Tuli sopivan löysä sunnuntai. Eilen kun illastettiin kouluneuvoksen ja lehtorin kanssa Anissa kulman takana, puheltiin ummet sekä lammet ja vielä jatkettiinkin juttua täällä meillä, niin aamustahan tuli vähän raukea. Ja kas, kaikki Palmut näytettiin vielä kerran Teemalta peräjälkeen. Siinä armas pyhäpäivä sitten vierähtikin. Lenkillä kävin keskellä keskimmäistä leffaa ja kotikiinalaisesta hain pari purkkia kanaruokaa, that’s it.
Kun katselee taas uudemman kerran Matti Kassilan rentoja, osumatarkkoja ohjauksia – onnea vaan ohjaajalle! tänään on merkkipäivä, postia lähetinkin – niin kiinnittää huomiota vähän eri asioihin kuin aikaisemmin. Varsinkin tarkkasin elokuvien taidokasta pientä komiikkaa, sitä miesten keskinäistä jäynäilyä, pieniä ilmeitä, reaktioita, hauskasti ja liioittelematta toteutettuja – mitä nyt Palmu itse räyski välillä aika voimallisesti.
Kuka nousee uudella tavalla esiin? On kehuttu ja aiheellisesti puhki kaikki Jopi Rinteestä Leo Jokelaan – Jussi Jurkkaa tai varsinkaan Pentti Siimestä unohtamatta. Elinat Salo ja Pohjanpää olivat hurmaavia. Mutta tämän katsomismaratonin päähenkilöksi omassa asteikossani nousi eittämättä Matti Ranin. Ensinnä hänen roolinsa on ainoa, joka selvästi kehittyy, muuttuu, asemakin paranee ja sen myötä asenteet, ilmeet, tyyli näytellä. Nolon epävarmasta ja yli-innokkaasta apulaisesta tulee itsetietoinen päällikkö, jolta edelleen asiat luiskahtavat helposti käsistä. Ranin kuvaa tyypin tarkasti ja herkullisesti, niin oikeaa komiikaa ja ajoitusta käyttäen kuin mahdollista.
Onhan myös Waltarin ansiota tyypin kehitys: hieno oivallus oli siirtää hänet Palmun esimieheksi viimeisessä kirjassa, josta tuli puoliväliin saakka oivallinen ja ajankuvanakin mainio elokuva – siitä lopun Wadenblick-jaksosta en enää innostunut, Helge Herala oli päästetty jo liian paksusti karrikoimaan. Tuntui kuin ohjaajakin olisi vähän työlästynyt aiheeseen ja antanut vain lasketella loppua kohti. Vaikka onhan siinäkin kuolemattomia: ”Kun tuollainen on poika niin hurudan e faija.”
Laiskotellen mutta ei ihan hukkaan sujui siis sunnuntai. Ulkona oli raikas ja raaka pakkasilma, luntakin tuprunnut viimein Helsinkiin. Kävin tervehtimässä Jusupov Ahon patsasta saman puiston alalaidassa, missä Palmun erehdystä filmattiin. Itse asiassa kävin katsomassa jo filmauksia vuonna 1960, Norssin lukiolaisena. Näin valojen palavan Engelin aukiolla, kiipesin sinne koiran kanssa ja katselin tovin, kuinka Rinne ja Ranin kävelivät keskustellen aukion poikki. Ei sitä ainakaan montaa kertaa tarvinnut uusiksi ottaa. Jotta näin siis kierros kiertyy umpeen, klassikko elää ja parantaa vaan juoksua vielä 53 vuoden jälkeen.
Yhtä hämmästynyt kuin Kassila siinä hyvässä dokkarissa, joka tuli alkuun aamulla, olisi Waltari varmasti nyt, jos tietäisi, että hänen rentoutuakseen kirjoittamansa Palmu-dekkarit ovat nousseet tällaiseen arvoon arvaamattomaan elokuvien ansiosta. Elämäkerrassani Unio Mystica (2008) kerron, että Waltari olisi mahdollisesti jatkanutkin näiden kirjoittamista alkumenestyksen jälkeen (1939-1940) ellei kustantaja olisi varoittanut häntä tuhlaamasta liikaa voimia ja aikaansa turhanaikaiseen ajanvietteeseen…
Kun vielä piti katsoa uusi Poirot, niin tulihan istutuksi ja ihan liikaa, mutta viihdyttävästi. Huomaatteko, Poirot’n puutteena on jokseenkin harras huumorittomuus – hiljaista ironiaa lukuunottamatta. Siinä suhteessa Palmu hakkaa esikuvansa jo kirjoissa, ja vallankin näiden elokuvien irtonaisen ja notkean kerrontatyylin ansiosta. Lisäksi Christie punoo juonensa niin mutkikkaiksi ja sisäsiisteiksi, että niistä tahtoo jo elämä ja ilma loppua. No, sopiihan vetää vähän kotiinpäin näin professori Kassilan syntymäpäivän kunniaksi. Iloitkoon mestari sairasvuoteellaan näistä myöhäisistä laakereistaan!
Vielä pieni havainto. Dokkarissa Kassila kertoi intiimistä ja ”supsuttavasta” henkilöohjaustyylistään. Mikä ero verrattuna Niskasen diivaileviin karjahduksiin tai Mollen mylviviin raivokohtauksiin, joita myös sain aikanani seurata. Kassila piti positiivisen ja luottamuksellisen ilmapiirin luomista kuvauksissa tärkeänä, mutta monasti tuntui kuin nuo kaksi nuorempaa ohjaajaa olisivat tietoisesti tähdänneet niin kireään ja v-maiseen tunnelmaan kuin mahdollista. Kun Kassilasta on nyt tehty ilmeisen ansiokas juhlakirja (juttu tänään Hesarissa), pitääpä vilkaista, onko siinä ja kuinka paljon näitä osatekijöitä analysoitu ja häntä verrattu muihin ohjaajiin. Lisäksi yksi esseen aihe olisi hänen elokuviensa suhde kirjalliseen klassikkoperustaan, Sillanpäähän, Waltariin, miksei Kiantoon ja Wuolijokeenkin. Näistä olisin kirjoittanut, jos joku olisi pyytänyt. Mutta ainahan hyvään aiheeseen voi vielä omaehtoisestikin palata.
12.1.2014