Paljon puhutaan kirjan kriisistä. Ilmiö ei ole uusi. Ainahan kirja on ollut kriisissä, varmaan Gutenbergista alkaen ja paljon aikaisemminkin. Kriisi on elämän merkki, mutta voi se koitua kuolemaksikin. Kova kriisi oli se kun Aleksandrian kirjasto paloi. Mitähän siitä on, parisentuhatta vuotta. Kirjoja on myös tarkoituksella poltettu, koska niitä on pelätty. Nehän välittävät tietoa ja elämyksiä.
Nyt puhutaan kirjan muuttuvista muodoista. Sähköinen kirja syrjäyttää painetun. Niinköhän käy. En oikein usko tuota. Kirja on niin kätevä pakkaus, kaikin tavoin käteen sopiva. Kun kaiken maailman tingelitietoa aikansa vierittää liukkaalta ruudulta, tuntuu levolliselta palata painetun kirjan puhtaalle pysyvälle sivulle. Kun kyllin pitkälle ehditään uudistuksissa, ihmisen luontainen nostalgian tarve vaatii palaamista oikeaan kirjaan.
Uusi sisustustrendi syrjii kuulemma kirjahyllyä. Se vie tilaa ja kerää pölyä ja käy tarpeettomaksi kun ei ole kirjojakaan. Kuinka kätevästi sähköinen kirjasto mahtuukaan liivin taskuun. Yöpöydällä voi pitää kansojen historian ja ottaa matkalle koko Dostojevskin tuotannon. Jos nyt näitä sitten kerkiää kiireissään selaamaan.
Minulle kirjahylly on aina ollut huoneen paras kaunistus enkä voisi elää ilman sellaista. Järjestelen joskus kirjahyllyä ahkerammin kuin luen kirjoja. On kiva katsella keitä tekijöitä sattuu vierekkäin, kuinka teemat ja aiheet kohtaavat. Ja sitten löytää äkkiä jonkun hukkuneen ja kauan kaipaamansa opuksen. Tuossa sekin hitto piilottelee eikä puhu mitään! Pian se alkaa kertoa omaa tarinaansa.
En lukisi Tolstoin Sotaa ja rauhaa kännykästä vaikka mikä olisi. Jonkun runon tai aforismin voisin lukeakin. Ja säätiedotuksen. Pitkon pakina olisi jo siinä ja siinä. Ruutu on luonnostaan pilkkova väline, ja epiikka edellyttää levollista pitkäjänteisyyttä.
Tämä kestoaihe ei jää tähän, siihen palataan viimeistään kesäkuun lopussa Sastamalassa. Vanhan kirjallisuuden päivät pohtii silloin monipuolisesti kirjaa, sen muuttuvaa asemaa ja sen uusia vaatteita. Vauhtia otettiin heti vuoden alusta ohjelmavaliokunnan kokouksessa ravintola Kuussa, jossa saa ihmeen mureaa poroa ja muutakin herkuteltavaa. Jenufan maailmantähtikin näyttää paikkaa suosivan, joten sinne vaan.
Eri suuntiin käyvät kirjan ystävienkin keskustelut. Joku on ylen innostunut kirjan muuttuvista markkinateistä ja teosten vaihtuvista välineistä. Sitten on meitä perinteisen kirjan vankkoja puolustajia. Kirjoja ei viime syksynä ostettu enää entiseen tahtiin, mutta ostettiin kuitenkin. Yleinenkin taloustilanne hidastaa vauhtia. Sähkökirjan kauppa käy edelleen kitkaisesti. Mutta kantadivarillani täällä Punavuoressa oli kuulemma paras joulumyynti vuosiin. Arvaamattomia ovat kirjan tiet.
Kun joudun käyttämään paljon lähteitä, unelmoin joskus helposti klikattavasta kompaktista aineistosta tuossa vain käden ulottuvilla. Onhan niitäkin, liiankin helposti saatavia googletuksia. Mutta oma työn tuiskeen tunnelma tulee noista kirjapinoistakin, niiden kumollaan retkottavista selkämyksistä ja sekaisista liuskoista ja muistilapuista. Aina kaaoksesta jotakin löytyy, ja kirjat tulevat näin parhaiksi kavereiksi.
16.1.2014
Lähden käymään Tallinnassa, missä julkistetaan viimeinenkin Mika Waltarin suurista romaaneista viroksi: Inimkonna vaenslased eli Ihmiskunnan viholliset Piret Salurin kääntämänä. Romaanissa on vajaat tuhat sivua, joten lahden takana uskotaan lujasti lukemiseen, oli väline sitten mikä hyvänsä. Katsotaan kohta mitä sinne päin muuten kuuluu.