Panu Rajala

Kaksi kokousta johdettu, eilen Klubilla kirjoituskilpailun raati pääsi hyvään ratkaisuun ja tänään laitettiin Tietokirjailijoitten toimistossa Vanhan kirjallisuuden päiviä kuntoon. Nämä ovatkin viimeiset sosiaaliset tehtäväni, muuten voisin sanoa kuin Mika Waltari 40-luvun kirjallisuuspoliittisissa taistoissa: maailma jääköön, minä keskityn omiin töihini.

Klubilla Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma puhuivat eilen illalla kiinnostavasti ”suuresta pankkisodasta”, mitä ilmausta pitivät itsekin liioittelevana. Kovasta kamppailusta oli kumminkin kysymys SYP:n ja KOP:n välillä, kunnes pakkoliitto sulatti ne pohjoismaiseen syliin. Kirjalliset illat vetävät näköjään salin täyteen asiantuntevia herroja.

Tänään juhlistettiin Johan Ludvigia tortulla ja sherryllä (punssia ei ollut) Kappelissa Vesan kanssa ja puitiin niitä näitä. Vesa on nyt vapaa mies kun radiopalsta on Hesarissa lopetettu – säästösyistä tietysti. Emme olleet innostuneita lehden uudistuksesta, vaikka viikonloppuna junissa sitä oli kieltämättä tässä muodossa helpompi lukaista.

Donner on päivän nimi. Matti Salo on provosoinut virkeän keskustelun Jörkasta netissä. Tulen vähän hitaasti perässä. Mammuttia tuskin luen, viittaan vaikka Michel Ekmanin valaisevaan kritiikkiin Hbl:ssä. Muodoton luntta on tekijän vaatimuksesta jätetty toimittamatta. Ikävin piirre muistelmissa näyttää olevan, että mikään J:n monista töistä ja tehtävistä ei tunnu merkinneen hänelle mitään tai tuottaneen tyydytystä. Miksi siis kaikki vaiva?

Päätin aktivoitua ja kaivoin hyllystä romaanin Jakob och friheten (1978) ja luin alkua, aika kiintoisaa ajankuvaa vuodesta 1952, lyhyin toteavin lausein. Joskus D juontaa romaanejaan veltosti, mutta aina tunnistettavasti. Katsoin vielä iltamyöhällä kaksi osaa D:n Mannerheimia, ja täytyy sanoa, että se vähän paranee toisella katsomalla. Löysää kuljetusta ja turhaa aineistoa, blaseeraavaa selostusta siinä on, mutta rikasta kuva-aineistoa ja joitain viileitä oivalluksia. Ansaitkoon D merkkipäivän suuren hypetyksen, on hän silti persoonallisuus ellei suuri taiteilija. Samaa mieltä olen egon pullistuksesta kuin Matti ja keskustelijat, Suomessa poikkeuksellista tämä kyyninen diivailu, jota olemme saaneet viitisen vuosikymmentä seurata.

Levollinen viikonloppu, vähän hiihdeltykin.

Eilen harjoituksissa, Ihmiselo kehittyy kovaa vauhtia. Uusia eloisia tyyppejä nähdään kesällä Myllykolussa, vahvistuksia niin Sastamalasta kuin Tampereelta, sekä omaa vankkaa joukkoa, kärjessä Jussit Niinenmaa ja Tuomisto. Innostuin kirjoittamaan yhden lisärepliikin taiteilija Rautalinille, kun rooliin on saatu oivallinen hahmo. Marko Saario ohjaa pontevasti.

Illalla loistokkaat meksikolaisillalliset Järvenkylässä näytelmän tuottajan residenssissä. Hurmaavaa seuraa, kipenöiviä ruokia ja juomia. Mukana Tampereen Teatterin hallituksen jäsen, jonka kanssa puhetta tulevasta teatteritalon 100-vuotisjuhlasta.

Se vika vain, että seuraava päivä menee huilaillessa ja toipuessa. Tarkistelin silti FES-juhlakantaattia ja sovitin sitä ikään kuin näytelmällisemmäksi. Seppo Pohjola toivon mukaan innostuu säveltämään.

Jussi-gaalaakin tuli vilkaistuksi monin kohdin, kovin on elokuva meillä nuorisokulttuuria nykyään. Siksi hienoa nähdä ja kuulla veteraaneja, Liisi Tandefeltiä ja Anneli Saulia. Pitäisikö katsoa kotimaisia elokuvia? Mikähän on viimeisin, en edes muista. Niitä tulee niin paljon, mennä vilistävät ohi. Otetaan vähän kaulaa kiinni.

Kiintoisa leffa Teemalta oli sen sijaan tämä vanha huijaritarina Dimitrios Makropouloksen merkillisistä vaiheista. Hesarissa kiinnittyi lukuhuomio kahden natsin elämäntarinaan, varsin valaiseva eikä jutun kertojan tuomio tullut liiaksi väliin.

Mikä symmetria päivämäärässä.

Matti Klingen muistelmia ei voi lukea maalla eikä matkoilla, sen vuoksi kirja vähän keskeytyi. Se on luettava arvokkaasti kirjoituspöydän ääressä. (Saman neuvon annoin niille, jotka valittivat Unio Mystican kokoa ja painavuutta.) Jatkan nautinnollista lehteilyä ja kuvien katselemista. Tekijä painottaa omaa ja poikansa kuvaharrastusta, joka kantaa kaunista satoa kirjassa. Sattuikin että tulin juuri lukeneeksi yhden osan Proustia matkalla, siinähän on niin ilmiselvä taustakuvio Klingen ”löytämisille” (hän ei tyydy kadonnutta etsimään). Jo Klingen tapa viljellä merkitseviä lainausmerkkejä on Proustilta tuttu, tietysti myös perheen ja suvun vahva läsnäolo.

Kun vertaan taas Jaan Krossin muistelmiin, niin kovin eri tavoin kansat ja historia kahta intellektuellia kohtelevat. Mikä olisikaan Kross, jos hän olisi elänyt Klingen silkosileän ja myötätuulen saatteleman elämän. Molemmilla oli onnellinen lapsuus sivistyneessä perheessä, intoa opiskeluun, tajua historiasta ja taitoa havaintoihin, mutta siihen yhteydet päättyvät. Ehkä juuri kovat koettelemukset ja kansan kärsimykset kasvattivat Krossista sen taiteilijan, joka hänestä sitten karaistui.

Olen kahlannut kahden viikon Hesarit, ja tuntuu kuin se olisi käynyt kevyemmin ja rivakammin kuin ison lehden aikoina. Olisiko uudistus sanomaa keventänyt? Havaitsin että Vesa Sirén oli vertaillut Krossia ja Oksasta samana viikonloppuna kuin minäkin siellä etelän villassa. Vesa keskittyi pahuuden juuriin, kun minä kiinnitin huomion (viime sunnuntaina) tyylin, sävyn ja huumorin kysymyksiin. Kross kulkee tässä edelleen seurana kuin myös Klinge.

Jotta tulisi oikein kotoinen olo matkan jälkeen, piipahdin Mika Waltari -seurassa kuulemassa vanhan koulukaverin Eino Leinon esitystä Mikan ja Saima Harmajan suhteista ja muustakin. Eikka on julkaissut kiintoisan kirjan Kirjailijoiden Helsinki, jonka hankin omistuksin. Päivi Istala paahtoi lisää Harmajaa kehiin, juhlavuosi kun on alullaan. Aamulla hän kertoi tv:ssä Veijalaiselle, että ei uskaltanut tanssia nuorena Johnny Liebkindin kanssa. Siinä olisi Johnnyn hymyhuulet hyytyneet, kun Päivi oikein olisi päässyt vauhtiin. Hauska on käydä Waltarin ystävien pakeilla ja marssia sitten loskaillan halki Töölöstä kotiin.

Norssien päivä, voi sanoa: meitä oli kolmekin elävää klassikkoa Töölön kirjastossa, Eikka puhui yhdestä entisestä ja minä päivällä luin toisen muistelmia. Kutsu on jo tullut meidän ja rinnakkaisluokkien riemujuhlaan toukokuussa: saimme valkolakin 50 vuotta sitten!

Lähtöpäivä, mutta on tätä riittänytkin. Tällainen puhtaasti oleskelulle rakennettu paikka on ihan hyvä ja ihanteellinenkin, jos on varannut mukaan työtä, keksii tekemistä ja ajattelemista. Lukemiseen löytyy paras rauha, Maughamin siirtomaanovellit ovat täällä erityisen hyvää ja älyllisen eleganttia viihdettä.

Nautintoamme kohotti ratkaisevasti tämä maanmainio majatalo Villa Cortés, joka todistaa, että uusvanhakin voi olla todella tyylikäs, huolekkaalla maulla ja kauniisti murretuin värein ja monin taide-esinein suunniteltu.Tämän juhlavan hämärässä hallissa oli ilo naputella näitäkin pieniä rivejä.

Meressä uinti, pyöräily ja moninainen reippailu viimeistelivät latautuneen vireen, jonka varassa nousemme kolmen tunnin päästä Helsingin koneeseen. Perillä odottaa kuulemma kauhea myräkkä, mutta me kestämme sen lempein tuulosin ja suloisin muistoin.

Matti Salo oli aivan oikeassa. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat kannattaa lukea yhtäjaksoisesti kahdessa päivässä. Niin se säilyttää jännitteensä, lukija pysyy hyvin mukana ja voi hahmottaa aika ovelasti rakennetun romaanin henkilöineen.

Tähän oli hyvä tilaisuus täällä etelän aurinkovarjon alla. Ihailin Oksasen jäntevää ja tuoreita ilmaisuja löytävää tyyliä, kunnes poikkeavien vertausten käyttö alkoi jo maistua maneerilta. Kun luo tiheään sykkivää, kliseitä murtavaa kerrontaa, siitä tuleekin oma taitonäytöksensä, joka asettuu helposti kerrottavien asioiden eteen aidon elämyksen esteeksi. Mutta tämä on vain pieni haitta, kokonaisuutena romaani on mielestäni merkittävä saavutus, tekijänsä paras ja monitasoisin, vaikka toista on yleensä väitetty.

Ehkä odotukset olivat tämän kohdalla kohtuuttoman korkealla. Siitä arvostelujen lievä pettymys. Ehkä kirjan raivokas markkinointi vähän sekoitti vastaanoton horisonttia. Täysin antautunutta lukijaa en ole havainnut muita kuin mainittu Matti. Ilmoittaudun hänen sekundantikseen.

Voisi tietysti toivoa, että äärimmilleen jännitetty henkilöasetelma laukeaisi hiukan lukijaystävällisemmin, muutamin selventävin viittein. Nyt lukija saa hyvin tarkkaavaisena päätellä paljon itse. Pirullisesti päähenkilöiden, parin perheen, kohtalot on kiedottu toisiinsa. Keskiössä kammottava aviotragedia ja sen toimeksipaneva tyyppi, tämä monikasvoinen paholainen Edgar. Kirjallisuus ei tunne monia hänen veroisiaan. Hänen vastapeluristaan Rolandista ei kasvateta mitään ehyttä vastarintasankaria. Myös Juudit jää naisena askarruttamaan ajatuksia pitkään, hänen tunteensa ja motiivinsa, joista annetaan myös varsin säästeliäitä viitteitä. Hyvän romaanin luo viimekädessä lukija itse.

Kauheaa aikaa olivat Viron miehitysjaksot, molemmat, lyhyt saksalainen ja pitkä neuvostomiehitys, joka vasta päättyi. Romaaniin mahtuu aikaa sodista 60-luvun puoliväliin. Suomesta avattu laivaliikenne ehtii mukaan, ja mitä se aiheuttaa: ei liennytystä, vaan äkisti lisääntyvää tarvetta Neuvosto-Viron karmeissa valvontaelimissä! Oksanen kuvaa neuvostoajan ankean arjen hyytävästi, hyvällä tuntemuksella ja tehokkaasti.

Silti en voi olla vertaamatta Jaan Krossin huomattavasti leppoisampaan otteeseen, vaikka kuvattu aika ja kokemukset lankeavat paljolti yksiin. Kross on ne omissa nahoissaan kokenut Siperian leirimatkaa myöten, Oksaselle ne ovat geneettistä muistia ja tarkkoja tutkimuksia. Krossin jahkaileva, kaarteleva, jutusteleva, salavihkaa ironisoiva tyyli on kaukana Oksasen kiihkeästä huohotuksesta. Tietysti he kirjoittivat eri aikoina, se on huomattava. Kross näkee huumoria ja tragikoomisia väläyksiä kesken mustaa tragiikkaa, Oksanen on koko ajan syyttävästi etukenossa. Hänen romaaninsa on aggressiivinen, mustavalkea, leimuavasti kirjoitettu. Häneltä puuttuu kokonaan huumori, ja siitä voi tulla vielä este tiellä todella suureksi romaanikirjailijaksi.

Mutta palkitsevaa ja herättelevää oli yhtäkaikki kulkea hänen hirveyksiensä matkassa täällä etelän unettavassa lomakeitaassa. Kuinka vastakkaisia ovatkaan ihmiskohtalot ja myös kansojen. Kuinka kiitollisia saammekaan olla (teemastahan Suomessa nyt keskustellaan) siitä, että maan johtajat luotsasivat meidät niin vähin vaurioin vaikeiden sotien lävitse. Minun ikäpolveni kaatoi menneinä vuosikymmeninä heidän niskaansa monta laskiämpäriä sokeassa neuvostoihailussaan, nyt on ollut aikaa oikaista näkemyksiä. Oksasen kirja auttaa eteenpäin juuri siinä.

Hola, vilkas viikko takana.

Nuorena halveksin minäkin etelän turismia ja keihäsmatkoja, jotka ovat jo menneisyyttä. Nyt näen tällaisessa aurinkolomassa paljon onnellisia puolia. Kaikenlaista kuntoilevaa askarta voi löytää, eikä muista matkalaisista tarvitse olla riippuvainen.

Ehkä elämäämme täällä komistaa erityisesti tämä palatsinomainen Villa Cortés, jota emme lakkaa ihastelemasta. Valtaisan avarat linnamaiset tilat, korkeat hallit ja huoneet, loputtomiin oleskelutiloja, ravintoloita, baareja, allastilaa, meren rantaa, kylpylää ja ties mitä. Tuntuu kuin suunnittelija olisi tyhjentänyt kaikki ideansa, millä tavoin aikamme turistikansaa voisi ilahduttaa ja hemmotella. Kaiken kruunaa peräti virikkeellinen historiallisuus raskasta barokkikalustoa ja kookkaita taulujäljennöksiä myöten. Väritys hillityn murrettua, hienostuneen hämärää. Luulimme että tämä on ikivanha ruhtinassuvun residenssi, mutta ällistyimme kun luimme että komeus on rakennettu entisen tylsän näköisen hotellin paikalle vuonna 2002! Onpa arkkitehti kerrankin saanut toteuttaa itseään. Ihmeellinen innovaatio kaikkineen.

Marja tämän tilasi, eikä hintakaan ollut päätä huimaava, joten suosittelemme.

Olemme kiipeilleet Montana Chayofitan rinteillä, mistä avautuu uljaita näkymiä toisiin vuoriin, rannoille ja poukamiin. Eniten huvitti valtava, kaiketi ökyhuvila tai antiikin tapainen kylpykeskus korkealla rinteessä. Se oli rakennettu hyvään alkuun, mutta jäänyt kesken, rahat kai loppuivat. Siellä se möllöttää ja vahtii autiona haukan tavoin Vistasin hiekkarantaa.

Rantaviivaa on juostu ja meren syliin heittäydytty, käyty markkinoilla ja jopa suomalaiskapakassa tanssimassa, lisää flamencoa katsomassa ja kuulemassa ja ties mitä. Tänään tutkimme katamaraanilla delfiinejä ja uimme ja nautimme lounasta pysähdyspaikalla. Puhelimme brittipariskunnan kanssa, joka jyrkästi torjui aloitukseni ”Your Prime Minister had a speech…” ”He’s not our Prime Minister!” Lupasivat muitta mutkitta äänestää NO jos referendum EU:sta kerran toteutetaan. Aitoa brittiläistä politiikan intohimoa heissä.

Olen saanut rauhan lukea jopa Proustin Kadonnutta aikaa, jonka etsiskely on kotona tupannut jäämään kiinni koukeroisiin lauseisiinsa. Täällä ne jotenkin avautuvat paremmin ja tuottavat tyyntä nautintoa. Marjalla on vilvoituksenaan Ulla-Lena Lundbergin Is.

Mutta tärkeintä ja tyypillisintä: lähtiessä luulin jo jättäneeni seuraavan kirjani sisään, mutta täällä alitajunta on ponnautellut siihen paljonkin uutta ja tarkistettavaa. Etäisyys tarkentaa muistoja ja nostaa uusia pintaan. Siispä aamutunnit intensiivistä tekstin läpikäymistä ennen kuin myönnän lopuksi päivää itselleni vapaata. Vielä viimeinen luku jäljellä.

Hyviä uutisia Suomesta: Roba sai ansaitsemansa Venlan, ja Kari Hietalahti nousee monella rintamalla. Tosin ihmettelen, eikö kotimainen elokuva löydä enää kunnon aiheita – nyt menossa joku vanha epäonnistunut konekaappaus. Poliitikkoja pannaan halvalla, ei mikään tuoreudella pilattu oivallus.

Täällä kuulemma Finnairin paluukoneet pahasti myöhässä, mutta ei vielä aiheuta mitään tykytyksiä, meitä ohjaa sitä paitsi Thomas Cook. Vielä viikko aikaa mietiskellä, lueskella ja kuntoilla.

Miten olikin vangitseva kirja tuo Heartbreaker, ties mistä aikoinaan kulkeutunut. Näitä on, kirjoja joihin ei kiinnitä mitään huomiota, kunnes ne äkkiä aktualisoituvat. Tämä Meyerin surkuhupaisa kertomus, joka päättyy Judy Garlandin varhaiseen kuolemaan, puhutteli nyt kummasti. Näenkö oman tekeleeni uudessa valossa? Totta kyllä, tämän tähden kanssa eläminen oli varmasti toista kuin kenenkään suomalaisen. Vai olisiko Laila Kinnusessa vertauskohta? Meyer kesti rallia runsaat kaksi kuukautta, eikä Garland sen jälkeen monta kuukautta kauempaa.

Kävelty paljon, uitu ja syöty kohtuullisesti, juotu vettä enemmän kuin viiniä. Aurinko sen kun porottaa. Perhanan tervettä elämää.

Nähty tulivuori Teide laavavirtoineen, kiipeilty ohuessa ilmanalassa, ihailtu mahtavia maisemia ja flamencoitu, joten pakolliset suoritettu. Voidaan ryhtyä omatoimisiksi.

Päivitimme eilen täkäläisestä tv:stä tuoreimman Alcantaran: Francon aika oli vähällä palata, mutta sotilaskaappaus epäonnistui. Jakso näytti varsin dramaattiselta. Antonio ja Merchedes pakomatkalla Pepen autossa, Miguel vaikeassa raossa, Ines vähää vaille pidätettynä, Hermione kuolemaisillaan jne. Jakso oli tämän vuoden tuotetta, joten odottanee Suomeen tuloa pari vuotta.

Seurasin myös netistä suorana lähetyksenä presidentti Niinistön puhetta Maanpuolustuskurssin tilaisuudessa yliopiston juhlasalissa. Ytimekkäästi puhuttu, puolustustahdon merkitys korostui kaiken välineitä ja organisaatiota koskevan kohinan rinnalla. Natoon ei liitytä, mutta edelleen presidentti elätti toivoa EU:n oman puolustuksen kohenemisesta. Pohjoismaiselle yhteistyölle raikuva kannatus. Implisiitti usko: Suomea voidaan puolustaa, jos määrärahat nousevat riittävästi.

Luen kaiken tärkeämmän sivuuttaen altaan reunalla John Meyerin mainiota muistelmaa: My Life with Judy Garland. Heartbreaker. Nuori pianisti ja laulunkirjoittaja vietti pari kuukautta vaikeata yhteiseloa 46-vuotiaan Garlandin kanssa ja onnistui kirjoittamaan siitä runsaat 300 sivua. Rentoa, huumorintajuista raportointia Garlandin joka hengenvedosta, viinaryypystä, pillerisatsista (runsas), laulusta jne. Loppu lähenee, mutta svengipitoisesti.

Sää edelleen taivaallinen. Kuultiin että siellä Suomessa on parikymmentä pakkasta, joten koettakaa kestää.

Totuteltu Teneriffan lämpöön ja kauneuteen. Ihmeellistä kuinka vaivattomasti Pohjolan kankeita tyyppejä nykyään ylellisyyksin hellitään. Hotellimme Villa Cortés täällä Amerikan playalla on meille ennennäkemätön mahtavine espanjalaisine kaarineen, maalauksineen ja koristeineen – puhumatta kylpylän ja lämmitetyn merivesialtaan hyväilyistä. Kuntoa nostettava.

Eilen hirmuinen flamenco-show Kleopatran hotellissa, Marja innoissaan, minä kuulemma nukahtelin, mutta energistä teputtelua yhtä kaikki. Kauniita nuoria, loistavia pukuja, kuohuvaa musiikkia.

Mutta mukana on vankka lukulista (merkkiteokset viimein selvitettävä) ja yhtä ja toista ajateltavaa muutenkin. Totaaliseen lomaan on vielä haaveenpitkä matka.

Matkavalmisteluja, käynti Bonnierin linnassa ja Suomalaisella Klubilla, joka kuhisi lehtimiehiä.

Olen saanut kirjan niin hyvin kuin valmiiksi, viimeiset korjaukset perään heitettynä. Nyt on aika irtautua, ottaa loma ja hellittää pariksi viikoksi. Saa nähdä tuleeko silti jotain kirjoitetuksi.