Panu Rajala

DDR-museo on tosiaan maineensa veroinen ja ehdottomasti käymisen arvoinen Kuinka niin harmaasta ja ikävästä aiheesta kuin elämästä Itä-Saksssa voi tehdä näin hauskan näyttelyn? Luukuista pullahtaa jos mitä yllätyksiä. Tuntuu melkein sopimattomnalta hymyillä kovan järjestyksen ja diktatuurin alaiselle elämänpirskeelle. Oli siinä sympaattisiakin puolia kuten rannoilla säilynyt alastomuuskulttuuri. Perustaana tasa-arvo: näin ei kukaan voinut kohota muita korkea-arvoisemmaksi. Paavolainen täötä saksalaista alastomuutta paljon käsittelee, mutta ei keksi tätä perustelua – terveyden, puhtauden ja kauneuden kyllä.

Sitä üoito mennä käytännössä kokemaan tässä lähellä Nürnberger Strassella sijaitsevaan Thermen-kylpylään. Siellä saunotaan ja uidaan perhekunnittain ja ventovieraiden kesken alasti miehet naiset, eikä ketään tunnu häiritseväm, päinvastoin. Marjakin mieltyi, ja nautiskelimme saunoissa,altaissa ja niiden reunoilla kolme tuntia. Koskahan Yrjönkadulla päästään samaan vapaamielisyyteen?

Intialaisravintolsa Calcutta on kiva paikka tuossa Outi Pakkasen suosittelemalla alueella Kur’dammin sivukaduilla.

Makaan kylpyammeessa Kurfürstendammin varrella ja ajattelen Paavolaista. Kun kiersimme pitkään natsismin museota, on merkillistä lukea Paavolaisen esteettisvoittoisia, kulttuurifilosofisia mietteitä teoksesta Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) – ainakin aluksi Dichterhausin keskustelut ovat mahdollisimman kaukana ajankohdan uhkaavasti jyrisevästä taustasta. Tarkoitus ilmeisesti olikin luoda näennäisen epäpoliittinen, taiteisiin verhoiltu suosututtelu pohjoismaisille kirjailijoille. Hyvin paljon Paavolainen pohtii ”pohjoista ajatusta”, joka tuolloin oli pinnalla. Onkohan sillä mitään yhteyksiä meidän aikamme ”pohjoiseen ulottuvuuteen”, josta myös paljon puhutaan.

Aloitimme museoista ja hyvistä ruokapaikoista. Tuo Topografie des Terrors on kieltämättä havainnollinen ja pysähdyttävä leikkaus natsismin nousuun ja tuhoon. Aivan hiljaisina ihmiset kuvatauluja katselevat. Yksityiskohdat, usein jonkun harrastajan ottamat kuvat ovat puhuvimpia. Merkillinen on tuo nöyryyttävä kekseliäisyys, sanoisin riemuitseva pahuus, joka kohdistuu arvokkaisiin, vanhemman puoleisiin juutalaisiin. Puistattava mutta aina tarpeellinen kokemus.

Jatkoimme Checkpoint Charlien vieläkin laajempaan, miltei loputtomaan museoon, joka kaikilta historian kulmilta valottaa sitä, kuinka muurin rakentaminen aikanaan Berliinissä oli mahdollinen, mitä siitä seurasi ja mitkä olivat lopputulokset. Varsinainen lähimenneisyyden perus- ja jatkokurssi. Kiersimme huoneissa pimeään saakka, kunnes sateessa osuimme ihmeeksemme oikeaan bussiin, joka toin tänne Ku’dammin kulmille. Ei muuta kuin KaDeWeen valtaviin kokoelmiin lämmittelemään. Nautimme yläkerran ruokataivaassa hienon iltapalan ja ällistelimme kaikkea näkemäämme. Stockmann on sentään pikkutekijä. Tietysti olemme selvittäneet myös Erotiikan museon, joka on ihan tässä Azimut-hotellin nurkalla, sen yhden hurjan naisen kokoaman. Mutta erotiikan rikas, vivahteikas ja viettelevä kulttuurihistoria aina hiukan latistuu museon steriileissä vitriineissä. Onhan siellä komeita ja kookkaitakin teoksia tästä alati ihanasta aiheesta.

Joulumarkkinat ovat parhaassa käynnissä, on totisesti kojua kojun vieressä, glühwein virtailee, tingeltangel kilisee ja ihmeelliset valorakennelmat loistavat sateiseen iltaan. Päätimme rikkaan päivän Eurooppa-centerin Irish Pubissa – ja jumalauta mikä elämys! Aivan yllättäen ja pyytämättä. Koko huhtikuun etsimme Edinburghista aitoa folkia oikein löytämättä – ja tänne piti tulla ennen kuin todella repesi. Hulvaton yhtye The Cobblestones irroitteli sellaisella ilolla ja hurmiolla, että mekin ikinuoret innostuimme hillumaan ja hyppimään muiden mukana. Mitä vielä seuraakaan.

Päivällä viimeisiä puhekeikkoja Helsingissä. Radiotalossa kävin kertoilemassa Taatan joulusaarnoista Pasi Heikuralle, Aristoteleen kantapään lähetys tulee joulupäivänä ulos siinä illan suussa oli klo 17 jälkeen.

Ja iltapäivällä kohta perään Teatteri Avoimissa Ovissa vilkas esitelmä- ja keskustelutilaisuus Katri Valasta, siellähän menee edelleen aiheesta kertova näytelmä, ei ihan huippuluokkaa. Luin tulevaa Paavolaisen elämäkertaa, nykyistä raakaversiota niiltä osin kuin se kosketti Valaa. Sitten intouduttiin jopa vähän väittelemään siitä, pitääkö historiallisten henkilöiden olla itsensä näköisiä ja kaltaisia teatterissa tai elokuvissa. Ratkaisematon ikuisuuskysymys, mutta muistakaan nyt kuinka upeita draamoja tekevät Ruotsissa tai Englannissa, Saksassakin, niin että historian henkilöt pikkupiirteitä myöten muistuttavat esikuviaan – eikä se yhtään draamallisuutta latista, päinvastoin. Meillä niukemman näyttelijävalikoiman maassa vain helposti livahdetaan sen excusen taakse, että fiktio on toista kuin ”näköiskuva” – useimmiten valitettavasti vain heikompi, laimeampi, tunnistamatonkin.

Lopuksi ensi-ilta Kansallisteatterissa, Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Odotus suorastaan kihisi katsomossa, joka oli täynnä ns. kulttuurifolkkaa. Me saimme herrastella aitiossa Tuula Uusi-Hallilan järkkäämillä paikoilla. Suuren tapauksen tuntua. Mitähän siitä nyt sanoisi. Ensinnä Sofin oma dramatisointi selkeyttää ja myös yksiviivaistaa monimutkaista ja myös monitasoista romaania. Pelkistys vähän köyhdyttää, mutta auttaa yleisöä pysymään kärryillä. Mittaa ei kerry liiaksi. Aluksi kuullaan raskasta tekstimäärää forsseeraavalla volyymillä, mutta ennen väliaikaa esitys keskittyy ja herkistyy, saa koskettavuutta. Juuditin ja Helmuthin viimeinen kohtaus jo täyttä draamaa.

Toinen puoliaika alkaa aikaharppauksesta, taas joudutaan selittelemään sellaista, mikä tapahtunut ennen ja näyttämön ulkopuolella. Draamassa se on yleensä kuollut keino, mutta esitys tiivistyy ja pääsee sentään jäntevään loppuun. Mutta paljon jää ohuiden viitteiden varaan. Ja kun päähenkilö on heti alussa paskiainen ja yhä suuremmaksi paskiaiseksi muuttuu, siinä ei ole sen ihmeempää inhimillistä kehitystä ainakaan. Harvat vähänkään positiiviset henkilöt jäävät sivuun, taustalle tai sortuvat. Tulkinta lähtee petturin valinnoista; näin ei puolusteta sorron alaisia virolaisia, vaan näytetään, että heidän omasta keskuudesta nousi pahin luopio ja roisto. Ehkä tämäkin on yksinkertaistus. Ylen synkkä on näytelmä, silti tarpeellinen historian memento. Taas kerran katsomme lähimenneisyyttä suoraan silmiin, samaa historiaa, jolta ennen iloisesti suljimme silmämme täällä Suomenlahden pohjoispuolella. Eivät suinkaan kaikki. Muistimme Rausmaan väitöskirjaa, silloisen tilaisuuden hyrisevää katharsista. Teimme sittenkin niin paljon!

Käsiteltiin näytelmää ja monia muita asioita vielä jälki-istunnossa naapurihotellissa Tuulan, Kirstin, Salokanteleen Jussin ja Anjan kanssa. Asiantuntemusta oli kyllin joukossamme. Sofille annoimme tunnustusta, mutta esityksen monet piirteet herättivät kysymyksiä. Miksi vasta Oksanen onnistui kääntämään huomion Baltiaan? Ja niinkin myöhään. Miksei jo Kross tai Luik tai…? Olihan juttu vahva ja tiukka, välillä repivä ja rasittava, mutta kuinka vetoava, mitä suomalainen yleisö tästä henkensä pitimiksi noutaa? Jäämme odottamaan kiinnostuneina kritiikkejä. Yleisö tuntui arvostavan esitystä, mutta sanottavaakin varmasti jäi.

Joka tapauksessa me lennämme huomenna Berliiniin.

Vielä kerran, F. E. Sillanpään Seura, jäsentilaisuus täällä Café Esplanadissa. Alakerta on hyvä tila, mutta melu ja pulina yläkerrasta häiritsee. Silti keskityimme kuulemaan kunniajäsenemme. Heikki A. Reenpään muisteluksia ja pohdintoja kirjatilanteista tänään. Vanha kirjallisuus on saatava paremmin kaikkien ulottuville. Pian klassikot katoavat, ellei toimiin ryhdytä, siinä esityksen pääteema.

Kun poikkesin iltapäivällä tuossa Pursarilla Välkesalmen divarissa, oli puhetta vähän samansuuntaisesta. Suuret kuolinpesien kirjastot eivät enää kauppiaita siinä määrin himoita, kun ei ole tiloja. Ei ole sen puolesta keräilijöilläkään, joten murheellisen usein kirjat kärrätään kaatopaikalle. Hirvittävä juttu.

Professorilla oli toinenkin varteenotettava idea: kirjakahvila Musiikkitalon yhteyteen. Vapaa kirjallis-musiikillinen kohtauspaikka. Voisi käydä pitkiä, rönsyileviä, kriittisiäkin keskusteluja. Kukahan sellaisen kehittelisi.

No Esplanadissa nautimme iltapalaa ja Heikki A:n tarjoamia lasillisia sekä kuulimme ja näimme Vilja Pylsyn vauhdikkaan esityksen kuluneen juhlavuoden kohokohdista. Kuvanäytteitä vilisi, ja se Olli Horttanan lyhytelokuva Siljan suviyö katsottiin myös, tosin sen äänityksessä olisi parannettavaa. Marja kertoi lisää elokuvanteosta perintöhuvilassaan Törmällä. Minua alkoi pyörryttää koko tapahtumien määrä, satakuntako niitä oli koulutapahtumat mukaan lukien.

Esitin myös Matti Kassilan terveiset seuralle, kun hänelle soitin iltapäivällä sairaalaan. Aika virkeä on Matti ja elättelee toiveita nykyistä paremmasta hoitopaikasta, mutta tuskin enää kotiinpaluusta. Kiitollisia olemme hänen hienoista Sillanpää-filmatisoinneistaan.

Kauniiksi lopuksi suurmestari Eero Pylsy esitti Taatan joulupakinan ja sai kiitosta lähes Puotilan veroisesta imitaatiostaan.

Eilen Martinmarkkinoilla Kaapelitehtaalla kova yleisömenestys, vielä parempi oli kuulemma lauantaina, 10 000 henkeä. Näillä markkinoilla on, kuinka sanoisi, erityisellä tavalla herttainen tunnelma. Kassit pullollaan mekin palasimme.

Vielä tänään mielessä ajelehti eilen päättyneen Sillan ankea lopputulos, vaikka itse katastrofi täpärästi vältettiin. Onkohan sarjalla vaikutusta ympäristöaktivistien toimintaan. Pelottavia malleja annettiin. Itse ongelma, torjunnan kohde, pysyi taka-alalla. Sarjaan suunnitellaan jatkoa, toivottava että Martin silloin vapautuu, jos hänet nyt tuomitaan.

Näiden fiktiohahmojen kohtalot nousevat todellisemmiksi kuin oikeiden ihmisten. Tänään helpotuimme suuresti, kun Merche Alcantaran vointi kohenee ja sairaus näyttää voitetulta. Riipaisevia jaksoja olivat pari edellistä, omissakin muistoissani eläviä. Myös Miguelin kiipeli laukesi. Francon jälkeen kiehtoo elävien henkilöiden ja loistavien näyttelijöiden ansiosta. Edes vuosikymmenien mittainen sarja ei lannista heitä rutiineihin. Myös poliittinen tausta pysyy mukana, nyt naisten vapautusliike Espanjassa 1980-luvulla.

Matti Ranin kuuluu kansalliseen galleriaan, hänen koomisen osumatarkkuutensa Palmuissa voi koska tahansa palauttaa mieleensä. Myös Kansallisesta muistan joitakin tähtihetkiä. Viimeksi näin ja kuulin Raninia elävänä pari vuotta sitten Tampereella, missä puhuin – niin, mistä puhuinkaan, joka tapauksessa Ranin kuunteli eturivissä ja kiitti esityksen jälkeen niin sydämellisesti, että se oikein sykähdytti. Parhaan a-luokan näyttelijä on poissa.

Hyvä että Kansalliskirjasto on remontinkin aikana käytettävissä, sanomalehtien mikrofilmit löytyvät toisesta rakennuksesta. Kirjallisuusarkistossakin kävin Paavolaisen laajaa kirjeenvaihtoa selaamassa. Aina sieltä jotakin löytyy, liikaakin. Siunauksellista että entiseen aikaan kirjoitettiin niin vilkkaasti, mutta vähempikin olisi riittänyt, näin tutkijan kannalta.

Olikin oikein hauskaa ja nostalgista Pirkkalaiskirjailijoiden juhlassa eilen. Ajattelin että siellä on vain tätä nuorta polvea, mikäs siinä, mutta sainkin tavata vanhoja kunnon veteraaneja entisiltä ajoilta: Jaakko ja Juhani Syrjän, Antti Eskolan, Yrjö Varpion, Seppo Järvisen ynnä muita.

Yllättävän sankka osanottajajoukko kokoontui ensin Raatihuoneen vastaanotolle ja marssi sieltä hotelli Tammeriin, molemmat juhlan arvoisia paikkoja. Maire Martikainen johdatteli reittiä, jota en edes tuntenut. Ohjelmaa oli pitkälti ennen kuin päästiin illalliseen käsiksi, hyviäkin puheita kuten Juhani Syrjän mainio muistelus siitä, kuinka suuri tapaus oli veljensä Jaakon novellivoitto Pirkkalaisten kilpailussa taannoin, kuinka se kohotti koko perheen ja maalaiskylän itsetuntoa. Ja sitä myöten Väinö Linna tuli perhetutuksi ja Juhanikin ryhtyi kirjatöihin.

Kunniajäseniä Kirsi Kunnasta ja Jaakkoa tietysti juhlittiin lämpimästi. Kultainen tyttö Katariina Romppainen on viidettä vuotta puheenjohtajana, Hämeenkyrössä asui ennen, silloin lähemmin tunnettiin, nyttemmin muuttanut Akaaseen miehineen. Satu Hassi haastoi meidät vatsatanssiin, mutta melko kriittisesti kirjailijakunta suhtautui tähän iloitteluun. Tuula Kallioniemi kertoi pisimpään kokemuksiaan Pirkkalaisissa. Jotensakin lämpöinen perhetunnelma vallitsi, selvästi aisti edelleen sen yhteishengen, joka ennen elähdytti vahvaa tamperelaista kirjailijakuntaa, kuten Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina pani merkille. Silloin ennen myös väiteltiin tosimielessä, aina sairaalaan saakka saattoi käsikähmä kokouksissa päätyä. Muistammehan Teuvo Saavalaisen, kuumaverisen pukarin, ja muitakin.

Istuimme pöydässä Varpioiden kanssa ja rattoisaa oli, Timo Malmikin kävi siinä häärimässä ja Kari Aronpuro hiljakseen jupisemassa. Ruoka oli erinomaista ja lopuksi oli tanssia, siitä erityinen kiitos, hyvä yhtyekin oli varattu. Yleensä kirjailijat ovat nihkeitä tanssimaan, mutta nyt oli vilskettä lattialla. Juttelin baaritiskillä tovin Tittamarin kanssa, ja jatkoilla Vihtorin kirjastossa tutustuimme Päivi Alasalmen uuteen sympaattiseen miesystävään ja kuulimme myös Päivin tragediasta edellisen liiton päätteeksi. Murhetta oli Ella Ojalallakin kun tytär kuoli, ja Antti Eskolaa vasta kova onni on kohdannut: paloi paras osa miehen kirjastosta tulipalossa. Mutta siellä vain myhäili Antti ihmeen hyväntuulisena kaikesta huolimatta.

Niin ja tiedoksi: toimitin perille myös F. E. Sillanpään Seuran arvokkaan onnentoivotuksen juhlivalle perinteikkäälle kirjailijayhdistykselle. Kuten Katariina totesi, Sillanpää ei käynyt kokouksissa, mutta hänen luonaan käytiin. Pirkkalaiset kävivät kerran Saavutuksessa mestaria tervehtimässä Poika Tuomisen johdolla.

Kohottavat juhlat! Ja Tammer on paitsi oiva juhlapaikka myös paras majapaikka (paitsi Marjan yöuni jäi pieneksi, unohtui korvatulpat).

Tänään olisi tietysti pitänyt mennä Kirjailijaliiton kokoukseen Hämeentorniin, mutta valitsimme ensinnä Tampere-talon talvipuutarhan ja sitten väitöstilaisuuden yliopistossa.

Taiteilijakolmikko Minni Huusari, Sirkka-Liisa Virtanen ja Pentti Kokko pitävät yhteisnäyttelyä Tampere-talossa. Meinattiin lähteä jo vernissaukseen, mutta nyt näyttely tuli paremmassa rauhassa katsotuksi. Minnin uljaat työt lyövät silmille jo kaukaa. Onpa Minni uurastanut! Värien käyttäjänä ja sommittelijana sen kuin parantaa. Virtasella oli pari tunnelmallista iltahetkeä, oliko toinen kahvilasta, ja kiva lintu luumupuussa. Kokko jatkaa tutulla akvarellilinjallaan, mutta on myös pelkistänyt ilmaisua ja kokeilee abstraktia. Kaikessa rauhassa talvipuutarhassa viivyimme ja nautimme, sitten lammen ympäri lenkkeilimme Sorsapuistossa ja painuimme säteilevästä syyspäivästä yliopiston viisaaseen hämärään.

Nyt tästä Toni Lahtisen väitöksestä, joka koski Timo K. Mukan luontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa Maan höyryävässä sylissä, voisi kirjoittaa enemmänkin kunhan olen kirjaan paremmin tutustunut. Olisi aihettakin, kun siellä vähän tönäistään minunkin 40 vuotta vanhaa tulkintaani Maa on syntisestä laulusta. Lahtinen piti erinomaisen ja sisältörikkaan lection, mutta Vesa Haapalan kuivakiskoinen vastaväitös eteni niin hitaasti, että lähdimme puolentoista tunnin jaanauksen jälkeen junalle. Vastaväitöksistä on muutenkin nykyisin sähkö ja veto tyystin kadonnut, mitään todellisen väittelyn tai draaman kaarta ei enää yritetäkään rakentaa, meidän kuulijoiden harmiksi. Muutaman pointin painoin kuitenkin mieleeni, ja niihin tekee vielä mieli palata.

Oi miten tyytyväisiä olimme Tampere-retkeemme (paitsi ne korvatulpat). Kävin vielä Yrjönkadun saunassa ja altaassa rentoutumassa ja puhdistamassa matkan pölyt, minkä jälkeen ilta kului Teeman erinomaisten elokuvien parissa pitkälle yöhön. Mutta älkää nyt niin hitosti niitä helmiä panko peräjälkeen, multa loppuu pian tallennustilakin.

Kukahan valopää keksi uudistaa tv1:n Tähtihetken? Se oli ainoa elokuvia arvioinut ohjelma, ja nyt siitä on tullut yhdentekevä haastattelumakasiini, samanlainen kuin kymmenet muut. Tänään puhuttiin peleistä, lopussa yhdestä elokuvasta 2 minuuttia. Ja mikä olisi kiitollisempi areena käsitellä elokuvia kuin juuri televisio! Tarmo Poussun ja hänen keskustelutoverinsa ajoista on menty koko ajan alaspäin, Rautakorpikin sentään puhui asiaa ja arvioi, vaikka tuhlasi aikaa hänkin tyhjiin haastatteluihin. Haikeana voisi muistaa muinaisia aikoja, jolloin vaikkapa Kalle Stewen jämeränä arvosteli uusia elokuvia.

Kirjoja käsitellään niin tv:ssä kuin radiossa lempeästi myötäsukaan haastattelujen ja keskustelujen muodossa. Miten virkistävää olisi kunnon kritiikki vaihteeksi, joku vahva persoona arvioimaan kirjoja ja elokuvia. Petteri ei lähde, mutta ainahan joku voisi löytyä nuoremmasta kriitikkokaartista. Nalle Nyberg esittelee hyvin ja sydämellisesti, mutta ei hänkään varaa yhtään kriittistä sanaa valitsemistaan kirjoista. Onko televisiosta tullut kulttuurin osalta pelkkä tuotemainosväline?

Tieto-Finlandia meni varmaankin oikealle miehelle, en ole kirjaa lukenut, mutta Vesahan sen asiantuntevasti arvioi Hesarissa. Kummallista muuten, että Tieto jaetaan ensimmäisenä – kun juuri tietokirjojen lukeminen ja seulominen on työläämpää kuin nuorten ja kaunokirjojen

Lähdetään Tampereelle juhlimaan Pirkkalaiskirjailijoita. Vanhin alan yhdistys täyttää 70 vuotta. Muistan vanhat kokoukset 70-luvulta Jorma Kannilan johdolla, antaumuksellinen manageri oli siinä. Silloin asuimme Hämeenkyrössä, ja sieltä bussilla sompailin kokouksiin, jossa vähän juotiin ja paljon puhuttiin. Käyttivät puheenvuoroja Väinö Linna, Kirsi Kunnas, Jaakko Syrjä, Erkki Lepokorpi, Väinö Kirstinä, Antti Eskola ja monet muut – ja takapöydästä kuului Martti Joenpolven tasainen jyrinä. Saas nähdä minkälaista siellä on nyt.

Carl Dreyerin elokuva La Passion de Jeanne d’Arc on vaikuttava televisiostakin nähtynä, vaikka tällöin keskittyminen ei ole paras mahdollinen. Passion on sekä kärsimys että intohimo, suomennoksessa ei saa koko merkitystä esiin. Elokuvaa pyrki kaventamaan myös Jari Tervo alkusanoissaan, kun hän poisti sen uskonnollisen ulottuvuuden ja katsoi sitä vain viattomuuden ja pahan kohtaamisena. Uskosta, uskon kestävyydestä ja varmuudesta elokuva kertoi, ei vain viattomuudesta. Ellei halua nähdä koko syvyyttä, pyhyyden ulottuvuutta ja Jumala-suhteen keskeisyyttä, elokuvasta tulee aika matala arkinen oikeusdraama. Mutta useinhan ihminen poistaa taideteoksesta sen mitä ei halua siinä nähdä, mikä ei sovi omaan vakaumukseen, ja keskittyy siihen, mikä on itselle tuttua – useimmiten alkuteoksen autonomian vahingoksi.

Muuten en tehnyt mitään muuta kuin kirjoitin, join kahvia ja silmäilin aineistoja. Kuvasin haastattelun pohjalta tulenkantajien hautajaiset Vihdissä Onni Hallan luona Onninpäivänä 1930. Hurjaa menoa. Paavolaisella luppokautta, hänen isänsä on kuollut ja Tulenkantajien päätoimittajuus sujuu innottomasti, Lapuan liike masentaa mieltä. Suhde Minna Craucheriin on onneksi katkennut. Saas nähdä kuinka hän siitä taas nousee.

Lähtölaukaus Paavolaisen julkaisutöihin WSOY:n kokoushuoneessa Korkeavuorella. Nelihenkinen ammattijoukkue valmiina starttikuopissa, kynät teroitettuina, kunhan tekstiä alkaa täältä hellitä. Ei ole koskaan ollut näin toivorikasta alkutunnelmaa.

Ajeltiin Haagaan Ida Aalbergintielle serkkuni Kaijan tarjoamalle lounaalle. Kaikki serkut Espoota ja Hyrylää myöten paikalla. Hauska on silloin tällöin tavata sukulaisia, kuulla kuulumisia, syödä hyvää lohta ja puhella niitä näitä. Kun Ulla raataa muuttopuuhissa, oli puhetta yleensä talonsa toimittamisesta: paras palvelus perikunnalle on kuulemma hyvin toimitettu talo, pitää varmaan paikkansa.

Eilen neuvoteltiin tulevasta Waltari-seuran ja erityisesti Arin johtamasta Maltan matkasta, joka voi osoittautua odottamaamme antoisammaksi, mene tiedä. Lähtö vasta vapun tienoilla. Marja opiskelee jo Maltan linnustoa ja lukee Maltan haukkaa, Hammettin klassikkoa.

Vähän ehdin aamulla kirjoittaakin, mutta raivattava aikaa ja tilaa yhä määrätietoisemmin. Menoja karsittava. Parasta aikaa on työhön kaivautumisen aika, uutisetkaan eivät paljon heilauta. Mutta mitähän nokkapokkaa kävivät Räty ja Ailus Kevassa, kun puheenjohtaja yhtäkkiä vetäisi luottamuksensa toimitusjohtajalta? Sopii myös kysyä, mitä opittavaa eläkevakuutuksista huolehtivilla hallituksen jäsenillä on Hongkongissa ja Etelä-Koreassa? Vai kuuluuko sekin näihin etuisuuksien piiriin, joita näissä firmoissa niin auliisti jaellaan. Reissatkoot minun puolestani, Vistbackakin oli leponsa ansainnut, niin monissa liemissä keitetty veteraani. Eihän sitä aina jaksa olla skarppina. Mutta älkää sitten yhtä Ailusta röykyttäkö, kun itse kahmitte kaikki edut mitä saatavilla on, muista vakuutusfirmoista puhumatta.

Poikani täyttää vuosia, onnitteluja singahti Tampereelle. Enkä arvannut, että mies ilmaantuukin iltamyöhällä tänne Sepänkadulle. Viivähti pitkään Lordi-treenissään, valmistautuvat laajalle Euroopan kiertueelle.

Kaksi päätointa: kirjoitan kotona ja istun arkistossa. Nyt on työ nytkähtänyt kunnolla liikkeelle, sen tuntee jatkuvana värinänä elimistössä. Ei malta olla tekemättä Kaksi kiintoisaa daamia seuranani, Hagar Olsson ja Helvi Hämäläinen. Jälkimmäisen kirjeet hienoja. Muokkasivat kumpikin Paavolaista tavallaan. Oliko Olavi kykenemätön todella rakastamaan?

Kävelin illalla Kansallisteatteriin Ida Aalberg -säätiön juhlaan. Taas jaettiin kunniaa ja mitalia (Tiina Weckströmille, Alma Pöystille, Jussi Helmiselle), minuakin Sipari siteerasi Jussin perusteluissa, joten oikein kai ne menivät. Tiinan kiitospuhe merkittävistä hetkistä ja kauniista työpaikasta paras. Hanna Helavuori kertoi poukkoillen kuinka vaikeaa on näyttelijöillä tänään, freelancereita kohta kaikki, keikkailevia ja itseään markkinoivia monityöläisiä. Yhteisöllisyys kadonnut. Vastakohta: Pöystien sukujuhlaa aulassa nuoren lahjakkuuden kunniaksi.

Mutta päähenkilö oli taas Paavolainen. Mihin tahansa kuljen, Olavi tulee vastaan. Kuohuviineillä Pentti Paavolainen valaisi sukua ja Kivennavan topografiaa koskevia asioita. Ja Kata Eskolalta tärkeä viite eli muistutus Haavikon Mustista kantarelleista. Luin sen vielä samana iltana, aiemmin kai lukaissut niin ettei jäänyt paljon mieleen. Onkin nopein vedoin tehty avain- ja piilokuvasarja sodanjälkeisestä Helsingistä, kertojina hyvin tutunomainen tohtorispariskunta (Haaviot). Haavikko kirjoittaa niin aukollisesti, assosiaatioista toiseen hyppien, pikaisin vedoin, että kokonaisuus jää lukijan täydennettäväksi. Tarvittavia tietoja ei edes anneta. Tuntuu kuin kirjailija tietäisi niin paljon enemmän kuin viitsii lukijalle luovuttaa. Tai sitten hämää tietoisesti, keksii viittauksia. Henkilöinä vilahtelevat Olavi ja myös Poika Tuominen, monia muita, jopa Haavikko itse. Vallankumous huhtikuussa 1948, se tulematta jäänyt, keskeisenä kokoavana aiheena. Mutta oliko näin, jäikö Olavilta puhe Södergranin kunnaksi pitämättä? Tästä on myös Juha Vakkurilta saamani haastattelulausunto, vähän toisenlainen, mutta sävy sama. Liian liikuttava tilaisuus? Kohta kirjoitan kai jo tulevaa elämäkertaa näille sivuille.