Sieppasin Bolgárin kirjan hyllystä kunnioittaakseni hetken edesmenneen muistoa, mutta uppouduinkin selailemaan, lopulta lukemaan merkintöjä Pariisista vuodelta 1969. Vain todella eloisa reportteri saa näin myöhäisen lukijan äkkiä kiinnostumaan kansanäänestyksestä, joka kaatoi de Gaullen, ja samalla häntä tukeneiden kirjailijoiden kuten Mauriacin mietteistä. Sartren teoreettinen diivailu saa Mirjalta huutia, ohimennen hän puolustaa Camus’n realistisempia tavoitteita näiden kahden herran menneissä kamppailuissa.

Hyvää tekee lukea, kuinka Bolgár puolustaa biografista lähestymiskulmaa kirjailijoiden teoksiin – tietysti se on journalistin ja haastattelijan työssä mitä luontevin metodi. Hän ei ymmärrä miksi kriitikon pitäisi tyystin välttää tekijän tuntemusta, kuten uudemmat teoriat alkoivat edellyttää. Esimerkein Bolgár osoittaa, kuinka haastattelukäynnit ovat avanneet hänelle ranskalaisten kirjailijoiden teoksia uudella tavalla. Totta kai kirjailijan suhde työhönsä on arvoituksellinen ja monivivahteinen, tulkinnoissa tulee olla varovainen, kuten Bolgár muistuttaa. Silti hän on aina tavoittavinaan kirjailijan oman elämän tämän teosten taustalta.

Bolgár kuvaa hauskasti Nizzan aloittelevia kirjafestivaaleja (vieläköhän ne toimivat) ja ikävystyy kerrassaan Frankfurtin jättiläismessuilla (jonne en onnekseni ole koskaan joutunut). Siellähän Suomi nyt pinnistelee kovasti kohti Saksan markkinoita ensi syksynä.

Samassa muistin viimeisen tapaamiseni Mirja Bolgárin kanssa: sehän oli syksyllä 2009, jolloin olin Pariisin Instituutissa puhumassa Waltarin elämäkerrastani. Sen jälkeen suomenranskalainen seurue kokoontui kunniakseni illastamaan läheiseen ravintolaan: Mirja Bolgár, Marja Sakari, Helena Petäistö, Eva Havu – ja Ahon tuleva kääntäjä Bénédicte Villain vilahti jo silloin näköpiiriini. Pöydällinen hurmaavia naisia! Marja oli onneksi mukana, miten minun muuten olisi käynytkään…

Mirja Bolgárista kulkee yllättävää kyllä silta Mara Huhtamäkeen, ja se kulkee Ilta-Sanomien ja Uuden Suomen entisen päätoimittajan Eero Petäjäniemen kautta. Petäjäniemi piti kerran meillä kirjallisuuden laitoksella juttelunomaisen kurssin sanomalehtien ja kirjallisuuden suhteista ja kehui silloin lujasti tätä Bolgárin vasta ilmestynyttä teosta: kuinka siinä yhdistyy journalistin ajankohtainen ote kirjallisuuden syvään tuntemukseen.  Vastaavan tasoista kirjoittajaa täältä Suomesta ei tullut silloin Petäjäniemen mieleen. Onko vieläkään? Maailmalla tähtiä haastatteleva Jukka Petäjä?

No Petäjäniemen seuraajassa Mara Huhtamäessä on ainakin iltapäivälehden koulimaa journalistista otetta. Hänen muistelmiaan lueskelee ihan ilokseen, vähän loikkien ja taas kiinnostuen. Päätoimittaja ehtii eläessään työntää nokkansa vähän kaikkeen, mikä maassa liikkuu ja kiinnostaa. Laajalti hän liikkuu maailmalla varsinkin urheilumiehenä. Niinpä Maran kirjassa vilisee tuttuja henkilöitä, poliitikkoja, liikemiehiä, konnia  ja veijareita, kulttuurin ja urheilun edustajia – yllättävän vähän naisia. Kirja on maino kurkistusluukku siihen, mitä julkisten hankkeiden kulisseissa on tapahtunut.

Mara ei tee suuria paljastuksia, mutta sitä enemmän vihjailee – ärsyttävyyteen asti. Hän jättää asioita auki ja lukijain arvailtaviksi. Kun ei sano loppuun saakka, ei jää kiinni. Kaatoiko Max Jakobsonin YK:n pääsihteerikilvassa lopulta kateellinen Kekkonen? Oliko suurin este Tarja Halosen toteutumattomille Valkoisen talon vierailuille muuan kolhittu liikemies Johnny Liebkind? Ja lähettikö Martti Ahtisaaren Nobel-valinnasta Norjaan Suomen kielteisen kannan ”eräs punatukkainen nainen”?

Tällaisia juorunomaisia paukkuja Mara heittelee ilmaan – ottakoon kiinni kuka haluaa. Yleensä hän pysyttelee tosiasioiden tai ainakin mahdollisuuksien tuntumassa, sikäli kun ymmärsin. Siinä hän poikkeaa edukseen toisesta pitkän linjan toimittajasta Matti Pitkosta, joka Puolikarkeissa muistelmissaan ja Aamulehden pakinoissaan venyttää jutun niin keksityille äärirajoille, että lukijalta menee usko alkujuurienkin totuudellisuuteen. (Matin kannattaisi sivumennen sanoen siirtyä kokonaan fiktioon, Lassen ja Arton veijarijäljille…)

Tässä sopivaa, helposti sulavaa iltalukemista. Jatkoa seuraa, kunhan muutama kansi on vielä kääntynyt.

Aapelin päivän traditio: herneet kiehumaan ja kinkun riekaleet perään, mahtavat luut myöskin. Vanha kansallinen tapa: Simeoni herneet keittää, Timo sekaan rasvat heittää. Patahan kuohuvaan sylkee.

Näin tapahtuu ja hyvä tulee. Tämä on kinkunpaiston ohessa ainoa bravuurini. Osaan myös oikein kukistaa kinkun. Iltapäivällä nautimme höyryävän herkullista hernekeittoa ja Marjan tekemää pannaria. Meillä on taas juhla huoneessa.

Vilkaisinpa sen päälle telkkarista Akatonta miestä (1983). Jotkut teokset herättävät hellyttäviä muistikuvia. Olin juuri tullut MTV:n palveluksen, kun tätä tehtiin. Tane Äijälä oli tilannut tv-sarjan käsiksen Seppo Lappalaiselta. Kun Seppo ei oikein tiennyt, kuinka semmoinen tehdään, Tane valisti: laitat alkuun jonkun katastrofin, vaikka tulipalon, ja lisäät siitä sitten tehoja.

No siellähän se lato paloi heti elokuvan alkumetreillä. Seppo teki työtä käskettyä. Kansallisteatterin näyttelijät viänsivät savvoo minkä kerkisivät. Edvin Laine ohjasi taatulla rutiinillaan. Ei ihan luontevaa, mutta kömpelön hauskaa. Maaseudun ongelmia siinä selviteltiin. Maajusseille haettiin jo silloin morsiamia, vaihtelevalla menestyksellä.

Pekka Eronen väittää (Al) jutun etenevän torkkuvaa tahtia, mutta Pekka ei ole jaksanut katsoa filkkaa loppuun saakka. Siinä näet tahti alkaa kiihtyä, kun moniosainen tv-sarja piti runnoa kahden tunnin elokuvaksi. Tulee kiire, kohtaukset alkavat laukata  ja leikkaukset töksähtelevät. Juonen pätkät sinkoilevat aika haipakkaa. Kesken häitten  Ahti Kuoppala kajauttaa mopolla järveen ja hukkuu.

Suomalaista elämänmuotoa vai mitä. Tunsin Lappalaisen, hän oli alivuokralaisenikin jonkin aikaa 70-luvulla, kun herrat houkuttelivat Pohjois-Karjalan miestä Helsinkiin. Keskusta autteli Sepon kirjallista ja vähän kulttuuripoliittistakin uraa, mutta ovat tainneet  miehen työt jo enimmältä unohtua. Sentään yli puolensataa romaania, näytelmää, käsikirjoitusta, runojakin.

Arvostelin kiittelevästi hänen pienoisromaaninsa Muuan rakkaustarina (1980) Hesarissa, ja pian se käännettiinkin ranskaksi. Mutta miltä tuntuisi nyt lukea Miljoonamiehiä ja muita sen ajan rellestelyjä. Kirjoilla on kohtalonsa. Juureva kaveri oli Seppo, harteva hakkaamaan kirjoituskonettaan. Kinahmossakin kävin kerran hänen tilallaan pörisemässä, läpijuonikas veijari. Lepäile rauhassa siellä kummullasi Karjalassa.

Tämä menee ihan muistokirjoitukseksi. Viikko pari sitten tuli Ranska-yhdistykseltä pysäyttävä tieto: Mirja Bolgár on kuollut. Siinä vasta oli valoisa, rohkea, älykäs ja hauska kulttuurivaihdon lähettiläs Suomen ja Ranskan välillä. Istuin hänen kanssaan iltapäivän jo 70-luvun alussa Arkadian Atelier-ravintolassa  kun toimitin jotain Arvostelijain Liiton asiaa (olin oikein sihteeri silloin). Taisin vähän ihastua häneen eikä ihme.

Waltari-seuran Pariisin matkalla saimme Mirjan oppaaksi vuonna 2003, taivaan lahja hän olikin kaikkine Pariisin tietämyksineen. Tosin hän oli silloin innostuneempi Napoleonista kuin Waltarista, mutta sykähdyttäviä tarinoita kuulimme joka tapauksssa. Kotikulmillakin häntä tapailin, kun hänellä oli Helsingin asuntonsa tuolla Engelin aukiolla. Luin hänen henkeviä katsauksiaan Uudesta Suomesta ja journalistisen eläviä esseitään kirjoistaan. Ja nyt hänen valaiseva tuikkunsa on sammunut. Tänään on Tarmo Kunnaksen asiallinen nekrologi Hesarissa.

Onneksi kirjoittajien työ ei katoa, vaan heidän sanoihinsa ja ajatuksiinsa voi aina palata.