Päivällä viimeisiä puhekeikkoja Helsingissä. Radiotalossa kävin kertoilemassa Taatan joulusaarnoista Pasi Heikuralle, Aristoteleen kantapään lähetys tulee joulupäivänä ulos siinä illan suussa oli klo 17 jälkeen.
Ja iltapäivällä kohta perään Teatteri Avoimissa Ovissa vilkas esitelmä- ja keskustelutilaisuus Katri Valasta, siellähän menee edelleen aiheesta kertova näytelmä, ei ihan huippuluokkaa. Luin tulevaa Paavolaisen elämäkertaa, nykyistä raakaversiota niiltä osin kuin se kosketti Valaa. Sitten intouduttiin jopa vähän väittelemään siitä, pitääkö historiallisten henkilöiden olla itsensä näköisiä ja kaltaisia teatterissa tai elokuvissa. Ratkaisematon ikuisuuskysymys, mutta muistakaan nyt kuinka upeita draamoja tekevät Ruotsissa tai Englannissa, Saksassakin, niin että historian henkilöt pikkupiirteitä myöten muistuttavat esikuviaan – eikä se yhtään draamallisuutta latista, päinvastoin. Meillä niukemman näyttelijävalikoiman maassa vain helposti livahdetaan sen excusen taakse, että fiktio on toista kuin ”näköiskuva” – useimmiten valitettavasti vain heikompi, laimeampi, tunnistamatonkin.
Lopuksi ensi-ilta Kansallisteatterissa, Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Odotus suorastaan kihisi katsomossa, joka oli täynnä ns. kulttuurifolkkaa. Me saimme herrastella aitiossa Tuula Uusi-Hallilan järkkäämillä paikoilla. Suuren tapauksen tuntua. Mitähän siitä nyt sanoisi. Ensinnä Sofin oma dramatisointi selkeyttää ja myös yksiviivaistaa monimutkaista ja myös monitasoista romaania. Pelkistys vähän köyhdyttää, mutta auttaa yleisöä pysymään kärryillä. Mittaa ei kerry liiaksi. Aluksi kuullaan raskasta tekstimäärää forsseeraavalla volyymillä, mutta ennen väliaikaa esitys keskittyy ja herkistyy, saa koskettavuutta. Juuditin ja Helmuthin viimeinen kohtaus jo täyttä draamaa.
Toinen puoliaika alkaa aikaharppauksesta, taas joudutaan selittelemään sellaista, mikä tapahtunut ennen ja näyttämön ulkopuolella. Draamassa se on yleensä kuollut keino, mutta esitys tiivistyy ja pääsee sentään jäntevään loppuun. Mutta paljon jää ohuiden viitteiden varaan. Ja kun päähenkilö on heti alussa paskiainen ja yhä suuremmaksi paskiaiseksi muuttuu, siinä ei ole sen ihmeempää inhimillistä kehitystä ainakaan. Harvat vähänkään positiiviset henkilöt jäävät sivuun, taustalle tai sortuvat. Tulkinta lähtee petturin valinnoista; näin ei puolusteta sorron alaisia virolaisia, vaan näytetään, että heidän omasta keskuudesta nousi pahin luopio ja roisto. Ehkä tämäkin on yksinkertaistus. Ylen synkkä on näytelmä, silti tarpeellinen historian memento. Taas kerran katsomme lähimenneisyyttä suoraan silmiin, samaa historiaa, jolta ennen iloisesti suljimme silmämme täällä Suomenlahden pohjoispuolella. Eivät suinkaan kaikki. Muistimme Rausmaan väitöskirjaa, silloisen tilaisuuden hyrisevää katharsista. Teimme sittenkin niin paljon!
Käsiteltiin näytelmää ja monia muita asioita vielä jälki-istunnossa naapurihotellissa Tuulan, Kirstin, Salokanteleen Jussin ja Anjan kanssa. Asiantuntemusta oli kyllin joukossamme. Sofille annoimme tunnustusta, mutta esityksen monet piirteet herättivät kysymyksiä. Miksi vasta Oksanen onnistui kääntämään huomion Baltiaan? Ja niinkin myöhään. Miksei jo Kross tai Luik tai…? Olihan juttu vahva ja tiukka, välillä repivä ja rasittava, mutta kuinka vetoava, mitä suomalainen yleisö tästä henkensä pitimiksi noutaa? Jäämme odottamaan kiinnostuneina kritiikkejä. Yleisö tuntui arvostavan esitystä, mutta sanottavaakin varmasti jäi.
Joka tapauksessa me lennämme huomenna Berliiniin.