Panu Rajala

Kun viimein löysin Matti Klingen päiväkirjan 2007-08 Nainen kävi parvekkeella, sehän tarjosikin riemastuttavia hetkiä. Näet se pitkähkö jakso, jonka Klinge kirjoittaa Juhani Salokanteleen tässä usein mainitusta Kross-kirjasta Sivistystahto, on niin vimmastuneen tyylipuhdas oppineisuuden ylistys, että se kääntyy jo parodiaksi omista tarkoituksistaan. Kaikessa oppimestarimaisuudessaan tämä railakas teilaus leijuu aivan etäällä itse pääasiasta, Jaan Krossin elämästä ja teoksista, niiden todellisista polttopisteistä.

Suurin ero kahden kirjoittajan välillä onkin se, että he lähestyvät Jaan Krossia vastakkaisista ja eritasoista suunnista. Salokannel kirjoittaa teoksista ja niiden kosketuksista kirjailijan elämänvaiheisiin ja samalla hänen maansa historiaan. Klinge ei juuri hipaisekaan Krossin teoksia, korkeintaan mainitsee Russowin sen ansiosta, että henkilöllä oli 1500-luvulla klassisen sivistys ja hän osasi ulkoa Horatiusta. Entä itse romaani, sen sanoma ja merkitys? Uppiniskaisuuden kronikasta Klingellä ei ole mitään sanottavaa, ja tuntuukin siltä, että hän on enemmän seurustellut illallisilla saksaksi Krossin kanssa kuin lukenut tämän romaaneja millään kielellä. Runot hän mainitsee vain, jos ne todistavat kielitaidosta ja muotopuhtaudesta. Ne Krossin runot, joissa on kätketty mutta terävä poliittinen kärki, hän kiertää kaukaa.

Korostaessaan suurvaltojen Saksan ja Venäjän siunauksellista ja ratkaisevaa merkitystä Krossin kaltaisen taiteilijan kehitykselle Klinge kiepauttaa asiat oman näkemyksensä mukaisesti parhain päin. Kun lukee Krossin omia pikkutarkasti rekisteröiviä muistelmia vankeusajalta, työleireiltä ja karkotuksesta Siperiassa, ne tuntuvat raastavalta painajaiselta, joskin viiltävällä ironialla ryyditetyiltä. Mitä jää Klingen mieleen? Tietysti se, että tunnettu näyttelijän esitti vankeudessa Molièren monologeja, ”oikein rytmitettyä ja lausuttua aleksandriinia”. Epäilemättä suurenmoista, ja näinhän ankarissa oloissa oli toimittava hengen kirkkauden ja järjen säilyttämiseksi, mutta eihän julmaa kääntöpuolta voi kokonaan sivuuttaa. Kross sivaltaa lujaa ja armotta maansa miehittäjiä, kumpaakin aika tasavertaisesti vaikka jälkimmäinen oli raskaampi.

Klinge paheksuu Salokanteleen nationalismia ja suomalaisia estofiileja, jotka halusivat esittää Neuvosto-Viron kaikkineen ”yksinomaan kaameana”, mutta niitä piirteitä riittää totisesti kirjattaviksi Krossin omissa muistelmissa. Niitä ei mitenkään voi silata pois oppineisuuden kultaisen peiton alle. Saattaa olla, että historiantutkija helposti näkee kaiken suurina linjoina ja aatteiden kohtaamisina ja vaikutusvirtoina – ja unohtaa yksityisten ihmisten karmeat kärsimykset. Niistä taas kirjailijat kertovat romaaneissaan. myös Kross, toistuvasti, satuttavasti, peittelemättä. Ei hän oppineisuudellaan briljeeraa mitään ohittaakseen, vaan tosinaan kirkastaakseen entisestään historian rikoksiin suuntautuvan, paljastavan ja armottoman valonsäteen. Siinä kuitenkin piilee hänen taiteen arvokkain ja kestävin osuus, ei missään aleksandriineissa.

Lienen näin vähäiseltä osalta lunastanut Matti Klingen talvella asettamaa tehtävä, että hänen kritiikkinsä herättämä kummastus, jota Salokanteleen jäähyväisjuhlassa Tuglas-seurasta syksyllä taas sivusimme, vaatisi jotakin lisäperusteluja. Paljon voisi vielä jatkaa, mutta kone Edinburghiin nousee kolmen tunnin kuluttua. Kohti uusia seikkailuja!

Vähän on vielä hallinnut mieltä kirjan vastaanotto, joka näyttää jakautuvat jyrkästi kahtia: on hyviä lukijoita ja fiksuja, kiitteleviä tulkitsijoita ja sitten silmittömiä solvaajia, joiden sanavarasto on köyhä ja karkea. Näistä on nyt ravistauduttava eroon.

Hjalliksen kanssa käyty istunto poiki myös kovasti kommentteja, yleensä ihmeteltävän myönteisiä. Ehkä siinä sitten sai jotakin sanotuksi. Kysymykset tietysti olivat asenteellisia ja jollakin tavoin vähätteleviä ja tuhahtelevia, mutta se kai kuuluu ohjelman luonteeseen. Yksi asia jäi vaivaamaan. Hjallis tuntui halveksivan haastatteluja tekeviä toimittajia ja taivasteli, miksi olen mennyt sellaisiin mukaan. Tietysti on sattunut kaikenlaista, mutta totuuden nimissä tällä kierroksella on tehty mielestäni neljä ihan hyvää ja asiallista haastattelua. Tapasin vain hyviä, työnsä osaavia aikakauslehden toimittajia. Tämä minun olisi pitänyt ehdottomasti sanoa ohjelmassa.

(Mainitsemani kömmähdykset tulevat toistuvasti iltapäivälehtiin, joiden suhteen en vieläkään osaa olla kylliksi varuillani. Ja nehän ihmisten suhtautumista ohjaavat.)

Muuten on ulkoiltu ja nautittu loistavasta kevättalvesta. Vieraita on käynyt, parastaikaa Artsi ja Saara tuolla istuskelevat, lammasta syötiin päivällä eikä elämä voisi enää paremmin olla. Luin viimein rauhassa loppuun Salokanteleen Kross-kirjan ja pidin varsinkin fiktion ja faktan välisestä pohdiskelusta, joka siinä on hienosyistä ja korkeatasoista. Jopa Krossin muistelmissaan yllättävänkin suorasukaisesti esiin tuomat todellisuusesikuvat ja muut tositapaukset teosten pohjalla Salokannel niveltää tutkimukseensa tyylikkäästi vain vähän kakisteltuaan. Minulle hyödyllinen ja paljon opettava työ.

Sitten piti viimein tarkistaa, että mitä se Klinge oikein tästä niuhotti taannoisessa päiväkirjassaan ja miksi oli niin perin tyytymätön – mutta juuri sitä osaa 2007-08 ei ollutkaan täällä maalla! Hitto kun turhautti. Yritin kavereillekin soittaa, jos jollakin olisi kirja lähellään, mutta ei näin pyhinä tärpännyt. Maanantaina kun päästään Helsinkiin sen kaivan esiin.

Leppoisia pyhiä, mutta pian matkaillaan. Siitä myöhemmin.

Maailman teatteripäivä, sen kunniaksi Poriin sikäläisen Teatterikerhon järjestämään tilaisuuteen puhumaan Maiju Lassilasta.

Tämähän voi kuulostaa ihan hohhoijaa-jutulta, mutta totta puhuen tilaisuuden anti oli minullekin yllätys. Risto Ojanen, vanha veikko, tämän järjesti, ja mukana oli vahvasti Juha Hurme teatteriryhmineen. Lukivat katkelmia Liika viisaasta. Pidin ensin oman juttuni, jota olin oikein kirjoittanut ja palauttanut paljon mieleeni Lassila-Rantamalaa koskevaa. Vesa neuvoi erään unohtuneet lähteen äärellekin (Juhani Piilonen, Parnasso 4/98) ja muutakin kiintoisaa aukeni jopa Lindstenin vanhasta legenda-kirjasta. Kävi ilmi uuden elämäkerran huutava tarve!

Juttuni jälkeen Hurme pääsi irti ja piti hillittömän osuvan ja hauskan esityksen Lassilan eli Untolan Porin kaudesta. Se oli posketon vaihe kaikkiaan, pahasti sairas mies Satakunnan päätoimittajana – ja liki 3000-sivuinen Harhama Martvoineen valmistui lehtityön ohessa! Tarkastelimme yhdessä Untolan poliittista uraa, minä myös Rantamalan murheellista loppua ja sen pitkiä jälkiselvittelyjä.

Porissa aiotaan käynnistää oliko se nyt peräti neljän vuoden mittainen Lassila-projekti. Loistava ajatus. Jos olisimme oikea sivistysmaa, meillä olisi jo Lassilan tekstikriittisesti editoidut Kootut teokset. Niitä odotellessa seurailkaamme Porin projektin tulevaa satoa.

PS Menomatkalla radiosta alkoi tulla Taustapeilin keskustelua – ja pahaenteisesti otettiin kirjani esiin, mutta yllätys yllätys tämäkin: siitä puhuttiin varsin fiksusti ja oivaltavasti. Ihmeiden aika ei ole suinkaan ohi.

Kävinpä Jyväskylän kirjamessuilla, aikoja sitten ne valittiin ainoaksi markkina-areenaksi mihin menen – lähinnä siksi, että sieltä lähimailtahan koko kirjan tarina aikanaan alkoi.

Tässä uudehkossa Paviljongissa en ole ennen käynyt, enpä muutenkaan muissa messuissa kuin Helsingissä ja Turussa. Vaikutti aika väljältä touhulta, mutta kun tuli esiintymisen vuoro Aale Tynnin lavalla, väkeä tiivistyi vankka joukko seisomaan jopa enemmän kuin istumaan. Kansanedustaja Eila Tiainen hyvin ja asiallisesti haastatteli. Vaihteeksi mukava keskustella oikean lukijan kanssa, näitä nurkan takaa huutelijoita on muuten riittänyt. Keski-Suomen radioonkin Arvo Vuorelalle joitakin repliikkejä heittelin. Näkyi tuttuja: Anto Leikola ja Jukka Ammondt sekä vanha ruodiskaveri Timo Haukilahti. Signeerausjono aika tavanomainen, ei mitään rynnäkköä. Eikä näkynyt kanamunia tai kermakakkua, joista Marja vähän varoitteli.

Tein pari kirjahankintaa (Lassilaa, Paavolaista), joten hukkaan ei mennyt keikka. Vihlovan kirkas kevättalven aurinko saatteli kotimatkaa. Radiosta tuli matkan ratoksi hauska Gogoliin perustuva kuunnelma.

Täällä illan hiljaisuudessa jouduin miettimään julkista häpeäpaalua, johon minut on ripustettu. Matkalla satutti silmää ihan tosissaan Ilta-Sanomien typerä lööppi, jossa minun väitetään ”nolaavan rakkaitani”. Kun tämä ei pidä vähääkään paikkaansa; olen kirjoittanut kiihkeän ja rakkaudentäyteisen kirjan ensimmäisestä vaimostani (16 vuotta sitten) ja nyt kunnioittavan ja hienotunteisen kuvauksen toisesta avioliitostamme. Siinä nolaamiset. Itse pidän niitä kunnianosoituksina.

Mutta ilmeisesti on niin kuin messujen keskustelussakin totesin: anglosaksisessa maailmassa aivan yleinen genre (kuinka paljon kirjoja Marilyn Monroesta tai prinsessa Dianasta) on meidän pienissä oloissamme jotenkin erityisen kuohuttava. Vaikka fiktion ja viihteen puolella räävittäisiin kuinka härskejä juttuja, täällä puolidokumentin välimaastossa hienovireisiäkin kuvauksia vahditaan vimmaisen tekopyhällä moraaliasteikolla. Tälle ei nyt mitään mahda, mutta siellä lööppitehtaalla voitaisiin kyllä vähän miettiä millaisilla väitteillä lähdetään maanlaajuisiin leimajaisiin.

Sitten jotkut loistavat kansanajattelijat tuossa uskovat ilmeisen tosissaan, että teen mitä tahansa ”päästäkseni lööppiin virnuilemaan” – juuri näin. Tälle itseään ruokkivalle mekanismille ei voi mitään. Kirjojen vastaanottoa ohjataan tällaisessa tapauksessa iltapäivälehtien diktatorisesta arvostelutoimistosta. Täydestä menee niihin, joilla ei ole mitään halua eikä tottumusta kirjojen arviointiin. Kun siellä tieteen puolella jokin aika sitten puhuttiin paljon reseptioestetiikasta eli vastaanoton tutkimuksesta, sitä voisi nyt reivata modernimpaan suuntaan: nyt pitäisi jo tutkia kirjan vastaanottoa ennen sen ilmestymistä. Aineistoa ainakin alkaa olla.

Aamun pelastaa ensin Outi Pakkasen kiva kommentaari Facebookiin. Kun en koskaan käy siellä, on hyvä että joku puhuu välillä järkeäkin. Sitten tulee eri lukuvaiheista neljä kirjettä Matti Salolta, joka on lukenut kirjani todella tarkkaan ja hedelmällisesti. Saan hyviä neuvoja siitä, miten tästä romaanimaisesta teoksesta voisi tulla vielä parempi – mestariteokseen on vielä matkaa. Ensi kerralla pamahtaa.

Kun käyn kaupassa ja pesettämässä autoa, en voi välttää iltapäivälehtien paksuja paketteja. Tarina jatkuu! Kiitos ainakin Riitta Castrénille ja Eino Leinolle arvioista, jotka silmään ensinnä osuivat Iltalehdestä. Tää nyt on jo vähän liikaa… No jaa, jätän jutut Marjan tarkastettaviksi ja lähden tästä Poriin tyydyttämään ”julkisuuden kaipuutani” – esitelmöimään Nousee Satakunnan kansa -yhdistyksen tilaisuuteen F. E. Sillanpäästä! Lehdistöä on arvatenkin paikalla sankka joukko, onhan aihe noinkin vetävä. Palaamisiin.

Siellä Porin valtuustosalissa olikin peräti arvokas Sillanpää-seminaari. Satakunnan kansa nousi muistamaan suurta mestariaan.

Esitelmöin pääasiassa FE:n lapsikuvauksista ja luonnontieteellisestä maailmankuvasta, lopuksi myös Taata-hahmon synnystä ja kuuluisista radioesiintymisistä. Sitten Erkki Teikari veti pientä paneelia ja yleisö sai kysellä ja kyllä kyselivätkin. Sukujen degeneraatio Sillanpään romaaneissa ja Nobel-palkinnon tausta kiinnostivat, samoin klassikoiden lainausluvut kirjastossa ja totta kai myös kauvatsalaiset sukujuuret ja yleinen satakuntalaisuus, joka on nyttemmin luovuttanut alaa pirkanmaalaisuudelle. Sanataiteesta puhuttiin: kyllä jokaisen suomalaisen tulisi osata ulkoa Ihmiset suviyössä -teoksen alku aivan kuin ruotsalaiset osaavat Strindberginsä.

Istahdimme vielä Tapio Niemen kanssa kahvila Andaluciaan vaihtamaan kuulumisia ennen muuta Kuubalaisen serenaadin vaiheesta, pian sitä ruvetaan Rauman teatterissa harjoittelemaan. Uusiakin juonia punoimme.

Ajoin Kyröön ja täällä Viehätyksessä odotti tavanmukainen yllätys: öljy oli just loppunut. Kovat pakkaset kuluttaneet tavallista enemmän. Ei muuta kun kahdella kanisterilla hakemaan täydennystä. Taas tarkenin ja saunoinkin. Uutisvuodosta kuulin jonkun hölähdyksen kirjastani, eipä ollut kummempi. Huomattavasti jämerämpi oli kännykkään tullut uhkaus viedä pallini alasimelle pajavasaran alle. Kansalla riittää hohdokkaita oivalluksia.

Nähty Taru Mäkelän hyvä Viru-dokkari Kino-Palatsin aamunäytännössä. Nyt kun olen pumpannut itseeni Krossin maailmaa, tämä oli sopiva oheisohjelma. Eeva Lille muiden ohessa valaisi hyvin kaksoissuhdettamme miehitettyyn Viroon. Odotan Mäkelän elokuvaa Helsingin poliittisesta nuorisofestivaalista innokkaasti.

Tapasin Matti Salon Viidennellä linjalla hänen vakikahvilassaan (leffakauppa lähellä) ja puhelimme monista, totta kai myös kirjastani. Odotan Matin lausuntoa, yksi lahjomattomista lukijoista. Leena soitti ja vahvisti, että on kustantajana edelleen ylpeä tästä kirjasta. Sehän kertoo kahden aikuisen ihmisen rakkauden tavoittelusta ja sen menetyksestä, hän sanoi. Myös Vuokko, Tuuli ja Joni pitävät yhteyttä ja minua tilanteen tasalla. Kustantajan luja tuki on tässä myrskyssä tärkeä.

Jatkoin arkistossa hommia, ja sitten tulikin Marja illalla kotiin. Hyvä kun tuli, sillä hän lukee lehdet minua paremmin. Vasta nyt huomasin, että Aamulehdessä olikin eilen paitsi iso haastatteluni myös Markus Määttäsen mainio arvio kirjastani sivun ylänurkassa. Olipa hauska oivallus tuo rinnastus Woody Allenin elokuviin! Vieläkin naurattaa osuvuudessaan. Markus pitää kirjaa kaikkiaan ”hellyttävänä rakkaustarinana”.

Mutta on paljon muutakin revitystä, toden totta. Iso ero on vain siinä, onko kommentoija lukenut kirjan vai ei. Useimmat eivät ole ilmeisesti nähneetkään muuta kuin lehtisitaatteja. Muutama ystävä on jo ehtinyt lukea, ja viestit lämmittävät heti kovasti. Yksi sanoo aivan hämmästyneenä, että ”joistain lehtikommenetista en tunnistaisi samaksi kirjaksi”. Niinpä.

Ilahdutti myös Esa Niemisen miehekäs rykäisy Iltalehdessä. On sentään kunnon kavereita tässä hurskastelijoiden ja pintamoralistien huutokuorossa. Ei sillä etteikö arvostella saisi, mutta kohtuullinen perusedellytys lienee että olisi edes pidellyt kirjaa kädessään.

Suomi tasoitti Espanjaa vastaan! Jymy-yllätys. Ei ollut hullumpi tämäkään päivä.

Jännittävä aamu.Valvoin kello kolmesta ja luin Salokanteleen hienoa Kross-kirjaa. Nyt kun olen lukenut enemmän Krossia itseään, saan elämäkerrastakin enemmän irti.

Neljän jälkeen tulikin Hesari, jonka avasin vähän vavahdellen. Ensivaikutelma aika räväkkä. Mutta kunnia kulttuurille: kirjani on käsitelty varsin tasapuolisesti. Vain muutama kohta ihmetyttää. Mari Koppinen paheksuu Katrin ”kropan kuvailua ja seksikohtausta” – herttainen sentään. Ei enää lievemmin voisi aihetta hipaista, näinä kovien seksikuvausten aikoina. Ja että muka ”räimisin” laulajaa mielenkiinnon puutteesta historiaan. Hyvä ihme, kun kuvaus oli päinvastainen: olen kuvatussa keskustelussa puolustuskannalla, kun puoliso saa minut miltei uskomaan, ettei historiaan kannata tuijottaa. Aloin itsekin pitää sitä hullun hommana, kun ilmankin pärjää niin loistavasti kuin Katri pärjää. Mutta tällainen ajatus ei näköjään välittynyt kriitikolle.

Pikku juttuja, ja Antti Majanderin rehti lisäkulma antaa asiallista miehistä tasoitusta. Oikein hyvä. En masentunut. En edes aamulenkin jälkeen nähtyäni lööppi-Iltsikan ja Aamulehden. Avussa paistoi kovin itsetyytyväisen näköinen pärstä, joten ei sovi ihmetellä jos vihapostia taas tulee. Iltsikan mukaan Katri ”musertui” kirjastani – ennen kuin on sitä nähnytkään. Hän ei kyllä muserru mistään, saattaa korkeintaan ärsyyntyä. Ahonen teki Aamulehteen hauskan rehellisen jutun. Railan juttu Avussa näyttää tietysti asiantuntevalta, siinä Katrinkin reaktio kuulostaa uskottavalta.

No nyt tätä saisi pian riittää, jotta päästäisiin uusiin aiheisiin. Taitaa olla turha toivo. Marja lähti Turkuun, jospa minäkin taas sinne viisaaseen arkistoon, missä päivänkohtaiset pärinät unohtuvat. Sukellan historian uumeniin, niin turhaa kuin se lieneekin hehheh.

Tulin arkistosta ja otin asemalta Turun Sanomat, kun Marja vihjaisi sen arvostelusta. Mediaprofessori Veijo Hietalan juttu onkin erinomainen, antoi kerrassaan uskoa kirjaan.

Pieni sitaatti: ”Minusta Rajala käsittelee ex-puolisoaan todella kunnioittavasti loppuun asti ja kuvaa parisuhteen eroottistakin puolta sopivan hienotunteisesti.”

Siinä on aika suuri ero Mari Koppisen naishavaintoihin HS:ssa. Hietala oivaltaa muutenkin kirjan ytimen. Ottakaa nyt onkeenne kaikki kauhistelijat ja muut kouhopäät siellä somessa ja muualla. Lehdet kuulemma muuallakin varsin myönteisiä, Savon Sanomat ja Keskisuomalainen. Olisiko Suomi tosiaan jo suvaitsevainen?

Tapasin Bulevardilla Lauri Törhösen ja nautimme kahvikupilliset Ekbergillä, Lauri onnitteli terveestä mieskulmasta totta kai. Vielä istuimme Pultsi Karilan kanssa kotinurkilla entisessä Ankkurissa, joka on kokonaan pilattu ja koleaksi muutettu omistajanvaihdoksen myötä. Oli ensimmäinen ja viimeinen käyntimme ellei meno muutu. Muisteltiin muinaisia MTV-aikojamme.

Kotona huokaisten. Eiköhän tämä ruljanssi vielä voitoksi käänny, vaikka vielä näkyy reippaita ärhentelyjä tuolla vastauspalstalla. Koetetaan molemmin puolin kestää kaikki kirjalliset koettelemukset.

Täyskirjallinen päivä. SKS:n arkistossa kuuntelin tulenkantajien (Onni Hallan) haastattelua nauhalta, kävin Vanhan kirjallisuuden päivien kokouksessa, jatkoimme Vesan kanssa Kappeliin, minne pian tuli Erik Ahonen kuvaajan kanssa Aamulehdestä tekemään vihonviimeistä haastattelua tulevan kirjani vaiheilta. Iltsika repii siitä vieläkin puoliväkisin sivullisen! No ylihuomenna tulee vihdoin itse kirja, sitten vähän hulinaa, ja kaikki on onnellisesti/onnettomasti ohi.

Illalla keskityimme Mika Waltariin. Seuran vuosikokouksessa oli paljon tuttua väkeä, jopa Pultsi pitkästä aikaa, tietysti Ari Suutarla, Eero Vartio ja Jukka Parkkinen sekä toimeliaat johtonaiset Anneli, Päivi ja Leena ynnä monet muut. Harvinaisen eloisa vuosikokous, jossa Ari Kallio valittiin johtokunnan uudeksi jäseneksi. Taloudellinen tilanne näytti vahvalta, toimintaa on ollut paljon, jäseniä peräti 500:n korvilla.

Kokouksen jälkeen kuuntelimme Juha Järvelän esityksen tulevasta väitöskirjastaan, jota hän puolustaa Jyväskylässä touko-kesäkuun vaihteessa. Kaikkiaan toinen väitös Waltarista, edellinen oli 2010 Tampereella Taru Tapioharjun tilaisuus, jossa toimin vastaväittäjänä. Näin on pää saatu sentään auki, vaikka Helsingin yliopisto (Waltarin oma) toistaiseksi on aihetta kiertänyt. On ollut kirjailijaa läheltä sivuavia väitöksiä, tulenkantajiin keskittyviä, nykyisen arkkipiispan Kari Mäkisen, Vesa Maurialan ja kai muutaman muun.

Järvelä kertoi ”miehistymisen teemasta” lähinnä Waltarin vastaanotossa 20- ja 30-luvuilla. Kriitikot toivoivat joukolla ”ihmelapsen” vähitellen miehistyvän tuotannossaan. Tavallaan Järvelä käänteisesti jatkaa Tapioharjun teemaa, joka keskittyi tyttöön kaupungissa – sekin W:n varhaistuotannossa. Tyvestä puuhun noustaan. Huomautin että Järvelän aiheen kannalta eräs keskeinen on armeijakirja Siellä missä miehiä tehdään, siitä sopisi jatkaa mieskuntoisuuden kuvauksista usein maanpuolustuksen näkökulmaa silmällä pitäen. Vaikka voisi olla vähän yllättävä kulma Waltariin. Keskustelimme vilkkaasti. Toivotin Järvelälle potkua loppukevään koetokseen.

Aika lujille tämä Arto Nyberg yritti pistää eilen, mutta kaiketi selvisin miten kuten, monien mielestä suorastaan hyvin. Viestit ja palautteet pääasiassa rohkaisevia, yleensäkin vihapostia on nykyisin yllättävän vähän. Monet kriittiset kommentit, joita saan, ovat peräti nimellä ja kohtalaisen maltillisia. On tietysti tutunomaisia purkauksia ja pohjanoteerauksia.

Kanssahaastateltavat pääsivät eilen vähemmällä, mutta heillä olikin asiallisempaa kerrottavaa. Hyvin tämä perheyritys uhrejaan hoiteli. Ilmeisesti tietty formaatti tarvitaan aina vankkumatta samanlaisena, mutta joskus olen ihmetellyt eikö sellainen jo puuduta tekijöitä. Kaiketi se tuo turvaa ja varmuutta, ja vaihtuvathan sentään aiheet ja ihmiset. Miellyttävän asiallinen ohjelma noin ylipäätään, kannatti vilkaista näin sisältäpäinkin.

Francon jälkeen oli jälleen erinomainen, mutta pikkuisen jo säälittää Antonio Alcantara toistuvine vastoinkäymisineen. Pankkikriisin kuvaus oli kuin tätä päivää Espanjassa tai Kypron saarella. Edelleen Vallan linnake pitää hienosti pintansa fiktiivisine, mutta todellisuutta hipovine kehittelyineen. Huomattavin resurssein oli kuvattu mm. Afrikka-jakso, meidän tv-sarjamme voivat sellaisesta vain unelmoida.

Kahvikekkerit Ylivakerilla, eikä mistään vähäisestä syystä: nuori isäntäpari Paula ja Lauri on remontoinut entisen talon kokonaan uuteen uskoon ja hankkinut samaan hengenvetoon kolmannen lapsenkin, tämän veikeän Anna Katariinan. Oli siis syytä tupaantuliaisiin ja juhlaan kaksikertaiseen.

Jollakin tavoin juhlavaa on ollut seurata hyvin perinteisen maalaistalon elämää nyt jo puolen vuosisadan ajan, intensiivisemmin vuodesta 1973, jolloin tulin ensi kertaa yövieraaksi, Elinan päivän ikimuistoisena pakkasiltana.

Meitä oli nyt kyläläisiä ja naapureita miltei parikymmentä, myös nuoria reippaita kavereita. Puhetta riitti hiihtämisestä, joukossa oli ainakin kolme Pirkan hiihdon selvittänyttä, ja muitakin urheilulajeja sivuttiin, mm. minulle kokonaan tuntematonta pyöräsuunnistusta. On tämä kovin liikunnallista kansaa, vaikka huiput urheilussa harvenevat. Tuskin siihen on kalliista Humu-savotastakaan suuremmin apua.

Sivuttiin myös pimeitä urakoita, kuinkas muuten. Nehän ovat maalaiskylissä ikiaikaista perinnettä, mutta perustuvat usein vaihtovuoroisuuteen ja keskinäiseen avunantoon. Rahaa ei välttämättä liikutella, vaan vastapalveluksia. On tuttuja monitaitureita, joiden kanssa asiat sovitaan erilaisin tavoin.

Oli kokeiltava ennen saunaa vielä hienoja latuja, joita tänne vainioille ja metsän suojaan on ansiokkaasti vedelty. Hyvin luisti hohtavassa ilta-auringossa. Olipa oikea maakylän juhlapäivä. Kun naapurissa onni kukoistaa, itsellekin tulee hyvä mieli.