Panu Rajala

Kunto alkaa hiljalleen nousta. Marjakin palasi hiukan uuvahtaneena mummin hommistaan. Mutta hauskaa oli kuulemma ollut Aslan ja Saiman kanssa.

Luin ystäväni ja entisen huonetoverini (yliopistossa) Pertti Lassilan esikoisromaanin Ihmisten asiat. Hallittu, hienovireinen teos. Eihän Pertti nyt huonoa kehtaisi julkaistakaan, terävä kriitikko ja varmaan tuhannen valioromaanin lukija eläissään. Jännää että hän on valinnut vanhan, yksinäisen, arkisen, päältä katsoen mielenkiinnottoman naisen kertojakseen. Mutta naisen suuhun on pantu hyviä havaintoja ihmisten elämästä, alakuloisia mietteitä, ikään kuin tahallisen tavanomaisia päätelmiä. Odotin loppua kohden jotain jysäystä, jota ei sitten tullutkaan. Elämä vain on kuolemaa kohti kulkemista.

Se että naisen nuoruudenrakkaus vaihtuu välillä lyhyeksi aikaa kertojaksi, oli minusta haksahdus. Mutta kaiketi sillä on perustelunsa. Rakenne on muutenkin väljä, liikkuu ajassa ja paikassa, mahdollistaa erilaiset ulokkeet. Sanonta on tiivistä, suorastaan herkkää paikoitellen. Tässäkin tapauksessa voi toivottaa hyvää jatkoa hienosti alkaneelle kirjailijan uralle. Pertti on 64-vuotias debytantti kaunokirjallisuuden alueella.

Pertin vaimon Inari Krohnin tunnelmallinen taulu ”Soutaja” on nyt ripustettu tähän työhuoneeni seinälle Sepänkadun varrella. Kustavin näyttelystä me sen kesällä keksimme. Siinä se muistuttaa seurustelumme alkuajoista Marjan kanssa, loput voi lukea keväällisestä kirjastani.

Ai niin, Pitko korjasi pelanneensa peräti kaksi (2) ottelua A-maajoukkueessa. Lupasi säälistä lahjoittaa toisen minulle, jos sellaista satun niin kipeästi kaipaamaan. Pistetään ansioluetteloon.

Syysflunssan kourissa jo toista kertaa, minne ihmeeseen vastustuskykyni on kadonnut. Mutta jokin kirjamessujen kansanvaellus ja kymmenet kättelyt ja poskisuudelmat ja ties mitkä, aina pöpö jostain iskee. Pese kädet! Kestettävä vaan ja levättävä. Suututtavinta että työt seisovat.

Ainahan voi lukea. Selvitin pääosin Matti Salmisen Haanpään tarinan, onhan siinä vetoa ja väittelynhalua, vasemmistolais-perussuomalaista paatosta ja riemua omista löydöistä. Niitä esiin nostamiaan Haanpään lehtijuttuja Salminen sortteeraa suurella innolla, niin että merkittävät ja joutavat menevät iloisesti samaan pinoon. Muutenkin tuntuu kuin kaikki Haanpään kynästä lähtenyt olisi kullan arvoista. Vähän viileämpi kritiikki voisi objektivoida teosta.

Muuten kun Salminen runttaa Waltarin armeijakirjan Siellä missä miehiä tehdään limboksi ja armeijan nuoleskeluksi, voisi kysyä, millä perusteella armeijasta olisi pitänyt kirjoittaa aina kielteiseen sävyyn. Olavi Paavolainenkin viihtyi loistavasti sotaväessä, ja harkitsi aikaisemmin jopa upseerin uraa. Univormut kiehtoivat häntä. Tietysti nämä RUK-kelpoiset katsoivat touhua toisella silmällä kuin jurnuttavat rivimiehet. Oli myös yksikkökohtaisia eroja, kuinka ja missä simputettiin. Yrjö Jylhä kävi kertausharjoituksetkin ja valmistautui jo puolitietoisesti siihen, mihin armeijan koulutus tähtäsikin: puolustukseen tosipaikassa. No siellähän se Penttikin sitten ryömi ja taisteli ihan kunniallisesti. Armeijan koulutusta siinä tarvittiin.

Oikeistolainen idealismi on ikään kuin luonnostaan tuomittavaa ja naurettavaa, se on kirjallisuudessa vanha perinne, ja sen kelpo jälkeläisiä on myös tämä Matti Salminen. Martti Haavio oli Haanpään vankka tukimies ja samalla Suur-Suomen tulinen puolestapuhuja. Milläs senkin paradoksin selität?

Virun yksinäni kämpillä, kun Marjakin viipyy vielä Turussa. Todella yksitoikkoista. Pitko tuossa soitti ja vähän virkisti, kohtuullisen innoissaan muistelmistaan. Mattia on kehuttu vaatimattomaksi mieheksi viime aikojen lehtijutuissa, ja totta onkin: harva edes tietää, että mies on otellut yhden matsin jalkapallon A-maajoukkueessa. Niin hiljaa Matti siitä on ollut. Toivotin hyvää jatkoa hänen hienosti alkaneelle kirjailijan uralleen.

Nyt oli surumielin peruutettava lopullisesti Toscanan houkutteleva residenssi, syyskuun lopussa oli jo meininki sinne mennä. Ei auta, työt pakkautuvat, ja semmoinen kokemus on, että ulkomailla en sittenkään kykene kirjoittamaan täysipainoisesti, varsinkin kun tarvitaan lähteitä. Kuka jaksaa raijata niitä mukanaan. Siinä vasta sähkökirjaa tarvittaisiin. Mutta ei, flunssa helkkariin ja pian taas hommiin käsiksi.

Turun 22. kansainväliset kirjamessut on messuttu.

Heti sanottava, että komeasti onnistuivat Jenni Haukion ensimmäiset omat messut. Väkeä oli pirusti ja esiintyjät huippuluokkaa, oli somerolaisia ja amerikkalaisia ja kaikenkarvaisia. Huoli kirjan asemasta aina katoaa, kun katselee massojen tungeksintaa messulavojen äärelle. Kai ne jotain lukevatkin eivätkä vain kuuntele.

Avajaisissa muistin, että minähän olin messujen päätoimikunnan puheenjohtajana monta vuotta 90-luvulla. Kaupungin vastaanotolla tapasin Tuomas Kytän ja vilinässä myös Kari Kettulan, joiden kanssa silloin kamppeerattiin. Nyt itselläni oli vaatimattomia sykäyksiä, pikkujuttu Sillanpäästä (vieläkin!) ja sitten keskustelu unohdetuista klassikoista Kirstin ja J-P Pietiäisen kanssa. Oma kirja jäi kevään kahinoihin, turha sitä enää on hehkuttaa, myyty mikä myyty jo tähän mennessä.

Mutta antoisinta oli istua Auditoriossa historia-aiheiden aikana. Teemu Keskisarja on taas iskenyt uuteen aiheeseen, Viipurin taisteluihin 1918, jotka jääneet Tampereen varjoon tähänastisessa tutkimuksessa. Viipurissa vasta hurjaa ja veristä kuului olleen. Jääkäriliikkeestä keskusteltiin, olivatko maanpettureita vaiko terroristeja, isänmaan miehiä joka tapauksessa. Jos toisin olisi sodassa käynyt, tuskin olisivat kotiin enää voineet palata.

Jokisipilän ja Könösen Kolmannen valtakunnan vieraat oikein ostin, niin läheltä liippaa Paavolaisen vierailua. Kiintoisasti keskustelivat. Mutta hauskin oli Juhani Suomen todistelu Mannerheimin heikkouksista presidenttinä. Tutkija on löytänyt uusia hämmästyttäviä tietoja: M oli 1944 jo vanha ja sairas eikä aina jaksanut tehdä päätöksiä! Mutta eihän siinä hullummin käynyt sittenkään. Nopea ja reipas päätöksentekijä vasta vaarallinen olisikin noin vaikeissa tilanteissa. Sitä paitsi M kuulemma pelkäsi kauheasti joutumista Venäjälle tuomittavaksi. Eikö muka ollut aihetta pelätä? Mitä sanoikaan Veikko Huovinen jälkiviisaudesta. Arvioita sodan tai maan johdosta on ihanan helppoa tehdä pöydän ääressä 70 vuotta myöhemmin kuin silloin umpisumussa vajaiden tietojen ohjaamana.

Timo Soikkanen hiillosti vähän Kekkosella arkkitutkijaansa J. Suomea: ja selväähän onkin, että Kekkosen kunniaa voi parhaiten korostaa painamalla ja pienentämällä muita presidenttejä. Siinä Suomi tekee suururakoita, hattua nostettava miehen hirmuiselle uutteruudelle ja yksipuoliselle vakaumukselle. Kun sairauksista paljon puhuttiin, eikö M sittenkin säilyttänyt kuntonsa ja järkensä paremmin kuin K elämänsä loppuun asti? Miten olisi Kekkoselta sujunut sodan ja maan johto, kun talvisodan rauhaakin jo vastusti ja horjui kaiken aikaa eri puolille näkemyksissään.

Kävin muuten Soikkasen luona herkullisella päivällisellä perjantaina, jolloin keskustelimme alustavasti tästäkin aiheesta. Ennen muuta sain kullanarvoisia viitteitä ja uutta aineistoa Paavolaisesta. Niihin kiivaasti palataan.

Mitäs vielä, ai niin sunnuntaina kuuntelimme Marjan kanssa suuria starboja Petteriä ja Donneria, heidän keskusteluaan elokuvista ja kirjoittamisesta. Chaplinin lause iski suoneen: elämä alkaa 70-vuotiaana! Sauli Niinistö kurkki seisaallaan yleisön joukossa, ei ollut Jennikään varannut hänelle istumapaikkaa. Sauli selvästi nauttii sulautuessaan kirjakansan sekaan. Missä maassa muuten presidentti voisi toimia näin vapaasti?

Jonkin aikaa jaksoimme unettavan oppinutta klassikkokeskustelua Kaimion johdolla, Horatiuksesta hillitysti väittelivät Paavo Castrén ja Matti Klinge. Lisää aiheista kuulimme ruokalassa, missä osuimme Matin ja Marketan pöytään. Matin muistelmien jatko tulee jo ensi syksynä ja päiväkirja taas kohdakkoin.

Kuuluivat haukkuvan taas Eino Kauppis -vainaata vanhoista Haanpää-synneistä Matti Salminen ja Hannu Taanila. Antaisivat jo miehen olla. Jari Tervo kertoi vetävästi omasta romaanistaan. samoin Hannu Mäkelä. Pushkinin enkeliä suosittelin Klingelle, joka ei lue kotimaista kirjallisuutta.

Tässä ne taisivat olla. Pertti Lassila oli menossa untuvikkojen katselmukseen, esikoiskirjailija näet. Ola ja Raija liikkuivat joukoissa kuten joka vuosi. Waltteri Torikan lauluakin ehdin kuulemaan, minkä jälkeen pidimme palaveria tulevista aikeista Viljan johdolla. Ja olihan siellä Pitkokin, hännänhuippuna. Lukaisin kirjansa, hehheh.

Miten paljon kertyi lukemista kassiin ja vielä jäikin. Kirjojen tekemisellä ei ole loppua, joten ei lukemisellakaan. Kämppäilin Pulkkisilla, kun Salla on lomamatkalla ja Marja mummina tuuraamassa. Siken ja Ripen kanssa otettiin lauantaina lounaat Sergiolla ja puhuttiin tulevasta Pietarin matkasta. Hitto kun on ohjelmaa – ja pitäisi viimein päästä jatkamaan täysimittaisesti kirjoittamista.

Aale Tynnin 100-vuotisjuhlaseminaari SKS:n juhlasalissa.

Hieno tilaisuus kaikin tavoin – murheellista vain, että kiristyneet säädökset jättivät kymmeniä ihmisiä ovien ulkopuolelle. Ennen me valtasimme parvekkeen rappuset ja hyvin sopi kaikki sisään. Silloin juhlasali oli muutenkin kodikkaampi.

Hyviä esitelmiä, jänteviä kaikki, niin Toivo Flinkin juttu Tynnin inkeriläistaustasta, Satu Grünthalin esitys Tynnin runoudesta ja Hannu K. Riikosen selvitys Tynnin käännöstöistä. Aale Tynni uhmasi muoteja ja modernisteja ja jatkoi omalla mitallisella ja riimillisellä linjallaan joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Runouden uudistajaksi hänet voitiin silti nimittää. Hänen toimittamansa maailmanrunouden käännösantologia herätti kiivaan polemiikin aikoinaan, mutta sen puolen Riikonen sivuutti tyynesti maininnalla.

Seminaarin huippu oli lopussa, Riitta Seppälä vaikuttava ja reipas puheenvuoro Aale Tynnistä äitinä. Lempeitä ja pehmeitä muistoja reunusti musta varjo. Esityksessä repivä avioeroprosessi Kauko Pirisestä ja uusi liitto Martti Haavion kanssa puhuttiin siekailematta halki. Olihan se varmaan kova mylly monille, paljon mukana olleita istui salissa. Myöhäisen perhejuhlan tuntua tässä vähän oli, hyvällä tavalla. Kirjallista maailmaakin Tynnin ja Haavion suhde heilutti, vaikka media ei ollut vielä voimissaan. Ohjelman päätti juontajan, tyttärenpojan Mikko-Olavi Seppälän uljas lauluesitys. Tynnin kirjoittama Tyttönorssien marssi sykähdytti.

Tarjoilun ja seurustelun aikana sain joitain kallisarvoisia viitteitä Paavolaisestakin, tuttuja tuli tavatuksi, iloinen kuhina.

Kotona piti heti lukea Riitan ja Mikko-Olavin kirjoittamaa Aale Tynnin elämäkertaa Hymyily, kyynel, laulu. Piti tiukasti hallussaan puoli yhteen saakka, erinomainen kirja, paikoin sitä lukee kuin jännäriä. Elämäkerralliset runotulkinnat ovat enemmän kuin paikallaan. Ostin myös Kaj Chydeniuksen levyn Tynnin runoihin, huomenna automatkalla sitä on kuunneltava.

Kirjallinen seuraelämä kiihtyy. Päivällä päätoimittajien lounaalla Café Esplanadissa, illalla WSOY:n kirjailijaillallisilla Kämpissä.

Puhuin päätoimittajille Paavolaisesta ja sain kiinnostunutta vastakaikua, joitain vinkkejäkin. Lisäksi tarjottiin lohta ja valkoviiniä. Kyseltiin myös muusta tuotannostani, valitettavan paljon Lavatähdestä, mutta kestin senkin, sillä yleinen sävy oli myönteinen. En nyt hennonut sättiä mediaa keväisistä ylilyönneistä sen enempää, kun läsnä oli etupäässä eläköityneitä konkareita, tuttuja ainakin Raili Malmberg, Kaisa Peutere, Riitta Tulonen, Seikko Eskola ja Liisa Jäppinen sekä luokkakaveri Matti Laipio. Laippari kiinnostui siitä, kuinka paheet tulivat Helsinkiin 1920-luvulla ja lupaili tutkimusapua.

Kämpin peilisalissa oli traditionaalista, juhlavaa ja maittavaa. Tattikeittoa ja sorsaa saimme kaikkine aveceineen. Wernerin pitkässä pöydässä istuttiin, antelias kustantaja piti meidät hyvällä tuulella. Pöytäseurani oikein kivaa, Tuula-Liina Varis vastapäätä, Sanna Ukkola ja Anja Erämaja vierilläni. Juttua riitti. Tuula-Liina vähän moitti, ettemme ole Anjan kanssa käyneet liiton tilaisuuksissa, pitääpä parantaa tahtia. Sanna Jukan tytär Ukkola kertoi Väyrys-kirjan vaiheista ja Anja Töölönlahden runoistaan. Markku Envall kävi puhelemassa, moitimme hiukan Joni Pyysalon ylipitkää kiitospuhetta stipendiaattien puolesta, mutta isäntien edustaja Timo Juntunen oli siitä ymmärrettävästi innoissaan. Alhaalla baarissa oli piikki auki, eihän sitä sivuuttaakaan voinut. Tyylikkäästi hoikistunut Lasse Lehtinen valaisi lisää ihmeellistä ilmiötä Paavo Väyrynen. Matti Ahteelle esitin solidaarisen osanottoni taannoisesta naisten jahdista, joka häneen naurettavasti kohdistettiin. Paras oli uusi tuttavuus Asko Sahlberg, jonka tunnen vain sysisynkkien teostensa perusteella, olipa sympaattinen kaveri siinä tiskin ja viskin äärellä.

Saatoin Topelius-mamman (oma terminsä) Kirstin hellästi raitsikkaan ja ajelin toisella kotiin. Myöhäiseksi venyi, mutta kerrankos kannatti.

Pääsemässä paussin jälkeen taas kiinni Paavolaiseen. Ensin käytävä läpi, mitä kesällä tuli kirjoitetuksi.

Selattu aamun lehtiä. Juhani Tiikkainen on kuollut. Vielä keväällä törmäsin Tiikkikseen Hämeentiellä jonkun linjan kulmalla. Hetken auringossa rupattelimme, surumielisen leppoisa kaveri kuten ennenkin. Tiikkis oli luotettava ohjaaja vanhassa MTV-teatterissa, kun olin siellä kipparina. Töitä ei enää eläkkeellä löytynyt, ehkä kunnon konkari turhautui. Työkaverit Vakkuri, Pultsi ja Wallius kirjoittavat hyvän nekrologin Hesariin. Dokumentaristi nousee enemmän esiin, minä taas tunsin miehen draamatuotantoa paremmin. Levon ansaitsee Tiikkis, joka ei paljon itsestään melua pitänyt.

Aamulehti antaa reipasta myötätuulta Pitkon muistelmille, oman miehen puolia on aina pidettävä. Paavo Lipponen, humoristi hänkin, nostaa infossa muistelijan aikamme merkittävimmäksi politiikan kommentaattoriksi. Kirjan arvostelija on haettava tavan mukaan oman lehden ulkopuolelta. On löytynytkin: Pitkon paras jalkapallokaveri Jukka Virtanen. Näin taattiin myönteisesti murahteleva juttu, joka tosin kehuskelee kirjoittajan henkilöä enemmän kuin itse kirjaa. Palataan kun on vähän luettu.

Olisi myös tuo Anja Snellmanin kirja siskostaan, jota Helena Ruuska kauniisti kiittää Hesarissa. Mutta kun tässä on näitä rästejä. Pöydällä lepää syyttävänä Jukka Rislakin rankka Vorkuta, jota etenen hitaasti – on se sen verran masentavaa luettavaa. Mihin kaikkeen ihminen on ruhjottu, alistettu, poljettu! Venäjän pahimman vankileirin rinnalla joku Greenpeacen idealistien tutkintovankeus on lasten leikkiä. Rislakki on tehnyt tutkijan urotyön, olisiko syksyn painavin tietokirja. Mutta miten hänen hermonsa kestää näitä kauheuksia kaivella?

Kävimme iltapäivällä taas Vanhan kirjallisuuden päiviä läpi, ja jopas alkaa löytyä tulevan juhlakesän arvoista ohjelmistoa. D.H. Lawrencen Women in Love on saanut laadukkaan tv-elokuvan. Ensimmäinen osa meni sopivasti päällekkäin Ajaxin ja Milanin matsin ekan puoliskon kanssa, ja se oli kuulemma niin tapahtumaköyhä, että hyvin ehdin mukaan toiselle puoliskolle ja varsinkin jännittäville loppuminuuteille. Litmasen voisi kiinnittää pysyväksi kommentaattoriksi.