Varasin itselleni ylimmäräisen päivän käydäkseni viimein kuulussa KUMUSSA ja katsellakseni muutenkin rauhassa ympärilleni. Anneli aiheellisesti ällisteli, etten ole siellä ennen käynyt, mikä lie estänyt. Matkaseurani palasi aamulla Suomeen, kustannusmaailmaakin täällä My City -hotellissa näkyi vahva otos omassa neuvottelussaan. Varmaan kuulivat, että täällä kirjamyynti kasvoi viime vuonna 10-12 prosentilla! Ja luokkakaveri Antero Pajari vaimoineen hääpäivämatkalla. Kaikki häipyivät. Minä rauhassa kolkuttelin ykkösen raitsikalla Kadriorgin kupeelle ja siitä kävelin huurteisen puiston läpi, kunnes massiivinen museoseinämä alkoi häämöttää.
Suuren vaikutuksen teki paitsi rakennus sinänsä, erityisesti Lepo Mikon näyttely. Alkuperäiseltä nimeltään Leonid Mikk (1911-1978) näyttää taiteilleen Stalinin ajan aallokossa vaihtelevalla menestyksellä, mutta Hrushtsovin suojasään alettua 1956 hän pääsi varsinaiseen vauhtiin taiteessaan ja sai tunnustusta ja viran taideakatemiassa. Sosialistisen realismin merkeissä syntyneet, elämänuskoa kohottavat suuret maalaukset heti 1940-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa ovat kieltämättä komeita. En muista maataloustöitä noin aistivoimaisesti missään kuvatun. Suuri elonkorjuun maalaus näyttää kypsän viljapellon lainehtivana ja keltaisempana kuin koskaan voisi kuvitella. Taunokin tuon hyväksyisi ilomielin. Sttemmin taiteilija vapautui jäsentämään todellisuutta hienoisen kubistisesti, asetelmia, naiskuvia, hienoa väriskaalaansa laimentamatta. Elämyksellinen kävely jokseenkin yksin tässä näyttelyosastossa.
Pysyvän näyttelyn osastoillekin antaa leimansa historian ja politiikan vahva läsnäolo. Kukin taidekausi keskustelee oman aikansa kanssa, näyttää kuinka oli lupa ja kuinka mahdollista silti ilmentää taiteen keinoin sitäkin todellisuutta, jota ei virallisesti ollut olemassa. Ja jälleen sosialistisen taiteen julistavissa töissä on jotain värisyttävää, uskonvarmaa, myös vilpitöntä tahtoa näyttää elämä ja tulevaisuus voitollisena. Ironian välitasot virolainen katsoja tajuaa varmasti herkemmin kuin tällainen käypäläinen, joka kyllä yrittää kurkottaa niihinkin taiteen vivahteisiin, jotka eivät ilmene suoraan, annettuina.
Mielenkiintoinen käynti, jotensakin paljon antavampi kuin yksikään muistiini palaava vaeltelu Kiasmassa, ehkä Osmo Rauhalan äskeistä suurta näyttelyä ja Palsan revittelyä lukuunottamatta. Aikaan ja historiaan istutettu taideilmaisu on jykevämpää kuin vain omassa ohuessa ilmakerroksessa leijuva taide sinänsä, jos nyt joku ymmärtää mitä tälläkin yritin sanoa.
Katselin presidentin matalasti aidattua palatsia ja sitä toista Kadriorgin palatsia taustalla ja kävelin hiljalleen taas puiston halki raitsikkapysäkille. Vapaana juokseva, hyvin koulutettu terrieri ilahdutti. Siinäpä onnellinen luontokappale. Omistajat puhuivat venäjää.
Kun eilen Jouko Vanhanen vihjaisi ihmeellisestä Titanic-näyttelystä Merimuseossa (satojen metrien jonoja joulun aikaan, pääasiassa venäläisiä), olihan uteliaisuuttani käytävä sitäkin vilkaisemassa. Merkillinen kokemus. Kävijälle tarjotaan tilaisuus eläytyä haaksirikon tunnelmiin alkuperäisen esineistön, reliktien, matkustajien muotokuvien, äänitehosteiden myötä. Jäljennöksiä hyteistä tarkkoine sisustuksineen, upea portaikkokin entisöity koristeineen, autenttista, imitoitua ja – melko kaameaa. Tuli jotensakin morbidi tunnelma. Valtava tragedia on lavastettu turistikohteeksi. Sain pääsylippuna maihinnousukortin erään Edgar Meyerin nimellä, joka seinällä riippuvan nimitaulun mukaan kuului ykkösluokan pelastuneisiin matkustajiin. Benjamin Guggenheim ei ollut yhtä onnekas. Hänen veljensä perusti sittemmin tunnetun museon. Kuultiin kappaleita, joita orkesteri soitteli uppoamisen edellä. Huhhuh. Jouko kertoikin eilen, että muuan hirtehinen pila ehdotti täällä seuraavaksi suurta Estonia-näyttelyä samankaltaisin eläytymismahdollisuuksin… Voi kulua vähän aikaa siihen.
Paluumatkalla mukava taksikuski, harmaatukkainen ikämies, puhkesi kertomaan lapsuudestaan Etelä-Virossa: pienessä hirsirakennuksessa oli neljä tupaa ja kussakin yksi perhe. Ei ollut sähköä, ei puhelinta, ei radiota, ei mitään. Petroolilamppu hankittiin. Koulumatkaa 6.5 km mennen tullen, aina jalkaisin. Ei ollut helppoa, mutta selvittiin. Se oli sodan jälkeen, vanhempien entiset maatalot oli poltettu. Teil Soomes oli helpompi, kuski ounasteli. Saattoi olla, ja nyt vasta helppoa onkin, vaikka jotkut murtavat suuta ja vääntävät päätä siitä, kuinka huonosti menee. Hyvä ottaa joskus joku suhteellisuus mukaan. Virossa valitetaan vähemmän ja ilmapiiri on positiivisempi, kuulin, vaikka ongelmiakin on ihan riittämiin.
Enkä päässyt vieläkään Viru-hotellin KGB-näyttelyyn – taas jonkun ryhmän ennakkovaraus tiellä. Tämä oli toinen kerta. Teen seuraavalla kerralla itsestäni ja vaikka Marjasta kahden hengen ryhmän ja varaan ajan, onnistuisikohan.
Nautin yksinäisestä illasta eilisen seurallisuuden vastapainona. Illastin herroiksi Balthasarissa Raatihuoneen torin laidalla ja kuuntelin railakasta kansanhumppaa suuressa oluttuvassa, missä remuttiin ja tanssittiin täyttä häkää, eri-ikäistä sakkia oluttuoppeineen ja lihalautasineen. Reipasta menoa.
Mutta se Club Hollywood entisessä elokuvateatterissa vastapäätä hotelliani, se vasta tyhjä ja kolkko paikka oli. Istuin puoli tuntia lasillisen äärellä ja painuin yöpuulle. Soiton kaltainen mölinä räikyi tyhjille seinille ja punavalot välkkyivät. Kai ne alkavat juhlia siellä vasta aamuyöllä. Hieno rento päivä joka tapauksessa. Instituutissakin pistäydyin kiittämässä vielä eilisestä. Ja divarista löysin pari Sillanpään vironnusta, joten saalis vain kasvoi. Runollinen lumisade taukosi, pakkanen kiristyy. Huomenna laivalla kotimaahan.
17.1.2014