Panu Rajala

Hiihtolenkillä rannassa, Myllykolussa ja taksvärkkitiellä. Hieno keli, upea ilma.

Eilen harjoituksissa opiston musiikkiluokassa, hyvinkin hedelmällistä keskustelua henkilöistä, taustoista, motiiveista, luonteista. Marko Saario ohjaa, Ihmiselon ihanuus ja kurjuus hahmottuu. Reino Bragge soitti eilen ja tarjosi sopivaa kunniatehtävää. Tampereen Teatterin talo täyttää 100 vuotta.

Tietystä impulssista innostuin lukemaan Tawaststjernan Sibeliusta, hauskaa ja henkevää. Aina silloin tällöin siihen tulee jostain kohtaa palatuksi. Katselen nyt mitä kukin on tehnyt itsenäisyyden aamunkoitossa 1919. Sibelius oli vankasti kuningasmielinen ja Mannerheimin kannattaja, Leino heittelehti hervottomasti sinne tänne, kuten Onerva elämäkerrassaan suorasukaisesti kuvailee. Sibeliuksen ja Leinon yhteenotto Kalevalanpäivän tilaisuudessa!

Hain valokuvia F. E. Sillanpään Seuran historiikkiin, laadin kuvatekstejä. Muistorikasta hommaa. Anna Ulvisen kirjoittama teos saatetaan kuluvana vuonna viimein julki.

Talo kuntoon, mies tielle. Paluujunassa luin loppuun Maria-Liisan kirjan. Säntillistä ja asiallista selontekoa teatterinjohtajan vuosista. Jatkaa kunniakkaasti Arvi Kivimaan perintöä, myös korrektiuden tasolla. Kai Savola on turhaan vaiennut, ehkä Terttu vielä kirjoittaa. Maria-Liisa käy kovasti läpi lehdistön reaktioita, henkilökohtaisista tunteistaan kertoo vähemmän. Etupäässä on ollut myötämäkeä ja menestystä, voisi tuosta päätellä.

Mikä muuten teki Salmelaisen muistelmista niin suosittuja? Elävä tyyli, persoonallinen läsnäolo, vahvat ja kaihtelemattomat henkilökuvat näyttelijöistä. Maria-Liisa pysyttäytyy viileänä, etäämmällä aiheistaan. Kun hän innostuu (vaikka talosta), tekstiin tulee eloa.

Taas Marjan hyvään hoitoon. Vilkaisin paksusta Hesarista kevään kirjoja, siellähän killutaankin peräkkäin Maria-Liisan kanssa. Minun kirjani tuskin täyttää samaa asiallisuusvaadetta… Hailakalta tuntuu edelleenkin uusi Hesari, ei voi mitään. Hbl tuossa on selkeämpi, ryhdikkäämpi ulkoasultaan, tekstit tummemmat, kuvat jyrkemmät. Hahmottuu paremmin. Ja maalla Aamulehti jatkaa uljaasti ison lehden leveää perinnettä.

Luin junassa Maria-Liisa Nevalan muistelmia Mieleni talot. Vanhat ajat yliopistolla palasivat mieleen. Sinnikkäänä Maria-Liisa edelleen käy jälkipeleinä taannoisia virkataistelujaan ja valituksiaan, noita akateemisen elämän huvittavan totisia turnajaisia. Meidän rennonpuoleinen boheemi ”ystäväpiiri” (Vesa, Ilpo ja muut) seurasi laitoksen kahvipöydästä penkkiurheilijoina Maria-Liisan kiihkeää matsia milloin Kai Laitista, milloin Timo Tiusasta vastaan. Sinnikkyys palkittiin, ja viimein tuore professori loikkasi Kansallisteatteriin. Ehdin vasta tähän kohtaan.

Ronkan Yrjö saatettiin Hämeenkyrön hautausmaahan. Ihme että mies eli näinkin pitkään, yli 80-vuotiaaksi. Kaljasammio, jonka Yrjö elämänsä aikana kumosi kurkkuunsa, täyttäisi varmaan Kirkkojärven. Mutta niin vain hiihti Pirkan hiihdon joka talvi varmaan yli 30 kertaa. Joku voi muistaa tarkan luvun. Kova urheilija ja soittoniekka oli nuorempana, innovatiivinen insinööri, hauska veikko virkeinä aikoinaan. Äijäkodissa kävin häntä loppuaikoina tervehtimässä. Yrjö luki kirjojani ja vaati niihin nimikirjoitukset. Muutakin hän luki loppuun saakka, espanjaa ja Roomalaiskirjeitä. Levon ansaitsee värikäs Virsu.

Meitä oli vanhoja kavereita saattamassa, Huusarit ja Pitkot, Hannu Lehtipuu, Tuulikki Nikkilä ja sukulaisia. Hannu sanoi iltaisin lukevansa Huovistani, varmaan kirjailijan perussuomalaiset ajatukset virkistävät rovastia. Arkun jäljessä asteltiin saattueena kirkosta hautausmaalle hyytävän tuulisessa pakkasessa. Sekin alkaa olla katoavaa kansanperinnettä.

Kirkolla asioin hoitokeskuksessa, kahvilassa, kukkakaupassa, kirjastossa, lehden toimituksessa, osuuskaupassa ja mietin, että tällaista olisi elää täällä taas pysyvästi. Autottomana hurautin taksilla Viehätykseen.

Wilho Ilmarin ohjaama Nummisuutarit (1938) oli kyllä toivottoman hidas ja perusteellinen Kivi-tulkinta, mutta kiva oli nähdä (vaikka vain loppupuolelta) ikään kuin teatterihistorialliset roolihahmot, Unto Salmisesta Oke Tuuriin ja Aku Korhoseen. Eihän voi sano Timo Malmin tavoin (Iltsari), että Salminen ei ollut ”pätevä” Eskoksi, niin vanhentunut ja raskas kuin tulkinta tämän päivän mittapuun mukaan onkin. Eläytyminen oli sitäkin hartaampaa.

Mutta Ben Kingsley kirjallisuuden professorina, joka viettelee kauniin oppilaansa, oli hyvä ja jotenkin läheisen oloinen loppuillan tuttavuus. Philip Rothin tarina taisi olla hyvinkin omaelämäkerrallinen, niin töksähtäen tulevat juonen käänteet – kuten elämässä, ei fiktion suunnitelmassa. Penélope Cruz oli ihana. Mutta kehittelyssä jäi jotakin auki, ikään kuin ilmaan, perustelematta. Kuin elävässä elämässä.

Koko päivä kirjallista työtä, aamuseitsemästä iltayhdeksään. Lenkillä kävin rannassa, hernesopalla kahvila Suomessa ja päivätorkuilla. Ei mitään muuta. Joskus innoitus iskee.

Piirtyi muistiin aikanaan tämä päivämäärä, jolloin koulut vanhoina hyvinä aikoina aina alkoivat.

Astelin ensi kerran WSOY:n uusiin tiloihin Korkeavuorenkadulla, vielä on järjestelyä ja keskeneräistä. Kalseampaa kuin Bulevardilla, mutta varmaan ihan asiallista. Kirjailijoiden tuttuja muotokuvia saattoi jo tervehtiä alakerran seinillä.

Vuokon kanssa käytiin kolme tuntia läpi käsikirjoitustani. Kirja syntyy, kun tyylikäs kansikin on valmiina. Jotain pientä vielä korjailen. Aina vavahduttaa, nyt tavallista enemmän. Vuokon lausunto kuitenkin vapauttava, kuten myös Leenan joulun aikaan.

Katselin lähteissä Karin näyttelyä Päivälehden museossa, tuttuja kuvia nekin, näyttelyä riittää myös kotikirjoissa. Huomio uudesta tynkä-Hesarista: Karlssonin joskus hyvinkin osuvat piirrokset on kutistettu pikkutilkuksi pääkirjoituksen alle. Kaikki lehdessä pienenee, ehkä ajatuksetkin?

Heidi Köngäksen Dora, Dora luettu yöllä loppuun , ei ihan kestänyt sama jännite ja loppupuolella käytiin lähellä viihteellistä melodraamaa. Mitään kovin uutta ei sittenkään kerrottu, hyvin tiesimme että natsit olivat pahoja. Speerin osuus Hitlerin toimiin kasvoi. Toiminnan tarve kai vaati vähän seksuaalista väkivaltaa, mitä ilman mikään kirja ei enää tunnu elävän. Silti hyvin tutkittu ja kirjoitettu.

Rentouduimme illalla Musiikkitalossa kuunnellen Wagneria (Tristan ja Isolde) ja Schubertia (8. sinfonia) Kaupunginorkesterin soittamana ja kapellimestari Kanasen (Hartmut Haenchenin) johdolla. Nautinnollinen ilta, komeata, sykähdyttävää, rytmikästä musiikkia. Mieli lepäsi ja virvoittui. Anto Leikola takanamme vahvisti, että Klingen käsitys (päiväkirjassa) hänen juhlakirjastaan on oikea.

Kyllähän siitä Hesarin tuntee, vaikka sisältö tuntuu jotenkin kevyeltä ja ohentuneelta. Nyt kiinnitetään kaikki huomio muotoon, jutut jäävät toisarvoisiksi. Näin on muuallakin, sähköisissä ja tallenteissa: tarjotin on tärkein, ei niinkään tarjottava. Totutellaan rauhassa tabloidiin, kunhan jutut eivät mene ihan tableteiksi.

Lenkillä yliopiston kirjastossa (menee remonttiin 1.6.), lounaalla bistro Amandassa torin varrella ja piipahdus Otavassa, missä yritin puhua Sillanpään julkaisemisesta. Ei suurempaa innostusta. Enkelten suojatit ja muutkin hienot lapsinovellit ansaitsisivat uuden huomion näinä kaltoin kohtelun nousuaikoina, mutta kuka nyt enää Nobel-kirjailijasta kiinnostuisi.

Illalla kävin vielä huvin vuoksi Sarjakuvakeskuksessa piirtelemässä croqiita elävästä mallista. Viimeksi näitä harrastelin Hämeenkyrössä, siellä Kyrölän vapaassa taidepiirissä.

Ja piruako Downton Abbey piti näin traagisesti lopettaa ennen pitkää taukoa.

Bussilla heilahtaa kevyesti Hämeenkyrön kirkolta suoraan Kamppiin. Siitä melkein yhtä suoraan Kuuhun (siis ravintolaan) Töölön perälle pitämään Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokuntaa. Toiminnanjohtajallamme Johannalla on uusi toimenkuva Sastamalassa, nyt hän markkinoi kunnan matkailua laajemminkin. Sen kunniaksi lounastettiin ja ensi kesää suunniteltiin. Moraali on niin iso teema, että sen alle mahtuu paljon ja vaihtelevaista. Hiotaan ainekset kuntoon helmikuussa.

Francon jälkeen ja Vallan linnake pitävät pintansa. Elävä ihmiskuvaus voittaa aina kovan toiminnallisuuden puhumattakaan rivosta viihteestä, jota iltapäivälehdet bussissa ennakoivat. Kiva olla taas Helsingissä, joulua täälläkin riisuttiin. Helpotus että auto jäi maalle talliin: lunta on tulossa lisää.

Olisipa tosiaan ohut suomalaisten teatteriklassikoiden humus, jos se Kiveen, Ahoon ja Canthiin loppuisi, kuten Suna Vuori väittää Hesarin esseessä. Minne jäävät Jotuni, Wuolijoki ja Lassila? Puhumatta Linnankoskesta, Järviluomasta ja Waltarista, näistä kassojen kerääjistä. Aho oli sitä paitsi prosaisti ja kirjoitti kaksi heikkoa näytelmää, mutta Vuori kai ajattelee Juhan dramatisointeja. Eivät ihan huonoja ole uudemmat Meri, Manner ja Peltonen. Ohut on tässä tapauksessa kirjoittajan oma kotimaisten klassikoiden tuntemus.

Eilen tarkistuttamassa terveyttä Pihlajalinnassa, ilo on asioida räväkän tohtorin Jari-Vesa Isokotamäen ja kauniiden hoitsujen kanssa. Tähän aikaan vuodesta on aikoja tarjolla eikä jonoista tietoa.

Sitten kokoukseen Viljan emännöimään mökkiin tuonne Sikomäen kupeeseen, missä Sillanpään 125-vuoden tapahtumia ideoitiin viidettä tuntia! Jere meitä seuran johtokunnan jäseniä ja täydentäviä aktivisteja evästi hyvillä tarjoiluilla. Jollei näistä tyköaineista juhlavuotta rakennu niin ei mistään. Sirpa tuottajana löi pöytään valmiita sopimuksia näytelmän osalta. Näin täsmällisesti ja hyvissä ajoin ei ole koskaan toimittu. Itse vuoden tapahtumissa tulee tietysti kiire, mutta yrityksen puutteesta ei sovi ainakaan soimata.

Tänään jatketaan. Ensin tulee ohjaaja Marko Saario neuvottelemaan meille sovituksen tarkistuksista, ja sitten mennään harjoituksiin opiston musiikkiluokkaan, minne paikallislehtikin on tulossa. Työn alla siis Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden ensimmäinen teatterisovitus.

Kaiken päättää ylivakerilaisten sukukokous illemmalla Näsijärven purjehdusseuralla Tampereella. Siellä esitellään Lahden Henriikan upouusi sulhanen ja liuta vastasyntyneitä: tuoreita tulokkaita ovat Hietasten Liisan ja Elinan tyttäret, Elli ja Meeri. Viimeksi toissailtana syntyi naapuriin Laurille ja Paulalle kolmas lapsi, sekin tyttö, joka tuskin pääsee paikalle. Näin vahva sukukunta karttuu.

Kovin sosiaalis-aktiivista meininkiä täällä, vasta maanantaina päästään Helsinkiin lepäämään.

Johan syntyi liikettä Niinistön puheesta. Ei pelkkiä sanoja, vaan peräti tekoja. Tämä on jo harvinaista, viimeksi sattunut kai Kekkosen aikoina. UK näytti esimerkkiä kuntoilussa, Niinistö vyön kiristyksessä. Voisi kuvitella, että eduskunnassa ei ole pelkästään hymyileviä naamoja. Ensin tämä juristi simputti edustajien järjestyksenpitoa ja nyt jo alentaa heidän palkkojaan. Kansaa arvatenkin ilahduttaa.

Rasismista ei täällä Hämeenkyrössä ole kunnon kokemuksia. Silloin kun täällä oli majoitettuna Kosovon albaaneja, heitä kohdeltiin ylimpinä ystävinä. Pelattiin futismatseja Kosovo-Kyröspohja ja semmoista. Mutta uskottava on, että muunlaista esiintyy, kun kiukkuinen toimittaja sunnuntain Hesarissa kertoi kokemuksistaan. Siitä nyt puhetta piisaa. Meillä aina puututaan asioihin kiivaasti.

En silti ymmärtänyt Annamari Sipilän kolumnin ideaa Hesarissa: että olisi nyt opeteltava olemaan kylmiä ja välinpitämättömiä ja kohauteltava vain olkaa esim. telakan työttömyydelle. Kaiketi myös rasismille? Mitähän semmoisellakin asenteella voitettaisiin.

Seulottuani pyhinä kirjapinoa takerruin lukemaan kunnolla Heidi Köngäksen (Könkään?) romaania Dora, Dora. Onpa ihmeen hyvin kirjoitettu ja vetää mukaansa Lapin kairoille ja Petsamoon, jään ja sodan ja tappion tunnelmiin. Albert Speerin ympärillä kiristyvä hyytävä ilmakehä tavoitettu erinomaisesti. Jatkan hiljalleen.

Islannin talousihmettä esitteli kiintoisa tv-dokumentti. Harvassa maassa kai niin rivakasti on ensin rikastuttu ja sitten puhdistettu kansa ja pankit tyhjiksi. Silti elämä jatkuu. Meillä ollaan sentään paremmissa asemissa. Luovutaan vain minun puolestani viidenneksestä, kun tuolla satujen saarella meni monelta kaikki.

Tästä se alkaa. Ensimmäinen vastaantulija Vanajantiellä oli nainen, mikä sopii alkavan FES-juhlavuoden teemaan: äitiys, naiseus ja heräävä lempi. Loskainen, happirikas keli.

Presidentti Niinistön puhe täytti odotukset. Uusi (väliaikainen?) lavastus Mäntyniemessä tuotti jo sinänsä raikkaan, uudistuneen vaikutelman. Tyyli oli selkeä ja iskevä, itse kirjoitetun kuuloinen. Sanoma tuli perille, töitä on paiskittava, yritettävä itse, jätettävä jurputus. Oleskeluyhteiskunta oli hyvä termi, joka jää elämään. Ehkä yksi viittaus kulttuuriin, vaikka kirjallinen sitaatti, olisi tehnyt terää. Nyt kunnian sai Tapsa Rautavaaran tuttu laulu, ”oi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla…”

Ahneudesta ja itsekkyydestä varoittaessaan Niinistö oli samalla asialla kuin paavi uudenvuoden tervehdyksessään. Toivotus Jumalan siunauksesta kalskahtaa meillä taas uudelta, vaikka se edustaa pitkää perinnettä. Onkohan Teemu Luukka (Hesa 2.1.) kuunnellut kaikki presidenttien puheet, kun merkkaa ennen Ahtisaarta vain Paasikiven toivotuksen 1952. Minä olen selvästi muistavinani, että Kekkonenkin alussa 1956 toivotti samaa. Ja miksi Paasikivi olisi lopettanut siunaukset 1952? Tarkistakoot ne, joilla arkistot on käsillä.

Radiosta kuulin hyvän ohjelman aivan alkuaikojen puheista, Ståhlbergista Kekkoseen. Kiinnostava katsaus, mainiota kuulla varsinkin Ståhlbergin virkaanastujaispuhe 1919, kun olen kaivautumassa samaan aikakauteen. Jämeriä puhuivat myös muut vanhat presidentit. Svinhufvud painotti eheyttä miltei samoin toivein kuin Niinistö nyt. Rytiltä jäi mieleen sodan aikainen ilmaisu: ”Teräksisempi ei kansamme itsenäisyystahto voisi olla.”

Lahjoina vielä kaksi valiodraamaa: Downton Abbey ja Vallan linnake, varsinkin jälkimmäisessä oli kehitetty nautittavan visainen ulkopoliittinen dilemma (Turkistanin presidentti!), jonka lopputulos jäi vähän auki, kun tekstitys tallenteelta katosi. Kuka meistä ymmärtäisi äkkiseltään tanskaa?

Onnellista lähteä uudelle taipaleelle, vaikka talouden ennusmerkit taivaalla synkkenevät. Eiköhän tästä selvitä, arvelimme Marjan kanssa, hyvillä mielin kaikesta siitä mitä sentään on.