Aapelin päivän traditio: herneet kiehumaan ja kinkun riekaleet perään, mahtavat luut myöskin. Vanha kansallinen tapa: Simeoni herneet keittää, Timo sekaan rasvat heittää. Patahan kuohuvaan sylkee.
Näin tapahtuu ja hyvä tulee. Tämä on kinkunpaiston ohessa ainoa bravuurini. Osaan myös oikein kukistaa kinkun. Iltapäivällä nautimme höyryävän herkullista hernekeittoa ja Marjan tekemää pannaria. Meillä on taas juhla huoneessa.
Vilkaisinpa sen päälle telkkarista Akatonta miestä (1983). Jotkut teokset herättävät hellyttäviä muistikuvia. Olin juuri tullut MTV:n palveluksen, kun tätä tehtiin. Tane Äijälä oli tilannut tv-sarjan käsiksen Seppo Lappalaiselta. Kun Seppo ei oikein tiennyt, kuinka semmoinen tehdään, Tane valisti: laitat alkuun jonkun katastrofin, vaikka tulipalon, ja lisäät siitä sitten tehoja.
No siellähän se lato paloi heti elokuvan alkumetreillä. Seppo teki työtä käskettyä. Kansallisteatterin näyttelijät viänsivät savvoo minkä kerkisivät. Edvin Laine ohjasi taatulla rutiinillaan. Ei ihan luontevaa, mutta kömpelön hauskaa. Maaseudun ongelmia siinä selviteltiin. Maajusseille haettiin jo silloin morsiamia, vaihtelevalla menestyksellä.
Pekka Eronen väittää (Al) jutun etenevän torkkuvaa tahtia, mutta Pekka ei ole jaksanut katsoa filkkaa loppuun saakka. Siinä näet tahti alkaa kiihtyä, kun moniosainen tv-sarja piti runnoa kahden tunnin elokuvaksi. Tulee kiire, kohtaukset alkavat laukata ja leikkaukset töksähtelevät. Juonen pätkät sinkoilevat aika haipakkaa. Kesken häitten Ahti Kuoppala kajauttaa mopolla järveen ja hukkuu.
Suomalaista elämänmuotoa vai mitä. Tunsin Lappalaisen, hän oli alivuokralaisenikin jonkin aikaa 70-luvulla, kun herrat houkuttelivat Pohjois-Karjalan miestä Helsinkiin. Keskusta autteli Sepon kirjallista ja vähän kulttuuripoliittistakin uraa, mutta ovat tainneet miehen työt jo enimmältä unohtua. Sentään yli puolensataa romaania, näytelmää, käsikirjoitusta, runojakin.
Arvostelin kiittelevästi hänen pienoisromaaninsa Muuan rakkaustarina (1980) Hesarissa, ja pian se käännettiinkin ranskaksi. Mutta miltä tuntuisi nyt lukea Miljoonamiehiä ja muita sen ajan rellestelyjä. Kirjoilla on kohtalonsa. Juureva kaveri oli Seppo, harteva hakkaamaan kirjoituskonettaan. Kinahmossakin kävin kerran hänen tilallaan pörisemässä, läpijuonikas veijari. Lepäile rauhassa siellä kummullasi Karjalassa.
Tämä menee ihan muistokirjoitukseksi. Viikko pari sitten tuli Ranska-yhdistykseltä pysäyttävä tieto: Mirja Bolgár on kuollut. Siinä vasta oli valoisa, rohkea, älykäs ja hauska kulttuurivaihdon lähettiläs Suomen ja Ranskan välillä. Istuin hänen kanssaan iltapäivän jo 70-luvun alussa Arkadian Atelier-ravintolassa kun toimitin jotain Arvostelijain Liiton asiaa (olin oikein sihteeri silloin). Taisin vähän ihastua häneen eikä ihme.
Waltari-seuran Pariisin matkalla saimme Mirjan oppaaksi vuonna 2003, taivaan lahja hän olikin kaikkine Pariisin tietämyksineen. Tosin hän oli silloin innostuneempi Napoleonista kuin Waltarista, mutta sykähdyttäviä tarinoita kuulimme joka tapauksssa. Kotikulmillakin häntä tapailin, kun hänellä oli Helsingin asuntonsa tuolla Engelin aukiolla. Luin hänen henkeviä katsauksiaan Uudesta Suomesta ja journalistisen eläviä esseitään kirjoistaan. Ja nyt hänen valaiseva tuikkunsa on sammunut. Tänään on Tarmo Kunnaksen asiallinen nekrologi Hesarissa.
Onneksi kirjoittajien työ ei katoa, vaan heidän sanoihinsa ja ajatuksiinsa voi aina palata.