Panu Rajala

Liikunnallista elämää istumistyön vaihteeksi. Ennen en tiennyt, että istuminen on niin vaarallista kuin väitetään. Hemingway kirjoitti seisaallaan, ei terveyden vuoksi, vaan koska se sai lauseet pysymään lyhyinä. Nyt Matti Klinge syyttää suomalaista kirjallisuutta liian lyhytlauseiseksi, pitäisi olla moneen suuntaan avautuvia kauniita pitkiä lauseita. Tuskin Proust saa Suomesta seuraajia.

Eilen siis Yrjönkadulla uimassa ja illalla vielä K50 discossa hillitysti hyppelemässä: Siellä on kyllä aidosti kivaa, ruuhkaan saakka fiksuja yli viiskymppisiä ihmisiä, vaivattomia kontakteja, nostalgista pop-musiikkia. Tervetuloa Königiin kerran kuussa, meillä venähti pitkä tauko viimekertaisesta.

Tänään lenkkeiltiin Viikissä ja vietiin hautalyhty Malmin hautausmaalle Einon päivän kunniaksi. Myrskystä ei suuremmin tietoa, iloista puhuria ja puitten kaatumista. Viikki on Marjan lintumaita, minä harvoin innostun seuraan, mutta ei siellä nyt tähän aikaan mitään lintuja tähyiltykään.

Sitten huomasin, että Maria Jotunin seura pitää istuntoa tuossa Rikhardin kirjastossa, joten painelimme sinne ja tervehdimme Eeva-Liisaa, joka on puheenjohtaja. Tiina Rinne kertoi Jotuni-rooleistaan ja Eevis itse esitti Jotunia, ”Vasten tahtoa” oikein hyvin. Kun kysyttiin ideoita tulevia kokouksia varten, tulin sohaisseeksi arkaan paikkaan, kun kehaisin Kari Tarkiaisen uutta kirjaa isoäidistään. Sukuhaaroilla on välirikko, ja seuraa näyttää hallitsevan Tuttu Tarkiaisen linja. Eivät innostuneet ehdotuksestani paitsi Eevis, joka lupasi lainata kirjan. Kannattaakin, luin vielä illalla loppuluvun ja Epilogin, hyvin kiinnostavaa kertomaa perheen vaietusta salaisuudesta, Tarkiaisen ja Jotunin avioliitosta. Jotunin teoksia tulkitaan vakuuttavasti elämänkokemuksia vasten, paljon pitemmälle mennen kuin Irmeli Niemen varovaisissa tulkinnoissa.

Ilahduin Karin reippaista sanoista niille tutkijoille, jotka alkoivat peitota V. Tarkiaista ja hänen tutkimustyötään, kun paradigma joskus 60-luvulla muuttui ja elämäkerrallinen tutkimus tahdottiin heittää romukoppaan. Aarne Kinnunen saa moitteet huonosta tavastaan nostaa itseään haukkumalla muita, eritoten edeltäjiään. Muutenkin jämerää puhetta. Muistakaa kirja Maria Jotuni. Vain ymmärrys ja hymy. Kustantaja on vähän apokryfinen Musarum minister, vaikuttaa omakustanteelta, mutta kaiketi saatavissa parhaista kirjakaupoista.

Illalla huipentui (onneksi) tanssikisa, joka kuuluu täällä iltahartauksien joukkoon, kun Marja on entinen kilpatanssija. Katsoin minäkin ratkaisun, jota pidimme oikeana ja sitä jopa äänestimme. Tehokasta tanssin propagandaa on kyseinen suosittu ohjelma. Huomasin että se kuuluu iäkkään Matti Kassilankin lempiohjelmiin.

Silta saa vielä yhden käänteen, onneksi viimeisen.

Joskus radion aamuhartautta jää kuuntelemaan niin kuin nytkin, Johanna Korhosen satuttava puheenvuoro erään kehitysvammaisen kohtalosta. Vox silenti lauloi.

Työtä koko päivä. Ammennan Hagar Olssonilta näkökulmia Paavolaiseen. Roger Holmströmin elämäkerta on antoisa opus.

Illalla ansaittu juhlahetki. Sanomatalossa jaettiin taas kirjallisuuden esikoispalkinto, jonka sai Erkka Filander, todella viisaan ja sympaattisen oloinen nuori runoilija. Hämmästytti että hän on jättänyt koulun 15-vuotiaana keskittyäkseen vain kirjoittamiseen ja lukemiseen. Kannatti näköjään keskittyä. Kuinka jatkunee näin loistavasti alkanut ura. Poika piti parhaan kiitospuheen mitä olen näissä tilaisuuksissa kuullut.

Lisäksi ilahdutti se, että nuori mies kirjoittaa elämänriemua hyökyviä runoja. Tässä kyynisten mälvääjien luvatussa maassa! Kuten Antti Majander lausui, ihmisen omat aistit on paras viihdekanava.

Ilahduin minäkin kun tapasin pitkästä aikaa Eija-Riitta Korholan. Hän näyttää säteilevältä, vaikka toipuu vielä erosta pitkän liiton jälkeen. Muistelimme lämpimän ystävyytemme alkua 14 vuotta sitten, alkusysäyksenä se että hän päihitti minut Dostojevski-tietoudellaan. Tästä juttu laajeni Matti Klingen ja Pekka Tarkan pöydän äärellä, sain Matin knoppikysymyksistä 2 pistettä (tiesin Paasikiven ja Kekkosen mielikirjailijat), Jyrki Nummi kävi nappaamassa yhden pisteen Idiootin alkulauseesta. Vilkasta ja kiintoisaa. Helena Ruuskan kanssa puhuin hänen tulevasta elämäkertahankkeestaan, en tiedä onko se vielä julkinen, aiheellinen ainakin. Vesakin hyväkuntoisena joukossamme.

Jukka Petäjä kävi muistuttamassa, kuinka osuvasti kirjamessujen keskustelussa luonnehdimme syksyn kirjasatoa: Venäjä ja historia hallitsevat, kuten Finlandia-ehdokkaistakin nähdään. Matti russofiilina piti suuntausta hyvänä.

Parhaita esikoistilaisuuksia miesmuistiin. Reippailin kotiin sortumatta Painobaariin jatkoille.

Osanotto Asko Sahlbergin tapaturmasta, toivottavasti poika pian toipuu – ja pääsee ehkä iloitsemaan Finlandiasta, kuka tietää. Herodes tarvitsee rauhallista lukuaikaa. Tynkämäinen lausuntoni oli pantu Iltsikaan, vaikka Koskisen Rasputin on vielä kesken, lupaavalta kuitenkin näyttää. Totta puhuen panisin lanttini Pelon ja Tsvetajevan ruutuun, jos vähänkin yritän tunnustella Sarkolan hengenmaisemaa.

Monet kirjoittavat venäläisestä aiheesta. Hannu Mäkelän Pushkin ei noussut listalle, muutama lukija onkin ilmaissut pettymyksen sen tyyliin lähinnä. Ehkä enkeli hilluu siinä liikaa. Donner kehuu Lailan Katariina kakkosta. Aulis Aarnio on kirjoittanut aika merkillisen satiirifantasian Gogolin ja Leninin kohtaamisesta taivaassa, Sekin on vielä kesken, nyt on lukupinoa ähkyyn saakka,

Kirjallisuusarkistosta ampaisin elokuva-arkistoon Orioniin, missä näytettiin Petterin dokumentti Muisto itsenäisyyden ensimmäisiltä vuosilta, neljä osaa. Aikalaistodistajat kertoivat, elokuvana kuvallisesti karu, koostuu aikalaistodistajien puhuvista päistä, sisältö vaikuttava. Loppua kohti ei enää ihan tasapuolinen, kun hävinneiden kohtaloilla on niin paljon otollisempaa vedota tunteisiin. Joku annos kovia tosiasioita olisi tehnyt terää, mutta juttuhan on neljännesvuosisadan takaa, silloisesta asenneilmastosta, johon nähden sentään ihailtava suoritus.

Paras juttu oli Eugen Malmstenin ja Mannerheimin kohtaaminen paria päivää ennen voitonparaatia 1918. Kenraali puhutteli ratsun selästä muutamaa pikkukundia ja kadehti helteessä heidän paljaita jalkojaan. Harvinaisen leikkisällä tuulella oli ilmeisesti voittoisa kenraali.

Kun aamupäivällä kävelin kohti SKS:n kirjastoa, liikenne oli Etelä-Espalla pysäytetty. Kadetit rivissä miekat ojennettuina. Kunniakomppania ja soittokunta valmiina Smolnan edessä. Sieltähän tuli autossa Namibian roteva presidentti, jonka Niinistö ja Jenni ottivat asiallisesti vastaan siinä koleassa kadunkulmauksessa. Kun linna on remontissa, seremoniat pidettiin tässä Pari namibialaista patrioottia levitti vieressäni maansa lippua ja lauloi kansallislaulua raikuvasti. Me suomalaiset oltiin hiljaa.

Koko päivä kirjastossa ja arkistossa. Tiivistettävä tahtia Paavolaisen matkassa. Illan suussa palatessani nousinkin pitämään sadetta yliopiston suureen luentosaliin (sali 1 nykyään), där man talade om Sexualitet inom konsten (en serie av universität och Hbl) medverkande Ebba Witt-Brattström, Dan Sundell, en fiffig kvinna från Stockholm vars namn jag har glömt samt Philip Teir. Ganska intressant, speciellt sökte man efter en omsesidig kärleksförhållande mellan man och kvinna. Ebba W-B tyckte, att kvinnokroppen har igen blivit ett slagsfält för herrar. Är det faktiskt så? En livlig diskussion om tv-seriet Girls, som jag har inte sett, väckte nyfikenhet. Tekniken fungerade dåligt som vanligt. Jag är överens med Sundell, som förklarade, att sexualitet är en kreativ styrka.

Marja pisti tekstiviestinä Finlandia-ehdokkaat päivällä kirjastoon, illalla niitä tutkin paremmin. Vaikuttaa hyvältä listalta, ei moittimista. Tosin olen vasta selannut, sieltä täältä lukenut, Marja sentään selvittänyt Koskisen ja Westön. Vaistonvaraisesti kannatan Sahlbergin Herodesta, varmasti luenkin koko juntikan vielä.

Eilen Hannu Lehtipuu soitti Hämeenkyröstä suruviestin: Antti Jokinen on kuollut. Dramaattinen tieto, kun miehen ympärillä juuri kohistaan, lähinnä onnettoman Antinsalin nimenmuuton johdosta. Hannu sanoi, että Antille oli sairasvuoteelle viety viime keskiviikon (Svenska Dagen) blogiotteeni, joka saattoi olla viimeinen saamansa maallinen viesti ennen lähtöä. Kunpa olisi sen vielä ehtinyt saada tajuunsa. Nyt jää nähtäväksi, onko Heiskan päättäjillä sen verran säädyllisyyttä, että edes Antin muistoksi palauttavat saliin alkuperäisen nimen.

Tulipa äsken (Tv1) hieno dokumentti Viron itsenäistymisestä tutun Tuglas-seuran vinkkelistä katsottuna. Ei sitä suotta jo ennalta kehuttu viime lauantain väitöksessä yleisön penkeillä. Heikki Rausmaan väitöksen teema jatkui dokumentissa. Nyt tuli myös lisää sitä epävirallisen avun konkreettisuutta, jota vähän kaipasin Rausmaan kuvauksesta. Koko presidentinlinnan kalut ja kirjoitusvälineet toimitettiin Tallinnaan Suomesta!

Hyvin muistan nuo dramaattiset päivät, kuinka intensiivisesti prosessia täällä seurattiin, minäkin Hämeenkyröstä käsin, vaikka taisin kyllä käydä vilkkaasti vanhempien luona Helsingissä niihin aikoihin. Lennart Meren toiminta oli oivaltavaa improvisointia! Hauska oli juttu avustajan käynnistä Pataässässä. Eeva Lillen tunsin vanhastaan, katsoin kerran hänen luonaan joitain jännittäviä tv-uutisia Tallinnassa käydessäni. Erinomainen kertoja on Eeva, kuten dokumentista huomattiin.

Tein ennen ohjelmaa iltakävelyn Suomalaiselle Klubille ja kuuntelin Vera von Fersenin kiintoisan esitelmän Pietarin Chevalier-kaartista, Mannerheimin rykmentistä. Tavoiteltu paikka, mutta vaati varoja. Mannerheim selvisi sukulaisten ja myöhemmin rikkaan vaimonsa avulla. Hän on ainoa suomalainen, joka tähän valiojoukkoon pääsi. Surullista kertomaa oli kaartin hajoaminen ja maanpako vallankumouksen jälkeen. Mannerheimin kävi silloinkin hyvin, ura vain nousi. Useimmilla kävi huomattavasti huonommin.

Esitelmöitsijä antoi hyvin myönteisen kuvan kaartista ja sen hengestä ja esiintymisistä. Stig Jägerskiöld liittää Nuoressa Mannerheimissa mukaan myös varjoisampia sävyjä. Upseerit eivät hänen mukaansa olleet kaikki huipputasoa, sotaharjoituksetkin kuin huviretkiä Mannerheim erottui kärkipäähän, ilmankos sai kunnian edustaa näkyvästi Nikolai II:n kruunajaisissa.

Champion of Liberty -yhdistyksen Mannerheim-elokuva on käytännössä konkurssissa ja joutuu kahteenkin oikeusjuttuun, joista toinen koskee käsikirjoituksen tekijänoikeuksia. Tämäkin murheellinen uutinen kuultiin Klubilla. Kuinka vajosikin kunnianhimoinen hanke noin syvään alhoon, josta se tuskin on nostettavissa, ellei ihmeitä tapahdu.

Eilisestä isänpäivästä selvittiin hyvin, Marja valmisti mainion aterian ja poikani poikkesi tervehtimään. Juhla jatkui tänään, ilahduttavia viestejä nimipäivän kunniaksi. Marja lahjoitti pienen hyödyllisen (?) kirjasen vastaisen varalle: ”Millä tavoin hyvä aviomies voi kesyttää häijyn vaimonsa?” vuodelta 1927, uusintapainos 2012. Saas nähdä tuleeko sille käyttöä ja milloin. Lempeämpää vaimoa kuin minulla tuskin voisi olla, ainakin toistaiseksi.

Väitös yliopiston pienessä juhlasalissa. Heikki Rausmaa väitteli Suomen ja Viron suhteista keväästä 1988 diplomaattisuhteiden solmimiseen elokuussa 1991: ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon”. Väkeä sali ääriään myöten täynnä, mielenkiinto suuri.

Vastaväittäjä Heikki Roiko-Jokela aloitti otsikosta kuten kuuluukin, mutta minä olisin mennyt pitemmälle pohtimaan Koiviston lausuman verbiä ”harrastella” – mitä presidentti sillä mahtoi tarkoittaa ja mihin se sitten käytännön tasolla johti? Rausmaa kuvaa perinteisessä perustutkimuksessaan ansiokkaasti poliittisen kaksoispelin strategian noina vuosina: kuinka yhtäältä oltiin valtiona nihkeitä Viron suuntaan ja tuettiin Gorbatshovin perestroikaa ja NL:n yhtenäisyyttä, mutta toisaalla kansalaisten tasolla annettiin ylätason valtuuksin avokätistä tukea ja rohkaistiin virolaisia vapauteen. Kahdella hevosella ratsastus johti riskien kautta optimaaliseen tulokseen äärimmäisen vaikeissa oloissa. Se jos mikä oli valtiomiehen taitoa, joka peittyi aikanaan Koiviston viileisiin kannanottoihin. Ei nähty tuon ”harrastelun” merkitystä. Mutta mitä monesti mainittu ”tuki” ihan konkreettisesti oli, se ei väitöskirjasta täysin selviä. Suhteita ja lausumia kyllä kuvataan kiitettävästi.

Paikalla oli paljon vanhoja Viron ystäviä ja mukana toimineita veteraaneja kuten Esko Ollila eturivissä. Rausmaa vastaili vastaväittäjän kysymyksiin selkeästi ja useimmiten tyhjentävästi, hänellä oli myös ilahduttavan hyvä puheilmaisu. Vastaväittäjä käytti johdonmukaisesti väärää teitittelymuotoa (olette kuvanneet), mutta rakensi sinänsä jäntevän kaaren teknisistä ja metodisista kysymyksistä itse asiaankin, kirjan yksityiskohtiin. Mutta varsinaista jännitettä ei syntynyt, ei pientäkään kiistaa, kovin sopuisia ovat väitökset nykyisin, ikään kuin ystävällismielisiä haastatteluja. Lopussa kuultiin viisi ylimääräistä puheenvuoroa, mikä osoitti aiheen polttavuuden vieläkin. Kaiken lopuksi yleisö aplodeerasi, mitä en ole koskaan ennen väitöksissä kokenut.

Kyllähän omat muistot tällaisissa istunnoissa kulkevat: kuinka täällä samassa salissa väittelin 25 vuotta sitten, juuri Viron kysymyksen noustessa polttopisteeseen. Ja kuinka jännittyneinä meillä sitä sitten seurattiin. Paljon uutta tietoa, silloin piiloon jäänyttä, tarjoaa nyt Rausmaan luistavasti kirjoitettu, hyvin jäsennelty ja dokumentoitu väitöskirja.

Lyötiin kaksi kärpästä, katsottiin kaksi näytelmää samana iltana. Marja hoiti Armin ja minä Metsäperkeleen Kaupunginteatterissa. Sopivasti ovat vastakappaleita ja kestävät yhtä pitkään.

Halusin nähdä tuoreeltaan Serlachiuksen vaiheet näyttämöllä, kun toissapäivänä kävin museossaan Mäntässä. Dramatisoitu esitys sielläkin oli, mutta tämä Kari Heiskasen sovitus antoi tietysti paljon lisää, pohjana Teemu Keskisarjan vaikuttava elämäkerta.

Pertti Sveholm sopi oivallisesti nimirooliin, ja minusta oli ansiokasta, ettei pelätty näköiskuvan tekemistä, vaan tehtiin tarkasti sellainen. Silti hahmo pursui elämää. Taas tuli mieleen Avoimien Ovien Katri Vala-näytelmän kummallinen ratkaisu, jossa Olavi Paavolaisesta haettiin jotain mitä hänessä ei koskaan voinut olla, ulkoista hahmoa myöten. Metsäperkeleestä tuli historiallinen kavalkadi muutamin repäisevin draamakohtauksin, ja hyvä niin. Eero Ahon tuomarishahmo huolehti huvituspuolesta, ripaus romantiikkaakin oli. Lavastusratkaisut kaikkine laitteineen herättivät ihailuni. Kansaa sopii juuri tällaisella kerrontalohkareella valistaa yhteisestä historiasta.

Armi oli kuulemma aika säälimätön kuvaus Marimekon luojasta kaikkine seurapiireineen, hassutuksineen ja viinankäyttöineen. Mutta täytyihän hänessäkin pohjalla olla raudanluja ja innovatiivinen liikenainen, joka kuulemma jäi vähemmälle tässä Pirjo Toikan teoksessa. Hauskasti muuten kummallakin näyttämöllä esitetään samaan aikaan (vielä muutamana viikkona) liike-elämämme käyntiin panevia voimia, ei aikakausilta ja eri aloilta, mutta yhtäkaikki menestyneitä, välillä horjuneita, kovatahtoisia yrittäjiä ja työllistäjiä. Seuraavaksi voisi olla vuorossa näytelmä Jorma Ollilasta ja Nokiasta.

Takaisin Helsinkiin, ja kohta Ravintola Lyoniin Suomi-Ranska yhdistyksen illalliselle puhumaan Olavi Paavolaisen ja tulenkantajien suhteesta Pariisiin. Yllättäen on ilmennyt, että Paavolainen kuljeskeli etupäässä yksikseen Pariisissa ja kaihtoi kontakteja, yhtenä syynä olematon ranskan taito, toisena niukka matkabudjetti, kolmantena yksinkertaisesti ujous. Mutta nämä syyt eivät estäneet häntä antamasta itsestään varsinaisen maailmanmiehen kuvaa teoksessa Nykyaikaa etsimässä.

Ilta oli mitä antoisin, Marjan sanoin ”ihanaa ruokaa, hyvä esitelmä ja henkevää seuraa, joiden kanssa oli ilo puhella”. Jokseenkin näin. Saimme sammakonreisiä ja häränfileetä palsternakkapyreen ja tumman valkoviinikastikkeen (!) kanssa, laatuviinein tietysti. Ja jälkkärinä luumujäädykettä ja lämmintä vadelma-inkiväärikeittoa. Nämä syytä tähän kirjata, koska makuelämys oli näinkin muistettava.

Pekka Salojärvi on kustantajana johdatellut jopa Kalle Päätaloa Pariisissa, ei ollut kuulemma Kallen mielipaikka. Osmo Pekonen intoili jo ensi kevään dandy- ja kokottitapahtumasta, jota on järjestämässä jonnekin. Kirsti Kontio-Ollilaa on aina kiva tavata, varsinkin kun Tunkelon pidot jäivät kiireisenä kesänä meiltä väliin. Vanhan firmamme MTV:n työtoveri Irja Ailiokin oli paikalla miehineen. Emännöivän yhdistyksen daamit, Liisa Peake ja Sinikka Mertano etunenässä, kiittelivät ystävällisesti esitelmääni virkistäväksi, Mikä tärkeintä, taas tuli muutama kallis viite Paavolaisesta. Perästä kuuluu. Joten hyvillä mielin kotiin.

Kyrössä ollaan ja ruotsia puhuttiin Marjan kanssa, ainakin aamupäivä, Saska Saarikosken taannoista ehdotusta noudattaen. O de va jättekul int sant.

Vierailin eilen Tampereen Pohjola-Nordenissa, tilaisuus Svenska Klubbenilla. Aiheena ”Talvi Pohjolassa” – ei siis mikään ihan suppea. Etsiskelin hyviä sitaatteja kirjallisuudesta, Hamsunista ja Lagerlöfistä Delblanciin, Ahoon, Kiantoon ja Huoviseen. Onhan noita hyytäviä talven kuvauksia vaikka missä, unohdin Peter Hoegin Lumen tajunkin. Sillanpäältäkin löytyy, vaikka se herkkä lapsinovelli ”Lumituisku” (Enkelten suojatit). Lumipyry sinänsä on venäläinen aihelma kuten entinen professorimme Annamari sitovasti on osoittanut.

Myrskystä huolimatta kourallinen kiinnostuneita oli puskenut paikalle. Puita kaatui ja sähköt katkeilivat, mutta Viehätys seisoi tanakasti paikallaan. Marja hommasi uuden lieden vanhan ja hitaan tilalle. Onhan muuten Topeliuskin talvi-iltain tarinoiden kuvaaja, radiosta tuli Kirstin hyvä haastattelu näistä uusimistaan saduista. Sampo Lappalainen! Ja Prinsessa Kultakutrista saisi kuulemma näytelmän, kunhan joku tekee. Pitääpä vilkaista. Kirstin mukaan saamme kiittää Topeliusta suuresta teatteri-innostuksestamme. Kaikki olemme koulussa satunäytelmissä näytelleet.

Kuinka pitkälle muuten vanhojen teosten kieltä sopii modernisoida? Topelius ansaitsi hellän uudiskylvyn, mutta toivottavasti ei kukaan ryhdy kirjoittamaan Kiveä nykykielelle. Onhan siellä paljon sanoja, joita nuori ei enää ymmärrä. Ottakoot selvää. Kalevala on jo lapsille suorasanaisesti kerrottu, ja Samuli Salvuri siisti aikoinaan Seitsemää veljestä. Jäljet siltä osin pelottavat.

Hämeenkyrön Sanomien toimituksessa kääntelin vuoden 1917 vuosikertaa. On kuin kultalehtiä selaisi. Eero Alpi ja Sillanpää sijaisenaan toimittivat lehteä reippain ottein. Alpi kehui kaverin esikoisromaania niin lennokkaasti ettei kukaan ole rinnoille yltänyt. Marjan sukulaista, kunnon vallesmanni Väinö Nyströmiä kehuttiin silmittömästi. Sitten hänet poikineen murhattiin talvella 1918. Minä etsin kyllä ihan muuta ja löysinkin.

Koskilinnassa eloisaa joukkoa lounaalla, Lehtipuu ja Pitko ynnä muita. Pitko kiertää kirjansa kanssa pitkin Pirkanmaata. Kovaa pärinää Heiskan kyläkeskuksen ihmeellisestä tempauksesta. Koko hankkeen kärkimies ja talkootaituri Antti Jokinen, virallinen kylähullu ja varjo-Nobelin ansainnut, on kärsinyt julkisen nolauksen ja maineenmenetyksen: Antinsalin nimi on jokin aika sitten muutettu suurta mielikuvitusta osoittaen Heiska-saliksi. Hannu ja monet muut ovat aiheesta sydämistyneitä. Korjatkaa äkkiä tämä tyylitön haksahdus ja pyytäkään Antilta anteeksi.

Iltapäivällä ajelin Mänttään ja tutkin alkajaisiksi Serlachiuksen museota paperitehtaan vanhassa pääkonttorissa. Hauskasti dramatisoitu oli Metsäperkeleen elämä. Taidettakin oli, vaikka pääkokoelma odottaa Göstan remonttia ja ensi kesän suuria avajaisia Sitten kirjastoon puhumaan vaihteeksi kirjoista. Toimittaja haastatteli ja kirjastonhoitaja juonsi hyvin tilaisuuden, joka meni rennosti. Eipä täälläkään seinät yleisöä pullistelleet. Taas kerran kiitosta Lavatähdestä, enemmän puhetta elämäkerroista. Uutta kohti! Palaillessa kuuntelin Kaj Chydeniuksen hienoja sävellyksiä Aale Tynnin ihaniin runoihin. Kuluvat pimeät ja märät syyspäivät näinkin kohti joulua.

Onhan vaikeassa paikassa Suomen Rahapaja, mutta kaiketi siihen on syynsä. Turvatoimet muutenkin tarkat, tuntui kuin olisimme tunkeutuneet Pentagoniin. Sisällä kuitenkin tuttuja kasvoja, Vilja ja isänsä Eero löytäneet Kyröstä saakka tänne, Maija ja Simo, Kristiina ja Pertti, F.E. Sillanpään Seuran kantavia hahmoja. Ja iloinen Silja Sillanpää, jolle pian sopivin rituaalein ojennettiin uusi kahden euron juhlaraha, jossa kimmeltää Siljan isoisoisän tuttu taatamainen hahmo.

Tämähän on jo toinen FE:n juhlaraha vuoden sisään, helmikuussa julkistettiin Brysselissä se kympin arvoinen isompi juhlaraha. Tampereen yliopiston juhlassa minäkin sain semmoisen, ja tänään hankimme tätä uutta muutaman eksemplaarin. Onhan nyt hyvä pohja rahakokoelmalle, jos numismaattinen kuume iskisi. Laatikon pohjalla on täällä oman isoisäni kaikenlaisia mitaleja ja vanhoja rahoja myöskin.

Tämmöinen sadepäivä. Joka päättyi aika hyytävään balettielokuvaan Subilta, Musta joutsen, loistavasti näytelty suoranainen varoitus, mihin kunnianhimo baletin äärivaativalla uralla voi johtaa. Jotenkin murehdutti sekin, että vanha kaveri Reima uutisissa väläytteli Aleksanterin teatterin myyntiä kongressitiloiksi. Hitto, eikö nyt joku tulisi väliin ja pitäisi paikan teatterina. Kun se on niin sopivan kävelymatkan päässäkin tästä.