Aletaan vähän keveämmästä päästä. Kahta eri-ikäistä kirjaa yhdistää sanomalehtitausta. Vaikka pitkän linjan toimittajia molemmat, silti hyvin erilaisia kirjoittajia ovat Mirja Bolgár ja Martti Huhtamäki. Edellinen hienostunut esseisti, jälkimmäinen vikkelä koripallotuomari.
Sieppasin Bolgárin kirjan hyllystä kunnioittaakseni hetken edesmenneen muistoa, mutta uppouduinkin selailemaan, lopulta lukemaan merkintöjä Pariisista vuodelta 1969. Vain todella eloisa reportteri saa näin myöhäisen lukijan äkkiä kiinnostumaan kansanäänestyksestä, joka kaatoi de Gaullen, ja samalla häntä tukeneiden kirjailijoiden kuten Mauriacin mietteistä. Sartren teoreettinen diivailu saa Mirjalta huutia, ohimennen hän puolustaa Camus’n realistisempia tavoitteita näiden kahden herran menneissä kamppailuissa.
Hyvää tekee lukea, kuinka Bolgár puolustaa biografista lähestymiskulmaa kirjailijoiden teoksiin – tietysti se on journalistin ja haastattelijan työssä mitä luontevin metodi. Hän ei ymmärrä miksi kriitikon pitäisi tyystin välttää tekijän tuntemusta, kuten uudemmat teoriat alkoivat edellyttää. Esimerkein Bolgár osoittaa, kuinka haastattelukäynnit ovat avanneet hänelle ranskalaisten kirjailijoiden teoksia uudella tavalla. Totta kai kirjailijan suhde työhönsä on arvoituksellinen ja monivivahteinen, tulkinnoissa tulee olla varovainen, kuten Bolgár muistuttaa. Silti hän on aina tavoittavinaan kirjailijan oman elämän tämän teosten taustalta.
Bolgár kuvaa hauskasti Nizzan aloittelevia kirjafestivaaleja (vieläköhän ne toimivat) ja ikävystyy kerrassaan Frankfurtin jättiläismessuilla (jonne en onnekseni ole koskaan joutunut). Siellähän Suomi nyt pinnistelee kovasti kohti Saksan markkinoita ensi syksynä.
Samassa muistin viimeisen tapaamiseni Mirja Bolgárin kanssa: sehän oli syksyllä 2009, jolloin olin Pariisin Instituutissa puhumassa Waltarin elämäkerrastani. Sen jälkeen suomenranskalainen seurue kokoontui kunniakseni illastamaan läheiseen ravintolaan: Mirja Bolgár, Marja Sakari, Helena Petäistö, Eva Havu – ja Ahon tuleva kääntäjä Bénédicte Villain vilahti jo silloin näköpiiriini. Pöydällinen hurmaavia naisia! Marja oli onneksi mukana, miten minun muuten olisi käynytkään…
Mirja Bolgárista kulkee yllättävää kyllä silta Mara Huhtamäkeen, ja se kulkee Ilta-Sanomien ja Uuden Suomen entisen päätoimittajan Eero Petäjäniemen kautta. Petäjäniemi piti kerran meillä kirjallisuuden laitoksella juttelunomaisen kurssin sanomalehtien ja kirjallisuuden suhteista ja kehui silloin lujasti tätä Bolgárin vasta ilmestynyttä teosta: kuinka siinä yhdistyy journalistin ajankohtainen ote kirjallisuuden syvään tuntemukseen. Vastaavan tasoista kirjoittajaa täältä Suomesta ei tullut silloin Petäjäniemen mieleen. Onko vieläkään? Maailmalla tähtiä haastatteleva Jukka Petäjä?
No Petäjäniemen seuraajassa Mara Huhtamäessä on ainakin iltapäivälehden koulimaa journalistista otetta. Hänen muistelmiaan lueskelee ihan ilokseen, vähän loikkien ja taas kiinnostuen. Päätoimittaja ehtii eläessään työntää nokkansa vähän kaikkeen, mikä maassa liikkuu ja kiinnostaa. Laajalti hän liikkuu maailmalla varsinkin urheilumiehenä. Niinpä Maran kirjassa vilisee tuttuja henkilöitä, poliitikkoja, liikemiehiä, konnia ja veijareita, kulttuurin ja urheilun edustajia – yllättävän vähän naisia. Kirja on maino kurkistusluukku siihen, mitä julkisten hankkeiden kulisseissa on tapahtunut.
Mara ei tee suuria paljastuksia, mutta sitä enemmän vihjailee – ärsyttävyyteen asti. Hän jättää asioita auki ja lukijain arvailtaviksi. Kun ei sano loppuun saakka, ei jää kiinni. Kaatoiko Max Jakobsonin YK:n pääsihteerikilvassa lopulta kateellinen Kekkonen? Oliko suurin este Tarja Halosen toteutumattomille Valkoisen talon vierailuille muuan kolhittu liikemies Johnny Liebkind? Ja lähettikö Martti Ahtisaaren Nobel-valinnasta Norjaan Suomen kielteisen kannan ”eräs punatukkainen nainen”?
Tällaisia juorunomaisia paukkuja Mara heittelee ilmaan – ottakoon kiinni kuka haluaa. Yleensä hän pysyttelee tosiasioiden tai ainakin mahdollisuuksien tuntumassa, sikäli kun ymmärsin. Siinä hän poikkeaa edukseen toisesta pitkän linjan toimittajasta Matti Pitkosta, joka Puolikarkeissa muistelmissaan ja Aamulehden pakinoissaan venyttää jutun niin keksityille äärirajoille, että lukijalta menee usko alkujuurienkin totuudellisuuteen. (Matin kannattaisi sivumennen sanoen siirtyä kokonaan fiktioon, Lassen ja Arton veijarijäljille…)
Tässä sopivaa, helposti sulavaa iltalukemista. Jatkoa seuraa, kunhan muutama kansi on vielä kääntynyt.