Lukenut sekalaisin miettein Markku Jokisipilän ja Janne Könösen tutkimusta Kolmannen valtakunnan vieraat (Otava). Paljon hyödyllistä dokumentoitua tietoa, nyt kun alan käsitellä Paavolaisen suhdetta tähän valtakuntaan. Mutta myös tarpeetonta von oben -sosottelua ja vahingoniloa sen johdosta, että Suomen kulttuurieliitti voidaan osoittaa näin tyhmäksi, että se yhtenä miehenä ja naisena kerrassaan hurahti Saksan ihailuun 1930-luvulla. Mukana on riemastunutta ivaa siitä, ettei 70-80 vuotta sitten käsitetty mitään, mitä oli meneillään ja mihin oltiin menossa, mistä tämä nuori tutkijakaksikko on nyt niin loistavan hyvin selvillä. Mitä sanoikaan Konsta Pylkkänen jälkiviisauden imelyydestä…
Joitain virheitä sattuu roiskiessa. Silja ei ollut se Sillanpään teos, jota Saksassa sensuroitiin, vaan Miehen tie. Olavi Paavolainen ei missään ilmaise ”inhoaan” Hitleriä kohtaan, vaan suorastaan ihailee ja arvostaa hänen puhetaitoaan kirjassa Kolmannen valtakunnan vieraana. Paavolaisen ilmeinen Saksa-myönteisyys (jossa tunteet totta kyllä vaihtelevat) pääsee selvästi helpommalla kritiikillä kuin Waltarin muutamat hurahdukset. Waltarin muistelmat on ajoitettu paria vuosikymmentä ilmestymistään myöhemmiksi.
Kun Waltari tässä leimataan kevyesti opportunistiseksi ”kynäniekaksi”, kannattaa muistaa, että hän ei suinkaan sodan jälkeisinä radikaaleina vuosina yrittänyt pestä itseään puhtaaksi Saksa-suhteistaan, kuten kirjoittajat väittävät. Päinvastoin hän seisoi rauhallisesti haukuttavana liberaalin oikeiston riveissä silloinkin, kun vasemmiston paine oli kova mm. Kirjailijaliitossa, jonka johtokunnasta hän suosiolla erosi. Oman tilityksensä hän teki paljon syvemmällä kuin pintapoliittisella tasolla Sinuhessaan heti 1945. Parempia opportunismin kriittisiä kuvauksia saa kirjallisuudesta hakea.
Saksan kokemuksiinsa hän palasi paljon myöhemmin 1958 Kurjensaaren haastattelussa ja painavimmalla tavalla postuumeissa muistelmissaan 1980, jotka itse kirjoitin nauhalta puhtaaksi. Ensin mainittuna vuonna ei enää eletty mitään radikaalin vaaran vaihetta. Waltari oli jo nimitetty akateemikoksi, ja maailmankuuluna kirjailijana hän oli kaiken kotimaisen politikoinnin yläpuolella, joten mitään syytä opportunismiin tai vanhojen syntien peittelyyn ei enää ollut. Luultavasti hän kertoi varsinaisen totuuden asenteistaan vasta muistelmissaan kuolemansa edellä. Tutkijat eivät mainitse hänen tilintekonsa ydintä, tunnettua ”kuolemantanssia” saksalaisten upseerien kanssa hotellihuoneessa, jolloin hän hyvinkin uskottavasti irtisanoutui isännistään, heitti matkarahansa ikkunasta ja puhui suunsa puhtaaksi humalassa osoittaaksen, ettei ole lahjottavissa. Heti Weimarin kirjailijakokouksen jälkeen 1942 julkisuuteen kirjoitetuissa matkaraporteissa oli luonnollisesti myötämielinen henki isäntiä kohtaan, kuinka muuten olisi voinut ollakaan.
Sitkeä on tämä suomalainen halu leimata parhaitakin maanmiehiä poliittisella polttoleimalla. Tutkijoilta odottaisi objektiivisempaa henkeä silloinkin, kun myöhempi tieto ja aika antavat ylivertaiset aseet oman aikansa aatteissa intoilleiden rusikoimiseen. Koskahan sitten ilmestyy kattava selvitys vielä elossa olevan intelligentsian kritiikittömän opportunistisista myötäsuhteista Neuvostoliittoon ja sokeasta uskosta voittoisaan reaalisosialismiin? Taiteen ja kirjallisuuden osalta tämä on vielä erillisten muistelmien ja pistoartikkelien varassa.
Synkkien aiheiden jatkoksi, mustanpuhuvana iltana sopii hiljentyvä huokaus henkilökohtaisen muiston uumenesta. Tänään on kulunut päivälleen 25 vuotta ihmeellisen, unohtumattoman ensimmäisen vaimoni Elinan kuolemasta. Liidelköön hän enkelinä edelleen keveän kirkasta vanaa, ajatuksista ei katoa konsanaan.