Panu Rajala

Viikko on vierähtänyt kotimaassa. Henkeä vedetty, vappua vietetty.

Taata lakitettu Hämeenkyrössä, FE:n juhlaraha esitelty ja kuultu, kuinka Turkka Mastomäki tulkitsi miehekkäästi kirjoittamaani kantaattia. VPK:n soittokunta kajautteli miltei Retuperän kunniakkaaseen malliin.

Mutta heti vapun perään oli terästäydyttävä ja paineltava ensin Raumalle, missä harjoitellaan Kuubalaista serenaadia. Lupaava harjoitus! Lauri Ketonen laulaa kauniisti Unto Koskelan runoa, avulias nuori Waltari on Reidar Palmgren (Norssin poikia tietysti) ja Satu Silvo tapailee sensuellisti Minna Craucherin viettelijätärelkeitä. Kirsi-Kaisa Sinisalo ohjaa vielä tämän ennen kuin siirtyy johtajaksi Hämeenlinnaan.

Me kirjoittajat, Tapio Niemi ja mä, olimme tyytyväiset tähänastiseen näkemäämme. Pientä pressiäkin pidettiin ennen kuin ajelin tukka hulmuten Tampereelle Akateemisen kohtauspaikalle. Siellä jouduin tiukkaan tenttiin, mutta yleisö suhtautui ystävällisesti ja ostelikin kirjaani aktiivisesti.

Junalla Helsinkiin, seuraavana päivänä pari kokousta ja arkistossa plarailua, kunnes uuteen tenttiin, tällä kertaa pää-Akateemiseen. Nyt saatiin hyvä ja älykäs keskustelu! Juhani Seppänen oli erinomainen haastattelija, tunsi aiheen jotensakin omakseen ja teki osuvia kysymyksiä. Mikäs vastaillessa. Yleisöä yllättävän paljon kauniina keväisenä illansuuna, satakunta sanoi joku. Tuttuja näkyi, kustantajan väkeä ja vanha luokkatoverini Qv muiden muassa. Kirjaa meni entistä enemmän. Tämä olikin viimeinen promootio tällä erää, tähän oli hyvä lopettaa.

Ja nyt mä olen taas Viehätyksessä, tulossa Kyröskosken Naiskuoron kevätkonsertista, johtajana ihana Tuulikki Nikkilä. Kyllä oli hersytteleviä naisia, hurmaa ja huumoria, herkkiä elokuva-aiheisia lauluja.

Päivällä Norhan sisarussarja kävi Sarkkilassa lintutornien taistoa (56 lajia), kotimiehen tehtävänä makkarasopan lämmitys. Siinä välissä poikkesin Tarkin Helmin luona harjoittamassa hänen tulevaa äitienpäiväjuhlan monologiaan. Helmi keitti kaffeet ja kertoi ratkihauskoja kylätarinoita, niistä pitäisi joskus kirjoittaa. Vielä pyöräilin Myllykoluun seurailemaan Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden ensimmäistä ulkoharjoitusta. Alkuasemissa ollaan, mutta Marko Saario tekee tarkkaa työtä. Ihmeellinen lavastusratkaisu on vasta tekeillä, herättää odotuksia ja kysymyksiä, sittenpä näemme kuinka se toimii.

Aina joku ystävällinen lähimmäinen ihmettelee, kuinka mä jaksan ja ehdin kaikkea. Joskus ihmettelen itsekin, vaikkapa juuri tämmöisen viikon jälkeen. Yritetään taas rauhoittua jatkossa.

No meidänhän piti vain viillytellä ja hyvästellä, mutta kuinka kävikään.

Kirjailijamuseon edessä törmäsimme hallavaan Allan Fosteriin, jonka piti juuri aloittaa Book Lovers’ kiertokäynti, mutta asiakkaita ei tullut. Me siinä olimme, ja Marjan aloitteesta lähdimme Allanin matkaan. Siitä tulikin unohtumaton. Edinburghin kirjailijoiden paras tuntija vei meitä paikkoihin, joihin emme koskaan olisi muuten löytäneet. Saimme perinpohjaisen yksityisopastuksen. Aivan toista kuin se näyttelijöiden valmiiksi harjoittelema turnee kirjallisissa pubeissa, sillä Foster oli itse tutkinut aiheitaan ja julkaissut kirjankin kaupungin kirjallilijoista, joita löytyy esitteeseen 28 kappaletta. Kirjailijoiden kaupunki todellakin.

Allan Foster tutkii itse Conan Doylea ja kirjoittaa hänestä uutta elämäkertaa, on löytänyt Sherlock Holmesin esikuvan täältä lääketieteellisestä tiedekunnasta (doktor Bell), joten kiersimme ahkeraan yliopiston kortteleita. Juttua riitti paljonkin, kun meillä oli yhteisiä tutkimusintressejä. Myös R.L. Stevensonin kantapubi esiteltiin sekä kahvila, jossa J.K. Rowling alkoi kirjoittaa ensimmäistä Harry Potteria. Ynnä paljon muuta. En tiennyt sitäkään, että Mark Twain vihasi Walter Scottia, koska piti pompöösiä Waverely-tyyliä syypäänä Yhdysvaltain sisällissotaan! Totta tai ei, Scottin monumentti täällä on maailman suurin yksityiselle kirjailijalle pystytetty, sitä ei Twain pystynyt estämään.

Voipuneina istahdimme kierroksen jälkeen Grassmarketin aurinkoiselle terassille ja jatkoimme aterioimaan sillankorvan Hamilton pubiin, jossa ensimmäisen kerran söimme juuri tänne tultuamme. Kierros kiertyi umpeen.

Lähden vielä Rose Streetin runollisiin pubeihin iltakierrokselle. Marja ei sano enää jaksavansa, mutta minä poika taidan vielä vähän jaksaa.

Huomenna klo 6 aamulla nousee kone Amsterdamiin.

John Knox House on viehättävä museo ja näyttää kuinka hyvin dramatisoidut äänitteet elävöittävät museota. Kannattaa soveltaa entistä paremmin Sillanpään museoissa, kun aitoja äänitteitä on käytettävissä. Uskonpuhdistajan parrakas hahmo heräsi eloon. Kolmannen kerroksen kattomaalaukset herättivät ihailua. Alakerrassa on Storytelling Centre, tarinailtoja, lauluja.

Vetäydyimme Royal Milen toiselle puolen The End of the World -nimiseen pubiin, missä nautin ensi kerran haggista. Olen tuntenut tervettä epäluuloa skottien kansallisruokia kohtaan, ehkä Knallin ja sateenvarjon kuuntelijana (Skotlannissa oli aina kamalaa), mutta tämä lampaanlihamuhennos maistui oikein hyvältä viskikastikkeella. Marja sai mehukasta hillitysti maustettua lohta, joten ei valittamista ruuan puolesta.

Laskeuduimme Castle Terracea alas ja löysimme pienen St. Mark’s Unitarian Churchin, jossa Arkle Theatre Company esitti David Mametin näytelmän Boston Marriage. Onpas Boston nyt kovasti pinnalla, mutta tämä näytelmä kuvaa naisrakkauden vaikeita kuvioita 1900-luvun alussa. Kolmen naisen hienosti näyttelemä esitys sopi hyvin kirkon alttarille – aika venyvästi seurakunta on suvaitsevaisuutta osoittanut. Mametin teksti ei ole helpoimmasta päästä. Ei ihme ettemme kaikkia vivahteita ymmärtäneet, kun sisäkkö puhui paksua scottishia ja daamit hienostunutta viktoriaanista dialogia kiertovihjauksineen ja merkkikielineen – olihan lesbous tulenarka aihe kuvattuna aikana. Mutta päärakenteissa sentään hyvin pysyimme.

John Irving näkyy vierailleen Suomessa puhumassa uusimmasta romaanistaan, joka kuvaa samaa aihetta kaiketi uudempaan aikaan sijoittuen. Pinnalla ovat homojen oikeudet. Ranskassa vahvistivat jo samaa sukupuolta olevien liitot.

On valahdettu uutisköyhään suvantoon, kun Thatcher alkaa olla kaikilta puoliltaan käsitelty, samoin Bostonin onnettomat pommiveljekset. Baijer päihitti raskaasti Barcelonan Uefassa, Suomessa lätkäfinaali roikkuu vielä ilmassa. BBC:n uutisissa korostuu tykittävä toisto, samat aiheet jyräävät illasta toiseen ja tulevat puhki käsitellyiksi, mutta nyt on ihmeen hiljaista. Valtiovarainministeri George Osborne paukutti pitkän puheen Glasgowissa varoittaen skotteja mahdollisen itsenäisyyden tuomista taloudellisista ongelmista. Sama mies, joka itki Thatcherin hautajaisissa, ja kyllä niistäkin kyynelistä on täällä juttua piisannut. On myös arvosteltu sitä, että PM David Cameron piti vaimoaan kädestä kirkossa. Huolensa kullakin, myös journalisteilla.

Huomasin että tutkivan journalismin tähti David Walsh luennoi Lance Armstrongista kertovasta kirjastaan Royal Lyceum Theatressa. Päätin poiketa kuulemaan. Teatteriin paineli väkeä yhtenä virtana. Onkohan tää nyt oikea paikka? Siellä menee tavallisesti Ibsenin A Doll’s House, jospa nämä menevät sitä katsomaan. Ehkä luento on jossain sivuhuoneessa. Mutta ei tällainen nuorten miesten virta voi mistään Nukkekodista olla näin kiinnostunut.

Vähitellen uskottava, että kaikki työnnyimme suureen teatterisaliin kuulemaan David Walshia. Suosio vähän kuin Esa Saarisella. Valkotukkainen Walsh esiintyi kuin lavatähti ainakin, esitti ensin videopätkiä pyöräilijän vaiheista ja haastatteluista ja puhui sitten yli tunnin väsymättömästä 13 vuotta kestäneestä doping-jahdistaan pyöräilijän jäljissä. Paljon vihaa, syrjintää ja epäilyä häneen sen aikana kohdistui. Kerran hänen lehtensä Sunday Times tuomittiin jo 10 000 punnan sakkoihinkin ”perättömistä” kirjoituksista. Tuli mieleen meidän hiihtojupakkamme ja STT:n tuomio taannoin. Mutta Walsh peri lopulta voiton ja todisti doping-epäilyt. Armstrongin oli tunnustettava kaikki kuuluisassa tv-showssa. Siinä hän sanoi pitkin hampain antavansa anteeksi jopa David Walshille. Tämä kertoi, ettei anteeksiantoa ole kuulunut. Hän arvioi, että Armstrong maksaa Sunday Timesille moninkertaisen hyvityssumman jos vain voi välttyä julkiselta anteeksiannolta.

Walshilla oli oma motiivinsa sitkeään jahtiin. Hänen poikansa on kuollut pyöräilijänä ilmeisesti dopingin vaikutuksesta. Armstrong oli vaarallinen esikuva.

Vetävä tilaisuus, Walsh näytti kuinka täysi yleisö pidetään otteessa herkeämättä vain kertomalla dramaattisen tapaussarjan yksityiskohtia. Hyvä yhden miehen show, otan oppia. Lopuksi voittoisa tietokirjailija jakoi signeerauksia ehtymättömän näköiselle jonolle. En sentään ostanut kirjaa. Niin kiinnostunut en ole pyöräilystä saati dopingista. Mutta tutkivan journalismin oppituntina erinomainen.

John le Carrén uusi romaani A Delicate Truth saa hieman viileän ja jakautuneen vastaanoton. Sunday Timesin kriitikko Stephen Amidon pitää kirjailijaa yleensä mainiona eritasoisten konnien kuvaajana, mutta tällä kerralla hän ei suo heille riittäväää huomiota. Hän ei ole vaivautunut kyllin moniulotteiseen henkilökuvaukseen, vaan on tyytynyt kokoelmaan inhonsekaisia attribuutteja. Konnat taitavat olla etupäässä läntisiä vehkeilijöitä. Amidonin mielestä kirjailija takoo vasaralla tärkeinä pitämiään totuuksia lukijan päähän.

Tämä on kiintoisaa sen kannalta, että täkäläisen lehden Scotland on Sundayn kriitikko Hannah McGill kaipaa le Carrélta selvempiä kannanottoja, onko hän läntisten arvojen puolella vai ei. Hänen katsotaan yleisesti hämmentäneen jo kylmän sodan rajalinjoja, eikä hänen omista arvoista ole saatu täyttä kuvaa. Kirjailija on yhtä monikasvoinen kuin kaksoisagenttinsa. Kylmän sodan kahtiajakoa hän itse on viimeksi hämmentänyt Guardianin haastattelussa pari viikkoa sitten. Siinä hän muisteli erityisesti läpimurtoromaaninsa The Spy who came in From the Cold syntyä ja vastaanottoa. Romaani ilmestyi 50 vuotta sitten.

Le Carré otti kantaa Irakin sotaan romaanissa Absolute Friends, ja siinä hän kääntyi suorastaan raivokkaasti länttä ja maahantunkeutumista vastaan. Uuden kirjan osalta odotushorisontti on siis ollut täynnä kysymyksiä. Vastaukset ovat näköjään tulkinnanvaraisia. Lännen salaisesta operaatiosta Gibraltarilla on kysymys, ja terrorismi ja sen uhka on tietysti pohjimmaisena aiheena. Mustavalkoiseksi kirjailijaksi kukaan ei le Carréta väitä, sen sijaan väisteleväksi ja vaikeaselkoiseksi ideologialtaan. Ei oikein uskota, että hän on kääntynyt lännen tiukaksi kriitikoksi.

Observerin Robert McCrum on arvostelijoista myönteisin, hän vetää pitkän linjan le Carrén aikaisemmasta tuotannosta ja toteaa uusimman luontuvan linjaan kyynisyydessään, juonen punonnan briljanssissaan ja tehokkaassa jännityksessään. Kun jotkut pitävät kirjailijaa jo melko ennakoitavana, McCrum näkee hänen etsivän aina uusia rintamalinjoja. Arvostelija pitää romaanin synkkää lopetusta suorastaan loisteliaana. Kirjan paljaaseen epätoivoon maailman tilasta sekoittuu ja tuo kuitenkin lämpöä kirjailijan kiihtyvä kuuma raivo (the heat and velocity of itse author’s rage).

Le Carrén myöhäistä radikalisoitumista voi pitää Kyösti Salovaaran tavoin epäuskottavana ja teennäisenä, mutta kohtuullisen hyvin hän näyttää kertojana säilyttäneen otteensa. Yhteenvetona le Carré on arvioiden perusteella kirjoittanut tasoltaan suurin piirtein tuotantonsa keskivaiheille sijoittuvan romaanin.

Enpä olisi ikänä uskonut istuvani kirkossa veisaamassa englantilaisia virsiä kurkku suorana. Niin vain kävi Marjan yllytyksestä. St Cuthbertin kirkossa oli keväinen lauluilta – Old Songs Bright and Beautiful – Malawin, Zambian ja Zanzibarin köyhien alueiden hyväksi. Komeasti täysi kirkollinen veisasi kuoron johdattelemana, siinä suorastaan itsekin innostui. Välillä kuultiin speakerin Bill Copelandin irtonaisia letkautuksia. Miten täällä onkin niin iloluontoista kristillisyyttä. Taidamme ennen lähtöä liittyä St Cuthbertin seurakunnan ulkojäseniksi.

Praise the Lord, praise the Lord,

Let the earth hear His voice!

Praise the Lord, praise the Lord,

Let the people rejoice!

Bussi 36 vie tästä nurkalta paitsi merelle myös toiseen suuntaan Holyroodin linnan ja uuden upean parlamenttitalon väliselle päätepysäkille. Molemmissa harjoitimme tutkimuksia. Kun olen lukenut Nigel Tranterin populaarista Skotlannin historiasta kuvauksia katolisen Queen Maryn ja uskonpuhdistajan John Knoxin taisteluista, tuntui merkilliseltä astella samoja linnanhuoneita, missä nämä kohtasivat vajaat 500 vuotta sitten. Ajan syklinen läheisyys hipaisi.

Täällä kuninkaalliset edelleen viihtyvät kesäisin. Hienossa elokuvassa, missä Helen Mirren esitti kuningatar Elisabethia, tämä oli yksi tapahtumapaikka. Tänään näimmekin ilmielävän kuninkaallisen, kun pinsessa Anne jakoi kunniamerkkejä Afghanistanista kotiutetuille sotilaille. Osuimme paikalle kiipeiltyämme tunnin läheisellä vuorella, mutta kuningas Arthurin istuin jäi toistaiseksi valtaamatta. Saimme sen sijaan vastaanottaa sotilaiden komean ohimarssin, skottiasuinen soittokunta kärjessä.

Parlamenttiin palaamme ensi viikon kyselytunnilla.

Säteilevä päivä päättyi illalliseen intialaisessa ravintolassa Hamiltonin sillan kupeella. Hienostunut ravintola on kätketty mahdollisimman huomaamattomasti entisen varastorakennuksen näköiseen parakkiin. Valkoiset pöytäliinat ja valkotakkiset superkohteliaat miestarjoilijat.

Hyppäsin vielä taksiin ja hurautin King’s Theatreen, missä Millennium Forum Productions (kiertävä seurue) esitti Brian Frielin näytelmän Translations. Se kertoi kielitaistelusta Irlannissa 1833, jolloin brittisotilaat oli komennettu muuttamaan iirinkieliset paikannimet kunnollisiksi englanninkielisiksi. Karttatyö aiheutti monenlaista kahakkaa paikallisten asukkaiden kanssa, joita ylinnä edusti vanha latinaa ja kreikkaa taitava koulumestari, vähän taskumattiaan kallisteleva veikkonen. Irlantilainen kansallisylpeys ja brittiläinen ylivalta törmäsivät sekä koomisin että traagisin tapauksin. Puhuttiin iirinsekaista englantia ja proper English, pääpiirteet sentään sieppasin. Näinkin voi sympaattisen näytelmän tehdä peräti kielipolitiikasta. Isossa teatterissa vähänlaisesti yleisöä.

Pieni esimerkki käytöseroista. Kysyin väliajalla ohjelmaa makeisia myyvältä tytöltä. Tämä kutsui toisen kaverin ”to help the gentleman to get program”. Hujoppi lähti viemään minua toiseen kerrokseen oikealle tiskille, missä niitä siis oli. Mites Suomessa: ”Niit on kai siäl aulassa.”

Shakespeare pubissa paluumatkalla kova meno, jalkapalloa ja polttareita. Marja jäi kotiin lukemaan Gillian Flynnin tämän kevään bestelleriä Gone Girl, jota kehuu mukaansa nieleväksi trilleriksi.

Ilahdutti muuten eilen kustantajan tänne skannaama Juhani Seppäsen kolumni Ilta-Sanomista. On siis myös älykkäitä, oivaltavia lukijoita, vastaanotto ulottuu ihan laidasta laitaan. Seppänen toteaa, että ”Rajalan kirja on hienompi kuin hän itse tietääkään”. Hyvä tietää.

Toiselta laidalta ihmetyttää edelleen, että jotkut näkevät minun ”haukkuvan ex-vaimoa sivistymättömyydestä”. Miten niin! Koko sanaa sivistys en käytä kertaakaan. Jos kuvaan joitain keskusteluja, tulkinta on lukijalla. Jos Me Naisten palstanpitäjä siellä haluaa nähdä ”haukkumisena” huvittuneet, hienovaraiset kommentit niin nähköön. Lukijathan kirjan viime kädessä luovat, kukin omista edellytyksistään (ja ennakkokäsityksistään).

Jos on huolissaan paperilehtien loppumisesta, kannattaa käydä Englannissa. Valtaisia, runsaita, painavia, hyvin toimitettuja, liiankin täyteläisiä sanomalehtiä joka jumalan päivä. Bussissa töihin menevistä kolmannes lukee paperilehteä. Teksti on pientä ja tiheää, pitkiä juttuja, seikkaperäisiä, aivan uuvuttavia.

Nyt Thatcherin hautajaisia on kuvattu niin komeasti että kauhistaa. Suuria erityisiä liitteitä loistavine koko aukeaman kuvineen. Piispan koko puhe Timesissa. Tämmöistä ei koskaan näe Suomessa. Totuuden nimissä Guardian säilyttää viileän linjan eikä hehkuta Thatcheria. Täällä Skotlannissa ollaan myös hyvin kriittisiä, muistetaan kuinka Iron Lady mursi kaivoslakon ja lopetti kymmeniä kaivoksia.

Historiaa on kuitenkin nähty ja tehty. Kuinka satuimmekin tänne näiksi päiviksi. Parempaa kertauskurssia lähihistoriasta ei olisi voinut saada.

Tänään kuljeskelua puistoissa, kuultiin kello yhden kanuunanpamaus linnan harjalta. Taidelounas National Galleryssa. Kivaa ajankulua on vain flaneerata ja katsella ihmisiä miljöössään.

Olen viihtynyt J.P. Donleavyn seurassa. Pentti Saarikosken suomentama The Ginger Man eli Holtiton mies on ollut hyllyssäni kai 60-luvulta asti – ja nyt jo luin sen. Letkeä kokemus, tyyliä luova romaani, joka saanut paljon seuraajia. Saarikosken suomennos selvästi innoittunut, tässä oli kirja hänelle, vaikutti näköjään hänen päiväkirjojensakin tyyliin (huomasikohan Tarkka). Dublinin boheemisakin kuvaus hilpeätä. Hyvää yölukemista, vaikka sekoilevasta päähenkilöstä ei voi varsinaisesti pitää. Jatkan saman tekijän A Singular Manilla, onkohan sitä suomennettukaan.

Kirjan reipastuttamana illalla yksinäiselle pub-kierrokselle, Voodoo-klubilla laulettiin kauniisti, varsinkin afrotukkainen nainen – ja toinen soitti folkia harpulla! Dr Jekyll ja Mr Hyde täyttyi puolestaan heavy rockista. Poikani olisi ollut innoissaan sekä riehuvasta soitosta että karmeasta goottihenkisestä miljööstä. Joku väitti, että Edinburgh on maailman pubitihein kaupunki, voi pitää paikkansa. Ei ehditä kaikkiin.

PS Tarkan elämäkerran mukaan Saarikoski ei saanutkaan Holtitonta koskaan valmiiksi, vaan sen suomensi Erkki Haglund. Hänet pantiinkin myöhempään painokseen suomentajaksi. Olihan holtiton suomennosrupeama. Virtuoosimainen lopputulos joka tapauksessa. Ja A Singular Man on suomennettu nimellä Anteeksiantamaton herra Smith. Wikipediasta on hyötyä.

Olipa suurenmoiset hautajaiset. Ja kyllä niitä kuvattiinkin sekä raportoitiin, kehystettiin, kommentoitiin ja keskusteltiin. Mielenosoitukset jäivät lopulta vähiin.

Aamuseitsemästä alkoi BBC:n lämmittely ja varsinainen lähetys yhdeksältä, tilaisuus kymmeneltä. Pelkkää Thatcheria kuudetta tuntia. He haastattelevat kadunmiestä, naisia reitin varrelta, uskollista autonkuljettajaa, entistä kabinetin jäsentä, vanhaa journanlistia ja professoria, perheystävää, kollegaa parlamentissa, ärhäkkää protestoijaa, kiivasta puolestapuhujaa jne. Margaret Thatcher hallitsee brittien tajunnanvirtaa taas aamusta iltaan.

Itse seremonia oli loistava, hallitusti ja tyylikkäästi kuljetettu, juhlallinen kerrassaan. Tuskin kukaan enää paitsi kuningatar saa tällaisen lähdön. Elisabeth ja Philip vaikuttivat pirteiltä. Koko poliittinen, diplomaattinen ja hallinnollinen yläkerros kansoitti St Paulin katedraalin yli 2000 hengen voimalla. Valtiollisia vieraita 170 maasta. Meidän Alexander Stubbista ei näkynyt nenänpäätäkään, mutta kaiketi hän siellä jossain istui.

Lontoon piispa piti hienon, lämpimän ja humoristisenkin muistosaarnan, Raamattua luettiin (pojantytär hyvin, samoin pääministeri) ja laulettiin virsiä niin että kirkko raikui. Britit osaavat senkiin taidon, siellä ei vaieten hymistä vaan todella veisataan, seisaaltaan jotta ääni klulkee. Olisi otettava oppia.

Margaret Thatcherista on piirtynyt todellisen voimanaisen kuva, samalla inhimillisesti huomaavaisia ja lämpöisiä piirteitä on tuotu kosolti esiin. Hän kohdisti erityistä huomiota palveluskunnalleen. Onkohan ketään naista näin ylistetty vuosikymmeniin – ja samalla haukuttu, parjattu ja riekkuen iloitti hänen kuolemastaan. Merkillisen jyrkkä kahtiajakoisuus, mutta kuten joku haastateltavista sanoi: hän olisi itse ollut pettynyt, elleivät hautajaiset olisi tuoneet esiin myös vastustavia ääniä. Hän rakasti jakolinjoja.

Olisiko Britannia onnellisempi, jos pehmeä jakolinja olisi jatkunut eikä tämä kova tahtonainen olisi kääntänyt kurssia? Toiset sanovat, että talous olisi lopullisesti raunioitunut ja maa vajonnut ilman Thatcherin rajuja otteita. Hän halusi Britanniasta taas suuren, ja monen mielestä onnistui. Toiset väittävät hänen romuttaneen vanhan turvallisen yhteiskunnan. Nyt ollaan taas alamäessä. Silti hautajaiset olivat David Cameronin suuri hetki, piispakin muisti häntä hauskalla tarinalla saarnassaan. Jospa taas henki tulee päälle ja uusi nousu alkaa.

Huomenna luemme lehdistä lisää aukeamakaupalla Thatcheria, Thatcheria, Thatcheria…

Valtava tuuli oli kaataa kumoon, kun kierrettiin linnan sivua Grassmarketille ja edelleen Kansallismuseoon. Aivan upottava paikka, suureksi osaksi uusittu, loistavasti järjestetty teemoittain kokoelmineen. Täällä kiertelisi koko viikon. Saimme yleiskuvia, varsinkin giljotiinin edeltäjä 1500-luvulta kiinnosti, vaikutti tehokkaalta mestauslaitteelta. Skotit olivat edellä fransmanneja.

Tämän kolkan historia näyttäytyi kymmenien tuhansien miljoonien (!) vuosien takaisista kalliomuodoista nykytekniikan keksintöihin, viikinkiaikaan, kuninkaisiin, luonnontieteeseen, kulttuurihistoriaan ja poliittiseen kehitykseen. Olimme äimistyneitä.

Syksyllä täällä äänestetään Skotlannin itsenäisyydestä. Tullessamme lentokentältä jo taksikuski murahti, että aloite on 300 vuotta myöhässä. Tuskin irtoaa tämä ylämaa emostaan kuningaskunnasta.

Nautimme kello viiden teen Ciao Romassa, joka olikin hieno ravintola, ihmiset tulivat sinne aterioimaan ennen oopperaa. Festival Theatressa 50-vuotias Scottish Opera esitti The Flying Dutchmanin. Loistava esitys! Ehkä paras ooppera minkä olen koskaan nähnyt. Vaikka tarina on sellainen kuin on, olivat saaneet siihen ihmeellistä eloa ja vetoa. Ohjaus joka kohdassa hallittu, elävä, rentokin, lopussa kiihkeä ja tunteikas. Lauloivat jumalallisesti, varsinkin Senta (Rachel Nicholls), jonka pitkä balladi jäi soimaan korvaan. Marja oli taas onnessaan. Olipa eroa lauantaiseen Carmeniin. Eroa myös vuosien takaiseen ulkoilmaesitykseen Turussa Aurajoen rannalla, missä esityksen intensiteetti ja osa laulantaa katosi taivaan tuuliin.

Puhelimme oopperan kahvilassa vanhan herran kanssa, joka kertoi nähneensä Carmenin sodan aikana Hollannissa flaamiksi ja myöhemmin Pariisissa, jossa näyttämöllä ravasi 11 elävää hevosta! Meidän yhden hevosen kokemuksemme täällä oli siis verraten vaatimaton.

Nostattavaa kävellä iltaisen jyrkkävarjoisesti valaistun Edinburghin halki Royal Cirkukselle, kun korvissa jylisivät vielä oopperan komeat loppukuorot.

Tulimme hyvillä mielin folk-illasta Traverse Theatre alakerrasta ja avasimme telkkarin: heti murheellisia uutisia. Bostonin maratonin loppusuoralla oli räjähtänyt pommi. Mieletöntä meininkiä! Kuvia toistettiin, yleistä sekasortoa, loukkaantuneita kuljetettiin, kolme kuollut. Hyvä mielemme masentui kerrassaan.

Bostonin maratonilla on meilläkin kunniakkaat perinteet. Eikö Veikko Karvonen voittanut sen joskus 1954 tai sinne päin? Silloin vitsailtiin, että Karvonen polttaa Bostonia, syö Boston-kakkua ja voittaa Bostonin maratonin. Nyt ei naurata yhtään. Varmaan suomalaisia oli nytkin mukana, ei vielä tietoja loukkaantuneista.

Etsin täällä Edinburghissa samoja folk-laulujen tunnelmia jollaisia koin pubeissa kesällä 1965, mutta eihän sama voi toistua kuin nuorena. Tämä ilta oli kuitenkiin aika lähellä. Caroline Gilmour lauloi itse tekemiään lauluja kuulaasti kuin Joan Baez aikanaan, vähän lyhyempi ruskeaverikkö, söpöjä ja voimallisiakin viisuja. Alan R. Davison lämmitti ensin omilla jutuillaan, eivät hullumpia nekään. Gilmour ilmoitti tämän illan jälkeen lähtevänsä kiertueelle ympäri maata. Ehkä hänestä vielä kuullaan. Rentouttava Guiness-istunto, sopiva edestakainen iltakävely Lothian Roadille..

Obama näkyy pitäneen jämerän puheen ja luvanneen, että Bostonin syylliset saadaan kiinni. Täällä tihentyy jännitys kohden keskiviikkona pidettäviä Margaret Thatcherin hautajaisia. Mielenosoituksia on luvassa, täällä ei suuremmin kunnioiteta kuoleman majesteettia. 4000 poliisia on komennettu vartioon. Pääasiassa protestoidaan valtiollisia hautajaismenoja vastaan, jotka maksavat 10 miljoonaa puntaa. Mutta on siinä vielä poliittistakin jälkivihaa Iron Ladya kohtaan. Hävinneet eivät ole unohtaneet mitään. Tuntuu vähän oudolta. Ei meillä olisi tullut mieleenkään, että Kekkosen vastustajat olisivat demonstroineet hautajaisten varrella. Kai niitäkin vielä oli jokunen siihen aikaan. Entä Mannerheim! Sosialisti Fagerholm piti lämpimän muistopuheen valkoiselle kenraalille 1951. Vasemmisto vaikeni. Thatcher ei ymmärtänyt suomalaista konsensusta. Vain vastakohtaisuuksien kautta syntyi tulosta. Se ettei hän saa rauhassa tehdä edes viimeistä matkaansa on tavallaan huomionosoitus sekin. Ylihuomenna nähdään.