Pitkästä aikaa Pietarissa, kaikkiaan viides reissu: kaksi oli Leningradiin, kaksi Pietariin. Tuntuu että vasta nyt kaupunki alkaa paremmin hahmottua.
Silmän iloja, voi sanoa, kuten Matti Klinge taannoin päiväkirjassaan. Massiivinen kauneus lähes musertaa. Meitä oli kahdeksan hengen joukko, Marjan sisarukset puolisoineen, Allegrolla heilahdettiin hetkessä perille. Nevski tuli käveltyä päästä päähän, paras johdatus kaupungin keskeiseen ilmeeseen. Gogolin mukaan kaikki tärkeät ihmiset voi tavata Nevskillä ja siellä myös murheet ja muut turhat ajatukset unohtuvat. Ehkä aika on vähän muuttunut, mutta kansaa siellä virtailee edelleen sankoin joukoin.
Eremitaasi on aina katsastettava, kerralla ehtii pienen kulman, tukehduttavan palasen museon valtavasta aartehistosta. Tapasimme sattumoisin itsensä intendentti Markin työpaikallaan, tuttu muutamista illanistujaisista Suomessa, ja hän suositteli uutta 1900-luvun taiteen kokoelmaa, joka oli vastikään avattu: kiinnostava olikin, lähinnä saksalaista ekspressionismia. Lisäksi vaelsimme palatsin päihdyttäviä saleja ja ihailimme keisarillisia muotokuvia historiallisesta mielenkiinnosta. Marja oli lukenut vastikään Lailan Katariinan toisen osan, minäkin yhtä ja toista aiheeseen liittyvää. Tähän loistoon ei koskaan totu.
Sadesää ei tahtia haitannut. Tervehdimme Vaskiratsastajaa, hiljenimme Iisakinkirkossa ja katsoimme ansainneemme lounaan Art Buffet’ssa lähellä Iisakinaukiota, sitä suosittelemme. Ja varoitamme Astorin baarista, jossa kerran nautin elämäni kalleimman gintonicin. Iltaruokailu ravintola Shaljapinissa kuulun basson kunniaksi oli muistettava, senkin vähän syrjäisen paikan soisi matkailijan löytävän. Tyylikäs tarjoilu ja kaikkien huokailevien todistusten mukaan paras koskaan nautittu Stroganoff.
Pääkohteen tulivat lauantaina. Pienen omaehtoisen kiertoajelun jälkeen (huippukohtana pistäytyminen hartaan messun aikaan Pyhän Nikolaoksen katedraalissa) pudottauduimme Marjan kanssa kyydistä Puškinin talon nurkalla. Museoon kunnolla keskityimme, ja museo puolestaan keskittyi perusteellisesti Puškinin kaksintaisteluun ja kuolemaan työhuoneessaan. Sitä kuvaa myös Hannu Mäkelän romaani Puškinin enkeli, varmasti saanut hyviä viitteitä täältä paikan päältä. Talo sisäpihoineen porraskäytävineen tarjosi erinomaisen eläytymispohjan tähän runollis-romanttiseen tragediaan.
Tietysti viimeistelimme teeman siinä Moikan ja Nevskin kulmassa olevassa kirjallisvoittoisessa kahvilassa, jonne Puškin poikkesi keskittymään ennen kohtalokasta kaksintaistelua. Paristakymmenestä kaksintaisteluista runoilija selvisi, ei enää viimeisestä. Intohimoinen mustasukkaisuus ajoi miehen turmioon.
Puškinin kaksintaisteluteema huipentui illalla Marinski-teatterissa Jevgeni Oneginin esitykseen. Onnistuin netistä onkimaan kaksi vihonviimeistä lippua, kuten teatterista vakuutettiin, ihan hyviä permantopaikkoja jännillä irtotuoleilla. Esitys oli klassisen upea, ilman mitään ohjaajan omia keekoiluja, joista saimme kylliksemme kesällä Savonlinnassa, jossa tämä muuan maestro yritti kaikkensa tuhotakseen oopperan oman kantovoiman. Tämä oli loisteliasta perivenäläistä tekoa, hyvin perinteinen ja äärettömän ihastuttava lavastuksiaan myöten, hienosti laulettu, tanssikohtaukset aivan lumoavia. Ahtaat on ison teatterin lämpiötilat lukuun ottamatta Dress circlen aukeaa, jota tietysti kiersimme. Teatteri täpötäynnä nuorehkoa venäläistä yleisöä, joka haltioitui lopussa hurraamaan seisaaltaan. Väliaikoja kaksi, kestoa neljä täyteläistä tuntia. Mutta kyllä kannatti.
Sopii tosin miettiä, miksi tämä teos on niin rakastettu Venäjällä, kun sen päähenkilö on epäsympaattinen tyyppi, jonka käy kaiken lisäksi huonosti lopussa. Mutta aina miehen tylyt vaiheet jaksavat innostaa ihmisiä, ja Tatjanahan on ihana. Tšaikovskin musiikilla on tietysti osuutensa, onhan se niin kaunista, että vain kuuntelemallakin voisi illasta täysin nauttia.
Enää viimeinen aamu, jolloin ehdin vasta käväistä hotellin edustalla avautuvalla Tihvinän jumalanäidin hautausmaalla ja Aleksanteri Nevskin luostarin pihalla. Nevski itse vartioi hevosen selässä prospektin alkupäätä. Hautausmaalla hiljensi erityisesti Dostojevskin jyhkeä hauta, myös Tšaikovskin kaunis enkelipatsas ja suurin yllätys: vanha neuvostoaikainen teatteriguru Tovstonogov (joka vieraili aikoinaan Kansallisteatterissakin) haudattuna suuren ristiinnaulitun patsaan juurelle.
Hieno lopetus antoisalle pikamatkalle, jonka aikana seuruekin pysyi hyvällä tuulella ja vetreässä vireessä. Kaksi täyttä päivää ja kolme yötä voi sentään sisältää ihmeen paljon. Kaikki on kaupungissa nykyisin niin paljon helpompaa kuin ennen, palvelut toimivat ja takseja saa helposti eivätkä maksa mahdottomasti, jos muistaa sopia hinnan etukäteen. Johdinbussikin on kätevä kulkuneuvo, metroa emme nyt kokeilleetkaan.
Täysi Allegro nilisti meidät takaisin Helsingin asemalle. Vaivatonta on tänään pistäytyä Pietarissa, ja mikä miljoonakaupungin upottava tarjonta odottaakaan ihan nurkan takana! Tuli palava halu palata, jatkaa tästä elämysten syventämistä.