Panu Rajala

Näytelmä Katri Valasta Avoimissa ovissa. Sopivasti sattui, kun päivällä täydensin juuri Paavolaisen ja Valan suhdetta koskevaa lukua. Niinpä jouduin miettimään tosiasioiden ja näytelmäkirjailijan keksintöjen suhdetta.

Totta kai kaikki on jälkeen tulevien tulkintaa. Mutta miksi ihmeessä kirjoittaja-ohjaaja Virpi Haatainen esitteli meille velton, leppoisan ja sovinnaisen Paavolaisen – kun lukemattomista lähteistä loistaa hermoherkkä, intensiivinen, viulun kielenä reagoiva intellektuelli? Ja miksi hän jätti käyttämättä Katri Valan epävarmuuden, ujouden, estyneisyyden, arkuuden, neuroottisuuden – ja valitsi reippaan ja iloisen jokatytön? Olavin ja Katin suhde kuvattiin ”romanssiksi”, kun se kirjeiden ja muistojen valossa oli koskaan toteutumaton, keskinäisen ihailun ja palvonnan hehkuttama runollisen kipeä kaukosuhde (muutamia tapaamisia lukuun ottamatta). Eniten tyrmistytti tönköksi pölvästiksi kuvattu Yrjö Jylhä, joka näytelmän mukaan jäi Tulenkantajien ulkopuolelle – kun Jylhä todellisuudessa kuului Paavolaisen lähimpään piiriin ja osallistui myös Vienolan naamiaisiin. Vala etsi turhautuneena miehen fyysistä rakkautta, mutta tuskin hän olisi tällaista kaistapäätä kahta kertaa edes vilkaissut.

Tuolissa joutui miettimään, kuinka kauas näytelmä voi etääntyä kirjallisuushistoriallisesta todellisuudesta? Ja voittaako ajan ja ihmisten kuvaus jotakin nykypäiväisestä vesityksestä? Tässä tapauksessa ei voita, vaan häviää joka tasolla. Toisella puoliajalla tilanne vähän koheni. Nähtiin muutama oikea kohtaus.

Puvustus oli luku sinänsä. Se oli käsitetty niin, että henkilöt mahdollisimman vähän muistuttaisivat esikuviaan. Sikäli se tuki ohjauksen valintoja. Esimerkiksi Paavolainen jatkosodan aikana saapuu tapaamaan Valaa mustassa palttoossa ja lierihatussa! Ei koskaan. Olavi jos kukaan rakasti univormua. Ohjaaja tarvitsisi todella väkevän ja uudeksi luovan otteen, jos hän tuntee kutsumukseksi totuttujen kuvien totaalisen muutoksen. Ja mikä silloin onkaan tavoitteena? Oma fiktio? Joka jää kauas historian itsessään tarjoamasta tiheästä, monitasoisesta draamasta.

Tästä onkin hyvä tilaisuus jatkaa keskustelua Avoimissa ovissa 27.11. klo 14.30.

Posti toi kirjapaketin Tartosta. Yllätys: Kari Tarkiainen on kirjoittanut elämäkerran isoäidistään Maria Jotunista. Sitä oli ryhdyttävä heti lukemaan.

Miksi uusi kirja, kun Irmeli Niemen kauan kestänyt elämäkerta ilmestyi 2001. Siksi tietysti, että uusia näkökulmia aina tarvitaan. Tarkiainen tuntee Jotunin läheisesti, sukuperinnössään. Hän on istunut Jotunin polvella ja tullut tuntemaan Jotuni-perinteen ”koko sen voimalla”, kuten hän esipuheessaan toteaa.

Nyt on tullut kaihtelemattomien elämäkertojen aika, vihdoinkin. Tarkiaisen kirja vertautuu Riitta ja Mikko-Olavi Seppälän erinomaiseen Aale Tynni -elämäkertaan Hymyily, kyynel, laulu. Myös Tarkiaisen kirjan nimessä esiintyy hymy: Maria Jotuni. Vain ymmärrys ja hymy. Mutta teosten kuvaamissa tapahtumissa ei ole kovin paljon hymyilyttävää. Jälkeläiset ovat nyt päättäneet kertoa avoimesti, mitä heidän isovanhempiensa ja vanhempiensa kuohuttavissa aviodraamoissa oikein tapahtui. Tähän saakka on liikkunut huhuja, joita kuulin varsinkin Kirjallisuuden laitoksella taannoin. Nyt saan lukea, mistä lopulta oli kysymys.

Tarkiainen kirjoittaa tuimasti ja asiallisesti, myös Jotunin teokset perusteellisesti läpi käyden. Lähes kaikkea hän katsoo Maria Jotunin ja Viljo Tarkiaisen suhteen ja ”liian pitkän” avioliiton kautta. Näkökulma on hedelmällinen. Paljon kirkastuu. Käy selväksi, että Maria Jotuni tunsi ilmeisen aiheetonta ja sairaalloista mustasukkaisuutta miehensä oletetuista syrjähypyistä. Vastapainoksi aviomies syyllistyi remakkaan perheväkivaltaan. Se ei estänyt häntä tutkijana ihailemasta Jotunia kirjailijana yli kaiken. Kauan askarruttanut paradoksi tuntuu aukeavan.

Mitä kaikkea kätkeytyykään arvokkaiden kulttuuriliittojen kulissien taakse. Draamat purkautuivat osin julkisiksi jo omana aikanaan. Nyt niitä voi tarkastella viileästi, syyttämättä. Siinä sekä Aale Tynnin omaiset että Kari Tarkiainen onnistuvat ihailtavasti. He eivät asetu kiistoissa kenenkään osapuolen kannalle. Pohjimmalla kummallakin on sovittava hymy, kaikesta huolimatta. Kiitos näistä kirjoista.

Ajelin Pyhtäälle viettämään Murhalauantaita.

Ent. kunnanjohtaja Kari Häkämies oli kutsunut alustamaan aiheesta ”Ovatko dekkarit kaunokirjallisuutta?”. Tällaisesta on se hyöty, että tulee luetuksi alan teoksia, jotka muuten jäisivät. Nyt kertasin vähän Chandleria ja luin tuoreeltaan Antti Tuomaisen Synkkä kuin sydämeni. Jälkimmäiseen liittyi odotuksia, mutta pettymyksen puolelle kallistui. Kieli on iskevää, kunnon kirjallinen taso lähellä, mutta juoni kumman yksiviivainen, itsestään selvä ratkaisukin. Mutta lupaukset jäävät odottamaan jatkoa. Pekka Hiltunen on toinen kiintoisa tulokas, nyt ryhtynyt puolustamaan lihavia.

Niin että ovatko ne kaunokirjallisuutta? Nythän näyttää siltä, ettei juuri muuta kirjoitetakaan kuin rikosromaaneita. Laji on ryöpsähtänyt kaikin tavoin salonkikelpoiseksi, suosion huipulle. Alustuksessani vedin historiallista linjaa ja kerroin, kuinka salapoliisiromaani 1800-luvulla syntyi vaativan klassisen kirjallisuuden syliin: Poe, Dickens, Dostojevski jne. Sherlock Holmes tunnettiin meilläkin jo 1890-luvulla. Maailmansotien välinen aika oli sitten dekkarin kulta-aikaa (Christie, Simenon jne.), mutta Pohjoismaissa vallitsi tyhjiö, jota paikattiin suurella kilpailulla 1938. Senhän voitti Waltarin ensimmäinen Palmu-kirja.

Nyttemmin pohjoismainen rikosromaani valtaa maailman markkinoita laajemmin kuin konsanaan Ibsen tai Strindberg aikoinaan. Synnyttääkö turvallisen yhteiskunnan rakoileminen rikosromaanin nousun? Suomi pinnistelee hyvin perässä, mutta ei saavuta naapurimaiden tasoa. Meillä ei sittenkään ole samaa kasvupohjaa. Kansainväliseen tasoon silti aletaan yltää. Täälläkin Pyhtään tapahtumassa Kati Hiekkapelto ja Martti Linna ovat saaneet käännöksiä, vaikka eivät sen tunnetumpia ole vielä Suomessakaan. Heleena Lönnrothin uutuuden Diverssikauppiaan kuolema sain mukaani, sitä olen tässä lueskellut. Myös Karo Hämäläisen taloustrilleri Kolmikulma alkoi lujasti kiinnostaa.

Tapahtumaa juonsi vanha tuttava Antero Kekkonen ja puhetta johti paneelissa Häksy itse. Häneltä tulee neljäs dekkari maaliskuussa. Kymenlaakso osoittautui melko muhevaksi dekkarin kasvumullaksi. Yleisöä olisi voinut olla enemmänkin. Ilmaan jäi leijumaan Veijo Mereltä siteeraamani lause, jonka mukaan dekkari työntää ensimmäinen nokkansa yhteiskunnan kiehuviin mätäpesäkkeisiin. Tätä monet tuntuivat kannattavan.

Säteilevä ajosää muuttui palatessani pikkumyrskyksi. Nautittiin silakkamarkkinoiden tuotteita ja katseltiin ja kuunneltiin Rigolettoa, Placido Domingo suurenmoinen, samoin Julia Novikova ihanine ohutäänineen. Heleenan dekkarin matkassa Italiaan, kunnes nukahdin.

Vapaakeikkoja tutuista aiheista: Tampereella vielä Sillanpäästä (Mummonkammarissa kahdeksannen kerran!) ja Espoon Rotareissa eilen puhetta Waltarista. Albergan kartano oli kiva nähdä, samoin tutustua isäntääni, vanhaan norssiin Esa Kokkaan rouvineen. Paljon rotareita avec paikalla.

Tänä iltana katsoimme Kirsikkapuiston Kansallisteatterissa. Elävästi muistan Eino Kaliman ohjaaman esityksen keväältä 1964, se oli ylioppilaskunnan tilaama näytäntö ja tunnelma korkealla. Esityksen jälkeen seisoin raitsikkapysäkillä Rautatientorin varrella, kun äkkäsin vanhan hienon herran saapuvan samalle pysäkille: itse Kalima! Kamppailin itsekseni, mutta ujona en uskaltanut mennä kiittämään. Mikä tyhmyys!

Mitä tästä tämänkertaisesta sekamelskasta olisi sanottava. Mika Myllyahon ohjaus tavoitteli monenlaista ja harotti eri suuntiin, levoton ja hilpeä siitä tuli, sekavaksi jäi mieli. Mutta mielenkiinnolla sitä katseli, että mitä vielä vesipunttuineen ja kaljapurkkeineen keksivät. Kyllä sieltä Tšjostain välistä pilkisti. Totta puhuen näytelmän ydin oli selkeästi säilynyt, siis keskeinen ristiriita, puiston myynti, rahan mahti. Liiankin luisevasti?

Näyttelijät ovat tietysti hyviä kaikki. Edessäni istui vanha tuttu Aila T , joka kysyi silmät pyöreinä: ”Onks tää hyvä?” Kyllä hän kuulemma viihtyi, kun sai katsella Ismo Kalliota ja Esko Salmista. Heidän présence omaa luokkaansa. Tiina Weckström paikkasi hienosti Tea Istaa. Mutta tuliko yksikään kohtaus meitä lähelle? Jonnekin sinne härveleiden ja tasapainotelineiden vaiheille ne jäivät. Aidolle tunteelle ei jäänyt osumakohtia. Varautuneita olivat myös väliajalla tapaamamme kokeneet katsojat Maija B ja Iiro K.

Lopun sinetöi enkelin topeliaaninen ilmaantuminen. Takaani kuulin vaimean huokauksen: ”Herregud…” – Yhdyin siihen mielessäni.

Naulakolla kuultua: ”Tää oli ihmeen sekavaa…” ja ”En mä oikeen päässyt mukaan” ja ”Mä en ymmärtänyt mitään…” Tutun kriitikon tuohtunut kuiskaus: ”huono, huono!” Ei nyt ihan niinkään. Mutta ei ihan hyväkään, ei innostava, ei tullut lähellekään sitä tunneviritystä, jonka Kaliman vanha ohjaus silloin nuoreen mieheen jätti. Ei kai sellaista tämä kyyninen pirstomielinen aika voi enää tavoitellakaan.

Kolme päivää kiivasta talvikuntoon laittamista.

On vedetty veneet maihin, kerätty ulkokalut suojaan, katkaistu vedet rantamökeistä, kerätty loput omenat ja perunat, käännetty maat ja kompostit, leikattu nurmi ja silputtu pudonneita lehtiä, kätketty sipuleita pihaan, laitettu havut ja kanervat haudoille – ja tärkein, haettu Taunon kanssa putket ja imeytyskaivo vihdoin saunalle.

Mikä viimeksi mainittu on ainoa turha, mutta pakollinen. Mitä hittoa savusauna, johon vesi kannetaan järvestä ja jossa vain kesäkausi saunotaan, mitään erityistä imeytystä tarvitsee. Varmasti riittäisi luonnon oma imeytys tällä korkealla metsäpenkereellä. Mutta hommataan nyt kun käsky ylhäältä on käynyt. Oja on jo kaivettuna.

Heidi Hautalan käskytys ei nyt mennyt putkeen – tai sinne juuri, rasittuneeseen kompasteluputkeen, josta ei ollut muuta ulostuloa kuin ero. Kiihdyttävä tapaus näköjään. Ponteva ministeri saa paljon aikaan, myös kohua. Uusia ministereitä ei tarvitse koskaan kaukaa hakea. Valtionyhtiöt saavat pian yhtä yrmyn mimmin niskoilleen.

Loistavia syyspäiviä, hengästyttävän hienoja. Tänään niistä viimeinen lämmin. Kaikki otettiin irti. Yskäkin helpottaa.

Silta pitää pihdeissään, persoonallisten päähahmojensa ansiosta. Pitää siitä ei tarvitse. Onnettomuudekseen ykkönen näyttää suomalaista sarjaa Sata lasissa juuri tämän skandinaavisen huipputyön edellä, pakko nähdä väläyksiä lopusta ja vertailla. Huima tasoero suorastaan huutaa.

Kaikkiaan suurkirjallinen päivä, Kiven juhlinnan lisäksi julkistettiin Nobel Tukholmassa.

Olisi korjattava Hannu Mäkelän kliseinen möläys aamu-tv:ssä, että Sillanpään Nobel 1939 oli ”puhtaasti poliittinen”, mutta en nyt jaksa aina perustella. Kannattaisi lukea tutkimusta aiheesta, esimerkiksi hyvästä elämäkerrasta,

Huvittavaa katsoa tämänkertaista julkistamista suorana verkossa: varsinaista sohellusta ja hermoilua ennen kuin ovi aukesi ja Peter Englund astui rennosti esiin. Alice Munro ei ollut yllätys, kerrankin palkinto, joka kaikkien on helppo nielaista. Hyvä ja vaivattomasti luettava novellisti. Löysin hyllystä heti yhden suomennoksen, opiskeluaikojen kaverin Tiia Rikmanin kääntämän Julkisia salaisuuksia. Olen sitä näköjään lueskellutkin.

Minäkin vähäiseltä osaltani harjoitin kirjallista toimintaa. Ajelimme Kyröön ja poikkesimme Pirkkalan kirjastoon, missä pidin esitelmän Veikko Huovisesta. On Veikolla vetoa: sali tupaten täynnä (66), yleisöennätys, sanoivat. Vilkasta keskustelua vaikkapa siitä Rasvamaksasta ja kansanosan loukkaamisesta ennen ja nyt, huumorin ja ironian vaikeasta ymmärtämyksestä.

Ääni kesti vaivoin, välillä tuli mieleeni Huovisen näytelmä Saatana kun yskittää. Mutta hyvin meni silti Marjan mukaan loppuun saakka.

Jatkoimme Villa Viehätykseen, joka otti meidät pimeässä lämpimästi vastaan. Hiljaista ja viihtyisää. Eija-Riitta väitteli pontevasti A-studiossa Greenpeacen toimintatavoista, näytti hallitsevan melko kiihkeää keskustelua. Nyt vain odotellaan Heidi Hautalan huomista selvitystä tuoreesta jupakasta.

Nautimme tuliaisiksi silakkapasteijaa ja pari lasia punaviiniä, minkä jälkeen onnellinen kellahdus tuttuun siniseen makuuhuoneeseen lueskellen lisää Alice Munron sisään avautuvia, hienostuneita novelleja.

Kunto alkaa hiljalleen nousta. Marjakin palasi hiukan uuvahtaneena mummin hommistaan. Mutta hauskaa oli kuulemma ollut Aslan ja Saiman kanssa.

Luin ystäväni ja entisen huonetoverini (yliopistossa) Pertti Lassilan esikoisromaanin Ihmisten asiat. Hallittu, hienovireinen teos. Eihän Pertti nyt huonoa kehtaisi julkaistakaan, terävä kriitikko ja varmaan tuhannen valioromaanin lukija eläissään. Jännää että hän on valinnut vanhan, yksinäisen, arkisen, päältä katsoen mielenkiinnottoman naisen kertojakseen. Mutta naisen suuhun on pantu hyviä havaintoja ihmisten elämästä, alakuloisia mietteitä, ikään kuin tahallisen tavanomaisia päätelmiä. Odotin loppua kohden jotain jysäystä, jota ei sitten tullutkaan. Elämä vain on kuolemaa kohti kulkemista.

Se että naisen nuoruudenrakkaus vaihtuu välillä lyhyeksi aikaa kertojaksi, oli minusta haksahdus. Mutta kaiketi sillä on perustelunsa. Rakenne on muutenkin väljä, liikkuu ajassa ja paikassa, mahdollistaa erilaiset ulokkeet. Sanonta on tiivistä, suorastaan herkkää paikoitellen. Tässäkin tapauksessa voi toivottaa hyvää jatkoa hienosti alkaneelle kirjailijan uralle. Pertti on 64-vuotias debytantti kaunokirjallisuuden alueella.

Pertin vaimon Inari Krohnin tunnelmallinen taulu ”Soutaja” on nyt ripustettu tähän työhuoneeni seinälle Sepänkadun varrella. Kustavin näyttelystä me sen kesällä keksimme. Siinä se muistuttaa seurustelumme alkuajoista Marjan kanssa, loput voi lukea keväällisestä kirjastani.

Ai niin, Pitko korjasi pelanneensa peräti kaksi (2) ottelua A-maajoukkueessa. Lupasi säälistä lahjoittaa toisen minulle, jos sellaista satun niin kipeästi kaipaamaan. Pistetään ansioluetteloon.

Syysflunssan kourissa jo toista kertaa, minne ihmeeseen vastustuskykyni on kadonnut. Mutta jokin kirjamessujen kansanvaellus ja kymmenet kättelyt ja poskisuudelmat ja ties mitkä, aina pöpö jostain iskee. Pese kädet! Kestettävä vaan ja levättävä. Suututtavinta että työt seisovat.

Ainahan voi lukea. Selvitin pääosin Matti Salmisen Haanpään tarinan, onhan siinä vetoa ja väittelynhalua, vasemmistolais-perussuomalaista paatosta ja riemua omista löydöistä. Niitä esiin nostamiaan Haanpään lehtijuttuja Salminen sortteeraa suurella innolla, niin että merkittävät ja joutavat menevät iloisesti samaan pinoon. Muutenkin tuntuu kuin kaikki Haanpään kynästä lähtenyt olisi kullan arvoista. Vähän viileämpi kritiikki voisi objektivoida teosta.

Muuten kun Salminen runttaa Waltarin armeijakirjan Siellä missä miehiä tehdään limboksi ja armeijan nuoleskeluksi, voisi kysyä, millä perusteella armeijasta olisi pitänyt kirjoittaa aina kielteiseen sävyyn. Olavi Paavolainenkin viihtyi loistavasti sotaväessä, ja harkitsi aikaisemmin jopa upseerin uraa. Univormut kiehtoivat häntä. Tietysti nämä RUK-kelpoiset katsoivat touhua toisella silmällä kuin jurnuttavat rivimiehet. Oli myös yksikkökohtaisia eroja, kuinka ja missä simputettiin. Yrjö Jylhä kävi kertausharjoituksetkin ja valmistautui jo puolitietoisesti siihen, mihin armeijan koulutus tähtäsikin: puolustukseen tosipaikassa. No siellähän se Penttikin sitten ryömi ja taisteli ihan kunniallisesti. Armeijan koulutusta siinä tarvittiin.

Oikeistolainen idealismi on ikään kuin luonnostaan tuomittavaa ja naurettavaa, se on kirjallisuudessa vanha perinne, ja sen kelpo jälkeläisiä on myös tämä Matti Salminen. Martti Haavio oli Haanpään vankka tukimies ja samalla Suur-Suomen tulinen puolestapuhuja. Milläs senkin paradoksin selität?

Virun yksinäni kämpillä, kun Marjakin viipyy vielä Turussa. Todella yksitoikkoista. Pitko tuossa soitti ja vähän virkisti, kohtuullisen innoissaan muistelmistaan. Mattia on kehuttu vaatimattomaksi mieheksi viime aikojen lehtijutuissa, ja totta onkin: harva edes tietää, että mies on otellut yhden matsin jalkapallon A-maajoukkueessa. Niin hiljaa Matti siitä on ollut. Toivotin hyvää jatkoa hänen hienosti alkaneelle kirjailijan uralleen.

Nyt oli surumielin peruutettava lopullisesti Toscanan houkutteleva residenssi, syyskuun lopussa oli jo meininki sinne mennä. Ei auta, työt pakkautuvat, ja semmoinen kokemus on, että ulkomailla en sittenkään kykene kirjoittamaan täysipainoisesti, varsinkin kun tarvitaan lähteitä. Kuka jaksaa raijata niitä mukanaan. Siinä vasta sähkökirjaa tarvittaisiin. Mutta ei, flunssa helkkariin ja pian taas hommiin käsiksi.

Turun 22. kansainväliset kirjamessut on messuttu.

Heti sanottava, että komeasti onnistuivat Jenni Haukion ensimmäiset omat messut. Väkeä oli pirusti ja esiintyjät huippuluokkaa, oli somerolaisia ja amerikkalaisia ja kaikenkarvaisia. Huoli kirjan asemasta aina katoaa, kun katselee massojen tungeksintaa messulavojen äärelle. Kai ne jotain lukevatkin eivätkä vain kuuntele.

Avajaisissa muistin, että minähän olin messujen päätoimikunnan puheenjohtajana monta vuotta 90-luvulla. Kaupungin vastaanotolla tapasin Tuomas Kytän ja vilinässä myös Kari Kettulan, joiden kanssa silloin kamppeerattiin. Nyt itselläni oli vaatimattomia sykäyksiä, pikkujuttu Sillanpäästä (vieläkin!) ja sitten keskustelu unohdetuista klassikoista Kirstin ja J-P Pietiäisen kanssa. Oma kirja jäi kevään kahinoihin, turha sitä enää on hehkuttaa, myyty mikä myyty jo tähän mennessä.

Mutta antoisinta oli istua Auditoriossa historia-aiheiden aikana. Teemu Keskisarja on taas iskenyt uuteen aiheeseen, Viipurin taisteluihin 1918, jotka jääneet Tampereen varjoon tähänastisessa tutkimuksessa. Viipurissa vasta hurjaa ja veristä kuului olleen. Jääkäriliikkeestä keskusteltiin, olivatko maanpettureita vaiko terroristeja, isänmaan miehiä joka tapauksessa. Jos toisin olisi sodassa käynyt, tuskin olisivat kotiin enää voineet palata.

Jokisipilän ja Könösen Kolmannen valtakunnan vieraat oikein ostin, niin läheltä liippaa Paavolaisen vierailua. Kiintoisasti keskustelivat. Mutta hauskin oli Juhani Suomen todistelu Mannerheimin heikkouksista presidenttinä. Tutkija on löytänyt uusia hämmästyttäviä tietoja: M oli 1944 jo vanha ja sairas eikä aina jaksanut tehdä päätöksiä! Mutta eihän siinä hullummin käynyt sittenkään. Nopea ja reipas päätöksentekijä vasta vaarallinen olisikin noin vaikeissa tilanteissa. Sitä paitsi M kuulemma pelkäsi kauheasti joutumista Venäjälle tuomittavaksi. Eikö muka ollut aihetta pelätä? Mitä sanoikaan Veikko Huovinen jälkiviisaudesta. Arvioita sodan tai maan johdosta on ihanan helppoa tehdä pöydän ääressä 70 vuotta myöhemmin kuin silloin umpisumussa vajaiden tietojen ohjaamana.

Timo Soikkanen hiillosti vähän Kekkosella arkkitutkijaansa J. Suomea: ja selväähän onkin, että Kekkosen kunniaa voi parhaiten korostaa painamalla ja pienentämällä muita presidenttejä. Siinä Suomi tekee suururakoita, hattua nostettava miehen hirmuiselle uutteruudelle ja yksipuoliselle vakaumukselle. Kun sairauksista paljon puhuttiin, eikö M sittenkin säilyttänyt kuntonsa ja järkensä paremmin kuin K elämänsä loppuun asti? Miten olisi Kekkoselta sujunut sodan ja maan johto, kun talvisodan rauhaakin jo vastusti ja horjui kaiken aikaa eri puolille näkemyksissään.

Kävin muuten Soikkasen luona herkullisella päivällisellä perjantaina, jolloin keskustelimme alustavasti tästäkin aiheesta. Ennen muuta sain kullanarvoisia viitteitä ja uutta aineistoa Paavolaisesta. Niihin kiivaasti palataan.

Mitäs vielä, ai niin sunnuntaina kuuntelimme Marjan kanssa suuria starboja Petteriä ja Donneria, heidän keskusteluaan elokuvista ja kirjoittamisesta. Chaplinin lause iski suoneen: elämä alkaa 70-vuotiaana! Sauli Niinistö kurkki seisaallaan yleisön joukossa, ei ollut Jennikään varannut hänelle istumapaikkaa. Sauli selvästi nauttii sulautuessaan kirjakansan sekaan. Missä maassa muuten presidentti voisi toimia näin vapaasti?

Jonkin aikaa jaksoimme unettavan oppinutta klassikkokeskustelua Kaimion johdolla, Horatiuksesta hillitysti väittelivät Paavo Castrén ja Matti Klinge. Lisää aiheista kuulimme ruokalassa, missä osuimme Matin ja Marketan pöytään. Matin muistelmien jatko tulee jo ensi syksynä ja päiväkirja taas kohdakkoin.

Kuuluivat haukkuvan taas Eino Kauppis -vainaata vanhoista Haanpää-synneistä Matti Salminen ja Hannu Taanila. Antaisivat jo miehen olla. Jari Tervo kertoi vetävästi omasta romaanistaan. samoin Hannu Mäkelä. Pushkinin enkeliä suosittelin Klingelle, joka ei lue kotimaista kirjallisuutta.

Tässä ne taisivat olla. Pertti Lassila oli menossa untuvikkojen katselmukseen, esikoiskirjailija näet. Ola ja Raija liikkuivat joukoissa kuten joka vuosi. Waltteri Torikan lauluakin ehdin kuulemaan, minkä jälkeen pidimme palaveria tulevista aikeista Viljan johdolla. Ja olihan siellä Pitkokin, hännänhuippuna. Lukaisin kirjansa, hehheh.

Miten paljon kertyi lukemista kassiin ja vielä jäikin. Kirjojen tekemisellä ei ole loppua, joten ei lukemisellakaan. Kämppäilin Pulkkisilla, kun Salla on lomamatkalla ja Marja mummina tuuraamassa. Siken ja Ripen kanssa otettiin lauantaina lounaat Sergiolla ja puhuttiin tulevasta Pietarin matkasta. Hitto kun on ohjelmaa – ja pitäisi viimein päästä jatkamaan täysimittaisesti kirjoittamista.

Aale Tynnin 100-vuotisjuhlaseminaari SKS:n juhlasalissa.

Hieno tilaisuus kaikin tavoin – murheellista vain, että kiristyneet säädökset jättivät kymmeniä ihmisiä ovien ulkopuolelle. Ennen me valtasimme parvekkeen rappuset ja hyvin sopi kaikki sisään. Silloin juhlasali oli muutenkin kodikkaampi.

Hyviä esitelmiä, jänteviä kaikki, niin Toivo Flinkin juttu Tynnin inkeriläistaustasta, Satu Grünthalin esitys Tynnin runoudesta ja Hannu K. Riikosen selvitys Tynnin käännöstöistä. Aale Tynni uhmasi muoteja ja modernisteja ja jatkoi omalla mitallisella ja riimillisellä linjallaan joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Runouden uudistajaksi hänet voitiin silti nimittää. Hänen toimittamansa maailmanrunouden käännösantologia herätti kiivaan polemiikin aikoinaan, mutta sen puolen Riikonen sivuutti tyynesti maininnalla.

Seminaarin huippu oli lopussa, Riitta Seppälä vaikuttava ja reipas puheenvuoro Aale Tynnistä äitinä. Lempeitä ja pehmeitä muistoja reunusti musta varjo. Esityksessä repivä avioeroprosessi Kauko Pirisestä ja uusi liitto Martti Haavion kanssa puhuttiin siekailematta halki. Olihan se varmaan kova mylly monille, paljon mukana olleita istui salissa. Myöhäisen perhejuhlan tuntua tässä vähän oli, hyvällä tavalla. Kirjallista maailmaakin Tynnin ja Haavion suhde heilutti, vaikka media ei ollut vielä voimissaan. Ohjelman päätti juontajan, tyttärenpojan Mikko-Olavi Seppälän uljas lauluesitys. Tynnin kirjoittama Tyttönorssien marssi sykähdytti.

Tarjoilun ja seurustelun aikana sain joitain kallisarvoisia viitteitä Paavolaisestakin, tuttuja tuli tavatuksi, iloinen kuhina.

Kotona piti heti lukea Riitan ja Mikko-Olavin kirjoittamaa Aale Tynnin elämäkertaa Hymyily, kyynel, laulu. Piti tiukasti hallussaan puoli yhteen saakka, erinomainen kirja, paikoin sitä lukee kuin jännäriä. Elämäkerralliset runotulkinnat ovat enemmän kuin paikallaan. Ostin myös Kaj Chydeniuksen levyn Tynnin runoihin, huomenna automatkalla sitä on kuunneltava.