Panu Rajala

Eugène Ionescon (1909-1994) elämä olisi paras näytelmä, ja romaaninkin siitä voisi kirjoittaa. Ehkä on tehtykin värikäs elämäkerta, vaikka se ei ole entänyt tietooni. Romanialais-ranskalainen kirjailija joutui eronneiden vanhempiensa heittelemäksi, asui milloin Pariisissa, milloin Bukarestissa, opiskeli ranskalaista kirjallisuutta, käänsi kirjoja hengenpitimikseen, eli puutteessa perheineen  ja suistui kirjoittamaan näytelmiä lähinnä surrealistisen ystäväpiirinsä viekoittelemana.

Hänen ensimmäinen näytelmänsä Kalju laulajatar kantaesitettiin Ranskassa pienessä teatterissa 1950, jolloin kourallinen hänen kannattajiaan näki sen, eipä moni muu. Ei voitu ennustaa absurdin teatterin läpimurtoa, vaikka André Breton ja Luis Bunuel olivat innoissaan. Ionesco hankki kokemusta myös näyttelijänä, kunnes hänen myöhemmät näytelmänsä alkoivat saada enemmän huomiota.

Äkkiä hän ponnahti muotikirjailijaksi. Ionescoa esittivät kaikki itseään kunnioittavat modernistit vielä 1960-luvun alussa ennen kuin yhteiskunnallinen teatteri peittosi absurdit kehitelmät. Muistan opiskeluaikoina nähneeni Ionescon Tuolit  (1952) jossakin, ettei olisi ollut Ylioppilasteatterissa tai sitten muualla, Helsingissä kuitenkin. Kiinnosti silloin niin pähkähullu näytelmä, jonka tarkoituksesta en ymmärtänyt mitään. Ei tarvinnutkaan: paljas näyttämö tyyppeineen ja  tuoliriveineen, joita kaadettiin ja paiskottiin, tuntui huvittavalta. Paljon ei muistaakseni siinä puhuttu.

Nyt  pitkän ajan jälkeen tarjoutui tilaisuus uudistaa tuttavuus Ionescon kanssa. Kansallisteatterin Willensaunassa menee Kuningas kuolee (1962), johon  Tuula ja Kirsti hommasivat ystävällisesti liput. Marja sairastelee ja joutui peruuttamaan. No miltä nyt näyttää Ionesco, vuosikymmenten perästä, kokonaan uutena aikakautena?

Ilmeisesti ohjaaja Minna Leino oli ollut huolissaan askeettisen näytelmän ”menemisestä”, kun hän sitä niin kovin oli pehmustanut ja viihteellistänyt. Oli ajanmukaistettua rekvisiittaa tabletteineen, tietokoneruutuineen, savuineen ja muine söhellyksineen. Kaikki minusta turhaan. Oli myös hissuttelevaa komiikkaa ja puvustuksen parodista prameilua. Tämä aika kai tarvitsee kaikenlaisia tehoja, jotta katsoja pysyy hereillä.

Pahin haksahdus mielestäni oli uusi suomennos, joka kulki enimmäkseen tuttavallisena arkipuheena. Ellen muista väärin, Ionescolla oli tyyliteltyä kirjakieltä, arvokasta ja itseään vastaan kääntyvää puheenpartta, johon suuri osa hänen näytelmiensä merkillisestä tehosta perustui. Vähän kuin Kaurismäen eloikuvissa henkilöt latasivat epäluonnollisia repliikkejään, joita oli harvassa.

’Tässä näytelmä oli tehty helpoksi. Se oli pantu puhumaan meidän suomalaispulliaisten normaalia löyhää kieltä, joka ei välitä merkityksiä rivien välistä. Reita Lounatvuori oli kääntäjä, jonka työtä olen kuullut myös kehuttavan, taidettiin nytkin katsomossa mainita  jotain suopeaa uudesta suomennoksesta. Olen eri mieltä.

Parhaimmilleen esitys pääsi loppua kohden, kuninkaan kuoleman viimein lähestyessä kaiken vetkuttelun jälkeen. Jukka Puotilan kuninkaallinen kissamonologi oli hyvä ja paras Paula Siimeksen kuningattaren loppumonologi, joka olikin säilyttänyt jokseenkin alkuperäisen tyylinsä, niin otaksun. Näissä vasta näyttelijät vakavoituivat  ja välittivät Ionescon salamyhkäisiä  ala- ja ylä-ääniä.

Näytelmä on kuolemisen oppitunti ja sellaisena yleispätevä: vastustelun kautta tyyneen hyväksyntään. Tietysti mieleen tulivat monet viime vuosisadan kaatuneet ”kuninkaat”, niin Stalin, Ceausescu, Tito kuin Kekkonenkin. Jotakin kaikista oli Puotilan ristiriitaisessa valtiashahmossa, joka sai nousta vain hetkittäin siihen ylevyyteen, jota monitasoinen teksti myös vaatisi. Olkoon sitten tällainen hessuttelija, hyvät hetkensä oli Puotilalla. Kova profeetta oli Ionesco, joka näki historian lävitse ennen kuin se tapahtuikaan.

Ionesco sanoi käsiohjelman mukaan, että hänen näytelmänsä on auttanut ihmisiä kuoleman lähestyessä, mutta hän itse ei ole hyväksynyt kuoleman ajatusta ja ihmisen kuolevaisuutta. Molemmat asenteet ovat näytelmässä, toisiinsa kietoutuneina.  Kannattaa kaikesta huolimatta tutustua.

30.1.2014

Olen viettänyt kolme tiistai-iltaa nauliintuneena tuohon ajantappovälineeseen eli telkkariin. Harvoin muistan niin intensiivisesti ja järkyttyen mitään tv-sarjaa katsoneeni kuin tätä Sodan sukupolvea. Alkuperäinen  otsikko Die Mütter, Die Väter tuo aiheen tietysti vielä lähemmäs omaa kansaa, saksalaisia. Siellä on katsottu omien vanhempien intoa ja kärsimyksiä, oman kansan tappiota ja fiaskoa. Millaiset ovatkaan siellä olleet reaktiot, kun meilläkin tämä vangitsi näin täysin oman yksinäisen katsomoni.

Kun ihmiskuvat ovat kyllin syvät ja tarinan kuljetus näin rankka ja tosi, ei tee enää mieli analysoida mitään. Tapahtumat uppoavat suoraan tajuntaan ja jäävät vaikuttamaan. Juonen seikkailunomaisetkin käänteet hyväksyy silloin täysin. Fiktio muuttuu todellisemmaksi kuin se todellisuus, mitä emme enää voi kuvitella, kun ei meillä ole siitä mitään suoraa kokemusta. On vain dokumentteja ja tämä puolestamme kuviteltu todellisempi todellisuus.

Ja eikö tässä ollutkin tosiasiapohjaa, siihen viittasivat lopputekstien tiedot henkilöiden elinajasta. Heistä Wilhelm oli siis kuvausten aikaan yhä elossa, lieneekö vieläkin. Ainakin voimme kuvitella niin, ja sekin tuntuu todelta. Tarina on tällaisen kohdalla liian kevyt sana, pikemmin tämä oli kertomus, niin lähellä tosikertomusta kuin kertomus ylipäätään voi olla. Näin on ainakin lupa uskoa, ja minähän uskon.

Tätä katsoi toisaalta mukaan imeytyen, toisaalta kärsien ja odottaen aina jakson loppua. En jaksaisi enempää! En kestä. Samalla tarjoutui tilaisuus todella vihata ihmisiä ja rakastaa toisia, riemuita selviämisestä, inhota kaikkia komentelijoita, simputtajia, tappajia, tuholaisia. Eikö se ole taiteen yksi tehtävä: saada meidät rakastamaan ihmistä hänen jaloudessaan ja vihaamaan ihmistä hänen alhaisuudessaan.   

Muistan vielä toisen loistavan saksalaissarjan Heimat, jonka kahdesta esityskerrasta on jo vuosia, ensimmäisestä vuosikymmeniä. Se oli komea ja inhimillinen läpileikkaus saksalaisten selviämisestä siitä eteenpäin, mihin tämä sarja päättyi. Voi kun se tulisi vielä kerran uusintana. Tai voihan se olla dvd:nä, sopii kysyä.

Miksi ihmeessä meillä ei tehdä omasta historiastamme elokuvia tai tv-sarjoja, jotka yltäisivät edes viidennekseen näiden tasosta. Aiheita olisi täälläkin, vaikka ei lähimainkaan niin rankkoja kuin saksalaisilla tai puolalaisilla tai venäläisilläkin. Olisi kyllä mistä ottaa, mutta eipä ole tekijöitä, ei ole varoja, ei ole kirjoittajia eikä ole tuottajia. Sekin vaivalloinen yritys Mannerheim-elokuvaksi kaatui häpeällisesti ja tuotti silkkaa velkaa ja turhautumia.

No jeremiaadia ei tästä pitänyt tulla, vaan kiitos ja kunnia saksalaisille. Väitetään ettei siellä ole tehty vieläkään kunnon tilintekoa natsikaudesta ja sodista. Mitä ihmettä tämä sitten oli? Mitä totisin tilinteko ja todistus, samalla liikuttava ja ytimiin käyvä ihmiskuvaus. Toipumiseen menee nyt vähän aikaa.

28.1.2014

Laillisuudesta lipsuttiin vuoden 1918 sisällissodan jälkiselvittelyissä, selvä se. Antero Jyränki on tutkinut aiheen vielä kerran, lakikirja kädessä. Tulos on vääjäämätön, lakia ei noudatettu – vaikka kunnon lakeja ei oikein voimassa ollutkaan, kun Venäjän laki oli kaadettu ja Ruotsin laki vanhentunut.  

Veli-Pekka Leppänen selostaa kirjaa Kansa kahtia, henki halpaa: oikeus sisällissodan Suomessa tänään Hesarissa. Hän toteaa, erttä laillisuus ja laillinen hallitus olivat iskusanoja, joilla valkoisella puolella lietsottiin taistelutahtoa ja sodan oikeutusta. Epäilemättä näin olikin. Mutta voisiko joku tehdä tutkimuksen, josta otsikoitaisiin lehteen: ”Punakapina vei sosialisteilta laillisuuden hohteen”. Hallitusvallan kumoaminen ei sekään kysy lakikirjaa. Eivätkä varsinkaan sen jälkeiset pakkoluovutukset ja murhateot. 

Onko niin, että valkoiselta puolelta vaaditaan vielä historiankirjoituksessakin vakaampaa laillisuutta kuin vastapuolen vallankumouksellisilta. Kapina on kukistettava lakikirjan määräämällä tavalla! Vaikka kaikkien tietämä totuus on, että sisällissota on aina ja kaikkialla aika raisua leikkiä, jossa ihan viimeiseksi vedotaan lakiin. Niin voi hyvin tehdä lainoppinut kamarissaan 96 vuotta myöhemmin. Tuloshan on vakuuttava.

Totta puhuen nämä samat seikat nousivat hyvin verekseltään esiin jo kapinavuonna 1918 ja seuraavana. Kirjailijat sellaiset kuin Juhani Aho ja F. E. Sillanpää kysyivät tiukasti voittajilta pikarangaistusten aihetta ja laillisuutta. Kumpikin oli mieleltään valkoinen ja vihasi punaisia ”hulikaaneja”, mutta nopeat rankaisutoimet voiton jälkeen käänsivät heidän mielensä.  Sillanpää kirjoitti eduskunnan puhemiehelle Paavo Virkkuselle kirjelmänkin aiheesta. Painavin puheenvuoro oli tietysti romaani Hurskas kurjuus sekä Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta, molemmat vuodelta 1919.

Kuinkahan monta kirjaa, romaania, tutkimusta, näytelmää ja elokuvaa on sen jälkeen aiheesta tehty. Aina tulee sama tulos: raskaasti meneteltiin sodan jälkeen, suotta rankaistiin niin voimaperäisesti, mutta aika oli vihan ja koston tihentämä. Ei siihen tyyni oppinut enää pysty eläytymään, vaikka tahtoisi. Hän tutkii lakikirjaa. Ja toteaa, jälleen kerran, kaikkien muiden jo toteaman: eipä siinä oikein laillisesti eikä korrektisti menetelty. Joku voisi pitää tätä nollatutkimuksena.

Ehkä kertauskurssi on tarpeen jokaiselle ikäluokalle. Kun kohta ruvetaan juhlimaan punakapinan 100-vuotismuistoa, tilaisuuksia tarjoutuu taas viljalti tutkimukselle, muisteluille, syytöksille ja siunailuille. Vaan nouseeko silloinkaan valkoisen puolen totuus esiin? Tuskin enää koskaan, se on haudattu alimmaksi, sitä ei ollutkaan. Se unohtui sotien väliseen aikaan. Nyt on vain punaisen puolen sankarillinen vallankumous ja sen säälimätön kukistaminen.

Isänmaalle onneksi, voi sanoa.  Viimeksi kapinan yhdestä pääarkkitehdista O.W. Kuusisesta näytelmän tehnyt  kirjailija Edvard Radzinski on todennut: jos punaiset olisivat voittaneet, Suomi olisi liitetty Leninin kaavailun mukaisesti suureen Karjalan Neuvostotasavaltaan ja vähitellen Neuvostoliiton osaksi, siihen sulautuen. Eipä ole tämäkään mikään tuore totuus taikka tutkimustulos, mutta aika harvoin näissä yhteyksissä esitetty. Kapina nähdään ikään kuin erillisenä, suomalaisten oman vääryyden eepoksena, vaikka sillä oli tietysti suurvaltapoliittiset suhteensa niin Saksaan kuin Venäjään.

Tällaisiakin mietteitä herää, kun lukee aamulla lehteä ja virkistyy. Taas ne on asialla, taas punainen puoli kärsii, taas niitä teloitetaan. Hyvä ihme kuinka ihminen onkaan julma. Annetaas nyt sentään Syyrian uhreille pieni ropo, niin omatunto vähän rauhoittuu. Ja katsotaan kuinka ne siellä Kiovassa aikovat selvitellä välejään. Laillisuus taitaa olla aika lailla hukassa sielläkin niin hallitukselta kuin kapinallisilta. Minkälaiset tulevat olemaan jälkiselvittelyt? Kyllä sielläkin aikanaan jotakin Jyränkiä tarvitaan jotta asiat saadaan sadan vuoden päästä juurta jaksain selvitetyiksi.

28.1.2014

Satu Waltari (1932-2014) on poissa. Kuin kuuluisi hienoinen henkäys. Siinä oli nainen, joka ei pitänyt itsestään ääntä. Oliko hän Suomen hiljaisin kirjailija? Mutta hauska hän oli, omalla tavallaan. Hyvä kirjailija, joka lopetti liian aikaisin.

Ei ole helppoa olla suuren isän tytär ja vieläpä samalla alalla. Satu Waltaria verrattiin ilman muuta isäänsä, oltiin havaitsevinaan Mikan tyyliä, Mikan aiheita. Silti Satu oli itsenäinen, suorastaan itsepäinen. Oman tiensä kulkija sekä kirjailijana että elämäntavoiltaan. Hän oli kirjailija kolmannessa polvessa, ja hänen pojastaankin Joel Elstelästä tuli kirjailija ja teatterimies.

Kahvila Mabillon (1952) on vieläkin luettuna hupaisa kertomus suomalaistytöstä Pariisin eksistentialistien pyörteessä. Siinä tanssitaan boleroa ruusu suussa, ollaan anarkisteja ja iloitaan kaikenlaisesta vallattomuudesta. Surumieltäkin siinä on, tuntua nuoruuden väliaikaisuudesta. Hullun haikea nuoruus Pariisissa kuului Mika Waltarin aiheisiin, silti Satu sai siihen uutta naisellista sävyä.

Sadepilven (1956) olen lukenut sekä Haikeat leikit (1957), kun siinä on kuvauksia Sinuhen synnyinmailta, lapsen näkökulmasta. Miltä isä näytti parhaassa luomisvoimassaan, entä lujatahtoinen äiti.  Sadepilvi taas on absurdi rakkausromaani, hellän hullunkurinen, aineksia Sadun ja Esko Elstelän romanssista. Historialliset romaanit ovat jääneet jostain syystä katveeseen. Jospa nyt luen sen Viidennen harharetkenkin.

Lyhytelokuva Tikku ( 1964), Sadun pakinoihin perustuva ja Esko Elstelän ohjaama, on riemastuttava kuvaus heidän  perhepiiristään. Siinä esiintyy luontevia lapsia, eri sukupolvia ja eläimiä. Satu harrasti laajaa kotieläinvalikoimaa. Hänen isänsä tulkitsi, että se ja iso perhe olivat korvausta yksinäisestä lapsuudesta. Koiria kumpikin rakasti. Elokuva tuli äskettäin tv:stä otsikolla Onnelliset leikit (samassa on toinen Aito Mäkisen leffa).

Tutustuin Satu Waltariin kirjoittaessani hänen isänsä elämäkertaa. Jännitin hiukan, kun tunsin hänen omapäisen ja arvaamattoman maineensa. Yllätys oli huojentava, kun hän suhtautuikin minuun ystävällisesti ja osoittautui oikein lempeäksi ja mukavaksi. Yhteistyömme lähti sujumaan hyvin. Pääsin käymään Tunturikadun varjellussa asunnossa, jossa kaikki oli ennallaan Mikan ja Marjatan jäljiltä. Viimeksi olin vieraillut siellä kummankin eläessä kevätkaudella 1974, jolloin avustin akateemikkoa  hänen muistelmiensa kokoamisessa.

Vaivojaan säästämättä Satu etsi ja lainasi valokuvia ja vastaili kysymyksiin huvittuneen hymähtelevällä tyylillään. Ei hän mitenkään ylen innostunut ollut elämäkertahankkeesta, mutta suostui auttamaan. Jonkin suopean sanan hän lausui Mika Waltarin näytelmiä koskevasta kirjastani Noita palaa näyttämölle (1998), ehkä se mursi jäätä. Olin myös ollut kutsumassa häntä Mika Waltari -seuran ensimmäiseksi kunniajäseneksi.

Eräs ratkaiseva tapaus jäi ikuisesti mieleeni. Tiesin Mika Waltarin ja Jalo Sihtolan välisestä laajasta kirjeenvaihdosta, jota saattoi pitää hyvinkin merkitsevänä aineistona elämäkerran kannalta. Se oli kuitenkin pääsemättömissä, eikä sitä ollut Sadullakaan. Eräiden mutkikkaiden vaiheiden jälkeen, kustantajan auttaessa, Sadulle toimitettiin kirjeistä kopiot. Mutta mitä tekee elämäkerran kirjoittaja, jää nuolemaan näppejään? Tuskin Satu isänsä kirjeistä hellittää.

Kunnes eräänä helmikuun pilvisenä päivänä puhelin soi. Satu kertoi, että nyt ne kirjeet ovat kahdessa muovipussissa tuossa hänen eteisensä nurkassa, mutta ei hän jaksa ruveta niitä penkomaan. ”Jos sinä katsoisit onko niissä jotain kauheaa…”  

En ole koskaan tilannut taksia niin nopeasti ja kiitänyt Haagaan ja takaisin sydän pamppaillen, muovipussit saaliinani. Siitä päivästä Mika Waltarin elämäkerta sai varsinaisen vauhtinsa ja lentonsa. Kirjeet luettuani tiesin heti, ettei tästä voi tulla ihan huono juttu. Tässähän on kirjan runko.

Viimeisen kerran tapasimme Ryytimaantiellä, kun aikojen päästä palautin kirjeet. Satu arveli tuskin niitä lukevansa. Häntä oli vaivannut juuri vietetty Mika Waltarin juhlavuosi 100-vuotispäivän tiimoilta. Hän sanoi kavahtavansa aina, kun vain näkikin vilauksen isänsä nimestä jossain lehdessä. Kaikkinainen hälinä oli koetellut hänen mielenrauhaansa.  Kirjoittamastani elämäkerrasta hän ei suuremmin vihoitellut, mutta totesi hieman surumielisesti, että sehän on aina ”eräänlaista ihmissyöntiä”. Niinpä niin.

Viime sanoikseen  Satu Waltari lausui vakavana: ”Muista aina, että isäni ja äitini olivat mahtavia tyyppejä.”  Tiesinhän sen, totta kai muistan. Oma tyyppinsä oli Satukin, hiljainen, arvaamaton, hassun hauska kirjailija.

26.1.2014

PS Lisätietoa mm. artikkelissani ”Ilmiö Satu Waltari” Mika Waltari -seuran vuosikirjassa Illusioni (2012) sekä Antti Majanderin nekrologissa tänään Hesarissa.

Näin ainakin väittää kirjailija Edvard Radzinski, Toveri K:n räyhäkkä tekijä. O.W. Kuusinen sai tehtäväkseen kirjoittaa Nkp:n periaateohjelman uusiksi vähän ennen kuolemaansa 1960-luvulla. Hän poisti siitä yhden ratkaisevan kohdan, koko marxismin kulmakiven: proletariaatin diktatuurin.

Tästä alkoi höltyminen, toteaa Radzinski. Ja kommunismin rapautuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen. Tosin olihan siinä Brezhnevin betoniin valettu kausi välissä ja pari kovaonnista seuraaja ennen kuin Gorbatshov sai täysin palkein jatkaa Kuusisen aloittamaa perestroikaa. Vaan olisiko tämä vähän liian oikoiseksi vedettyä historian tulkintaa, mene tiedä. Tuskin lopputulos oli alun alkaen  Kuusisen tavoitteena.

Kun Suna Vuori tuomitsee tänään Hesarissa, että lupauksiaan Kuusisen maineen puhdistamisesta Toveri K ei lunasta, niin onhan tässä kuitenkin aika tärkeä puntti maineen pluspuolelle. Mutta ehkä se tulee niin loppupuolella pitkän näytelmän   ja ohimennen, että uuvahtanut kriitikko ei sitä noteerannut. Eihän Kuusisesta mitään positiivista sankaria tehdä eikä voitaisikaan. Paitsi taannoin taistolaisaikoina hyvinkin voitiin.

Sinällään Suna Vuori kirjoitti hyvän, analyyttisen ja monipuolisen kritiikin näytelmästä. Mutta yleinen piirre näissä teatterikritiikeissä tahtoo olla se, että ne tarkastelevat voittopuolisesti tekemistä, tyyliä, keinoja, esityksen ulkoista muotoa. Näytelmien sisältö jää aivan toisarvoiseksi, siihen ei juuri viitatakaan. Niin tässäkin vähän käy.

Näytelmä kysyy, miksi Kuusinen säästyi, kun kaikki muut suomalaiset ja suuri enemmistö venäläisistä johtavista kommunisteista tuhoutuivat Stalinin vainoissa.  Vuori väittäää, että näytelmä ei vastaa asettamaansa kysymykseen. Kun juuri siihen se erittäin selkeästi ja perusteellisesti vastaa! Se näyttää moneen kertaan Kuusisen väistelyn ja vaikenemisen, seinään sulautumisen, joka oli ainoa pelastumisen keino. Samoin se, että Kuusinen ei tavoitellut johtoasemia, vaan pysyi tiukasti taustalla. Hän ei ollut uhka Stalinille, vaan hyvä hiljainen, teoreettisesti ylivertainen apuri. Niin yksinkertaista, niin vaikeata tajuta.

Itse taisin eilen aliarvioida vähän Vappu Nalbantoglun raivoisaa suoritusta Kuusisen puolisona. Hbl:n Isabella Rothberg näkee Ainon suorastaan draaman keskuksena  ja kehuu Vappua vimmatusti, hyvä niin. Mutta on siinä vääntelehtimistä ja tukan heittelyä vähän liikaa. Tietysti ohjaajan käskystä. Vappu tekee voitavansa ja enemmänkin, ihme nainen.

Aamulehden Soila Lehtonen luonnehtii tätä draamaraivotarta japanilaisen buto-teatterin pelottavaksi mielipuoleksi. Tuntuu kuin muutamat ohjaajat kilpailisivat sillä, miten saisivat nuorista naisnäyttelijöistä mahdollisimman raakaa raivoa, hillitöntä repimistä ja kiehuvaa sisikuntaa puserretuksi näyttämölle. Aika hyvin on onnistuttukin vaikkapa tuon lahjakkaan Krista Kososen kohdalla Turussa. Ettei näitä vaan raastettaisi rikki liian aikaisin.

Eräästä näytelmän tärkeästä piirteestä kaikki kolme naiskriitikkoa vaikenevat tarkoin, ja niin tekee Veli-Pekka Leppänenkin Hesarin kainalojutussa. Kukaan ei tohdi mainita, että Radzinski ja varsinkin ohjaaja Viktjuk asettuvat hyvin voimakkaasti puolustamaan Suomen asemaa ja selviämistä sekä talvi- että jatkosodassa. Venäläinen historiantutkimus on vasta äskettäin kääntänyt hienokseltaan kelkan suuntaa näissä kysymyksissä, talvisodastakin jo puhutaan. Nyt teatteri rientää sielläkin harppauksin tutkimuksen edelle. Mutta meitähän tämmöinen vähän nolostuttaa. Että Suomiko olisikin ollut sodissa oikeassa? Ja selvinnyt niistä kunniakkaasti voittajana, kuten näytelmässä julistetaan. Stalinin ja Kuusisen suureksi harmiksi. Ei kai nyt sentään. Kaikkea ne venäläiset keksivät.

 25.1.2014

Tilaisuus oli järjestetty ihanteelliseen ympäristöön. Suuren kauppakillan kaariholvinen sali palvelee nykyään historiallisena museona, siinä menneet vuosisadat loivat oikean taustan Mika Waltarin suurromaanin vironkielisen laitoksen julkistamiselle. Tuolit uhkasivat loppua, paikalle saapui puolisensataa asianharrastajaa, kärjessä suurlähettiläs Aleksi Härkönen puolisoineen.

Waltaria on käännetty viroksi todella ahkerasti, laskin 25 teosta, joista monet  käännetty kahteen kertaan, kun varhaiset ovat päässeet kielellisesti vanhenemaan. Nyt kaikki suurromaanit on luettavissa viroksi, kun tämä viimeinenkin tuli Piret Salurin urakoimana. Piret tosin muistutti, että Nuori Johannes on vielä kääntämättä, mutta eihän Waltari julkaissut sitä itsekään. Ihmeesti sekin muuten maailmalla leviää, vaikka tekijä tuomitsi sen pöytälaatikkoon.

Suomen Instituutin johtaja Riitta Heinämaa avasi tilaisuuden, nuori Ingrid Orman toimi juontajana ja sitten pääsin irti kertomaan romaanin synnystä, taustasta ja sisällöstä. Kiitollinen tehtävä. Valtavan sisältörikas romaani on Ihmiskunnan viholliset, myös pessimistinen, suorastaan raskasmielinen, mutta hiton mielenkiintoinen, jos vain jaksaa pysyä kertojan tosiasiavyöryn tuntumassa. Koko keisari Neron aikainen maailmanpiiri, Välimeren alue laidasta toiseen toimii romaanin monenkirjavana näyttämönä. Pääaiheena kristittyjen vainot, joita Manilianuksen perhe kolmessa polvessa Roomassa joutuu läheltä seuraamaan, kunnes… no enpä kerro kauheaa loppua, jos joku vielä romaaniin tarttuu.

Teos ilmestyi suomeksi 1964, jolloin Waltarilla oli  hyvä työrauha seitsemän vuotta aiemmin nimitettynä  akateemikkona. Jättimäiset esityöt sitten näkyvät romaanissa. Jotkut jo ilkkuivat Valtakunnan salaisuuden (1959) ja viiden vuoden hiljaisuuden jälkeen, onko Akatemia laiskistuttanut ennen niin tuotteliaan kirjailijan, mutta kaksiosaisena ilmestynyt romaani hiljensi louskuttajat. Samaan aikaan vanhaa Akatemiaa purettiin kovalla ponnella Kekkosen johdolla. Vironkielinen laitos osuu nyt sopivasti juhlistamaan 50 vuotta sitten ilmestynyttä teosta.  

Anneli Kalajoki esitti Waltari-seuran tervehdyksen, minkä jälkeen Piret Saluri sai kertoa suuresta urakastaan. Waltarin kääntäminen on valtava sivistyksen oppitunti kääntäjälle, hän iloitsi. On lukemattomia asioita, joita on tarkistettava ja joihin on etsittävä oikeita ilmaisuja. Historia vilisee tapahtumia ja terminologiaa, paljon outoa ja yllättävää. Kaiken kaikkiaan palkitsevaa työtä! Piret on laatinut myös tuoreen käännöksen Sinuhesta, ja minulla oli ilo saada häneltä toinenkin mahtava laitos, Olavi Paavolaisen Synge monoloog. Ehtymättömän tarmokas kääntäjä, joka taas etsii uutta kohdetta. Lisää Paavolaista? Anneli huomautti, että Waltarin Neljä päivänlaskuakin on kääntämättä.

Kustantaja Krista Kaer iloitsi Waltarin teosten myyntimenestyksestä, nytkin tätä Inimkonnaa on myyty bestsellerinä joulumarkkinoilla. Omin silmin näinkin suuressa kirjakaupassa heti kassan vieressä korkeat pinot sekä tätä että Sinuhea. Lopuksi esitimme näyttelijä Tonu Mikiverin kanssa pienen performanssin eli vuoroluennan näytteeksi romaanista suomeksi ja viroksi.

Sydämellinen tilaisuus, joka päättyi viini- ja pikkupalatarjoiluun, minkä jälkeen vielä marssimme mainioon ravintolaan (mikähän sen lyhyt nimi olikaan) illalliselle. Mikä ilta: sain olla yksin kukkona seitsemän daamin seurassa! Tällaisia tilaisuuksia tarjoaa vain Mika Waltari ja Viron Suomen Instituutti. Lähimmän daamini, viehättävän  Maimu Bergin kanssa olemme syntyneet samana vuonna ja samana päivänä, mikä taas toistettakoon. Maimu kirjoittaa paitsi omaa, kääntää samalla Laila Hirvisaaren Katariinaa, joten kyllä täällä kovasti Suomen kirjallisuutta luetaan ja hyvä niin.

Puhuttiin herkuttelun ohessa (ankkaa) paljon kielestä  ja kielen merkityksestä. Illan kohokohta oli Piretin kertomus siitä, millaisen vaikutuksen presidentti Kekkosen vironkielinen puhe  Tarton yliopiston juhlasalissa 1964 teki nuoreen kuulijaan. Maailma on vielä olemassa! tajusi Piret silloin. Se oli niin merkittävä kokemus ja vaikuttavasti kerrottu, että siihen tekee mieli joskus vielä palata.  

16.1.2014