Monien juhlien päivä. Mandelaa muistetaan, Nobeleita jaetaan ja täällä hyytävässä Helsingissäkin tapahtuu.

Aloitin Kirkkohallituksen joulukutsuilla Skattalla. En ole siellä ennen käynytkään, muistan talon lapsuudestani kahvintuoksuisena Pauligin päämajana. Kun kutsuin arkkipiispa Kari Mäkisen kesällä Sastamalaan puhumaan, tämä oli varmaan kohtelias vastakutsu. Jännää mennä uppo-outoon seuraan, tutustua uusiin ihmisiin kuten arkkipiispan avustajaan tai Kotimaan päätoimittajaan. Kun ruvettiin veisaamaan, laulu tosiaan raikui. Pieni waltarilaishenkinen joulukertomus oli Mäkisen puheenvuoro. Sanoma: kunkin on etsittävä oma tapansa kohdata joulu.

Jatkoin Korkeavuorenkadulle WSOY:n perinteisille valkeille glögeille. Rentoa ja vaivatonta. Puitteet eivät ole yhtä juhlavat kuin Bulevardilla, mutta sisäistä lämpöä löytyi. Täälläkin oli ohjelmaa, joulupukkikin kävi, vaikka kuulosti kovasti Hessu Turuselta. Simpauttajan ilmestymisestä on kulunut 40 vuotta. Jouluoscareita jaettiin osuvin perusteluin, esim. parhaasta mies- ja naispäähenkilöstä. Yllättäen minäkin sain oman pystin tunnustuksena kirjasta, josta ”lukijat ovat eniten muuttaneet mielipidettään kirjan luettuaan”. Oikein lämmittävää. Näihin myönteisesti yllättyneisiin lukijoihin liittyi tilaisuudessa mm. Kari Enqvist.

Kävivät teologista keskustelua Enqvist ja Markku Envall, Lasse Lehtinen ja Matti Ahde vähän maallisempaa. Minun piti säästellä ääntäni, joka ei ole vieläkään palautunut. Maria-Liisa Nevalan kanssa taisimme olla hyvinkin kriittisiä Kansallisen suuren puolen viimeaikaisista ensi-illoista. Markun kanssa murehdimme, ettei näissä tilaisuuksissa enää tapaa vanhoja suuruuksia, nyt ainoana Eeva Kilpi. Hyvää ruokaa tarjottiin ja viiniä. Aika nopeasti lähdin jäätävään tihkuun talsimaan, en ole parhaassa juhlavireessä.

Vähän piti vielä vilkaista tv:stä Nobel-juhlia ja tietysti Downtonin Marjan kanssa, joka oli tyytyväinen aikaiseen ja hyväkuntoiseen paluuni.