Päivä koettelemuksineen onnellisesti ohi. Miltei suoraan ajettiin Helsingistä juhlapaikalle, ja silti pääsin kohtalaiseen puhevireeseen. Paljon sanankuulijoita sentään kertyy kirkonkylän koulun juhlasaliin.

Saamme ensin vastaanottaa Pro Hämeenkyrö -mitalin F. E. Sillanpään Seuran puolesta, Johanna Helminen on daamini. Voisiko sanoa, että parempi myöhään… 38 vuotta sitten kuusi kovaa nuorukaista (ja yksi nainen) sai päähänsä perustaa Sillanpäälle oman seuran, ja tässä sitä ollaan: välillä ylivilkastakin toimintaa pian neljä vuosikymmentä. Mutta kaunista kun muistivat ponnistelujamme. Onhan Töllinmäki edelleen oma museomme, ja ote Myllykoluunkin tiivistymässä. Sekä kaikkinainen heiluminen nyt juhlavuoden tietämiin, josta suuri kiitos projektipäällikkö Viljalle, joka ei päässyt paikalle (keskittyi iltaan…)

Puhe ei katkennut kertaakaan yskänpuuskaan, tässä suhteessa keskittyminen aina tehoaa. Sain sen verran kiitoksia puheesta, että pistän sen vielä tuonne omaan osastoonsa kunhan kerkiän tarkistaa.

Kyllähän mekin teroitimme silmämme näkemään, kuinka poikkeusvastaanotto Tampere-talossa sujuu. Karusti oli karsittu entistä loistemeininkiä, alkuun valtaosa kutsutuista ihan rehellisiä työtä tekeviä suomalaisia, eipä turhia julkkiksia näkynyt ennen kuin loppuriveissä. Mutta väen väkisin vastaanotosta halutaan tehdä puku- ja kauneuskilpailu, vaikka valikoima oli tavallaan supistunut. Vilja oli tietysti yksi valopilkku, hyvin tyylikäs pitkässä kimalluksessaan. Etiketti olisi tyytynyt lyhyeen mekkoon kuten Jenni Haukiolla ja Katrillakin, joka on aina tarkka asuistaan. Mutta mitä muuta, haastattelut yhtä pintapuolisia kuin aina ennenkin.

Konsertti oli hyvä idea, erityisesti sen niveltäminen kirjallisuussitaatteihin, jotka jäivät lyhyiksi, ehkä niin paremmin mieleen. Vertauskohtana palasi mieleen vastaava itsenäisyyskonsertti samalla paikalla 1992, Katri ja Veikko Sinisalo esiintyivät, oli kai muutakin. Jotkin Veikon väkevät tulkinnat Hurskaasta kurjuudesta ja Pohjantähdestä ruopaisivat sielua silloin huomattavasti syvemmältä kuin nämä levolliset osiot. Waltteri ja Maria lauloivat kauniisti Myrskyluodon Maijan saaristolaismelodioita, pehmeän kaksikielisesti. Liikuttavia tuokioita oli tässäkin konsertissa.

Ja nää jatkot on aina yhtä tyhjänpäiväistä ja väkisin vängerrettyä täytettä, niistä sopisi luopua.

Mellakoiden motiivi tällä kerralla vaikea ymmärtää: kun juhlasta tehdään oikein kansanomainen ja karsitaan turha loiskiehunta, painotetaan ihmisten työtä ja yritystä, kutsutaan tavallisia suomalaisia ja tuodaan vielä maakuntaan tämä riisuttu versio – silloinkos joku porukka keksii, että juhla suosii ”sorron mekanismeja”. Kukahan nerokas yhteiskuntatieteilijä tämänkin on siellä sorvannut.