Kirjamessujen välipäivä kohdallamme, nyt ulkoillaan ja levähdetään.

Tiiviisti hurahti pari päivää kirjojen parissa – tai kirjailijoiden ja tietysti suuren yleisön. Jota siellä näkyy riittävän enemmänkin kuulemma kuin viime vuonna. Jos on vaivannut huoli kirjan tulevaisuudesta, messujen kansanmeri hetkeksi helpottaa huolia.

Torstaina keskustelimme 2000-luvun kirjallisuudesta Hesarin ammattilaisten Petäjän, Majanderin ja Suvi Aholan sekä Riikka Ala-Harjan kanssa. Ei äidytty niin murskaavaan kritiikkiin kuin tuossa Suomen Kuvalehden jutussa revitellään, sen luinkin kunnolla vasta tänä aamuna. Eihän kirjallisuus noinkaan tyhjää taida olla mutta tietty sileys, rutiininomaisuus, liian valmis tekniikka saattaa monia vaivata. Harvempi repäisee ihan omasta maailmastaan, omalla kielellään.

Itse kiinnitin huomiota venäläisiin aiheisiin, jotka ovat huomattavasti yleistyneet kaunokirjallisuudessa Luen parastaikaa Merissa Mehrin esikoisromaania Veristen varjojen ooppera, jossa liikutaan Moskovan ja venäläisen pikkukaupungin oopperamaailmassa. Luistavaa kerrontaa, ehkä viihteellistä, mutta taidokasta. Miljöö elää paremmin kuin henkilöt.

Dekkaribuumiakin sivuttiin, samoin elämäkertojen uutta voimakautta. Kaunokirjallisuus on kovasti globalisoitunut, siinä määrin, että voi jo kantaa huolta suomalaisen todellisuuden kuvauksista. Onneksi on Hotakainen, Tervo ja Tuurikin.

Eilen sain vastailla omasta Lavatähdestä ja kirjamiehestä Anna-Riikka Carlsonin lempeästi perehtyneessä haastattelussa, joka kulki monin tasoin ja antoisasti. Marketta Mattila jatkoi uusilla hyvillä kysymyksillä WSOY:n osastolla. Taas kerran kirja puhuttiin puhki, ja ihmeen myönteinen ilmapiiri sen ympärillä nyt vallitsee verrattuna keväällisiin inkvisitioihin.

Marja heilui kuulemassa omia suosikkejaan, ja välillä käytiin yhdessä syömässä. Ihmisten kohtaaminen on messuja yksi funktio, lyhyitä kohtaamisia vilinässä Paras sessio oli Kullervossa, jonka tiiviissä tilassa Maimu Berg johti kiinnostavan keskustelun historiallisen romaanin valheista ja totuuksista. Virolaisilla kirjailijoilla olisi ollut enemmänkin sanottavaa kuin lyhyessä ajassa ehdittiin, mukana myös Sofi Oksanen ja Seppo Zetterberg. Tietty totuus on aina tarpeen, mutta vapauksiakin kirjailijoille myönnettiin. Ovatko totuus ja oikeus joskus vastakohtia? Entä muistot? Mieleen jäi Indrek Hargian repliikki: ”Muisti on yksi mielikuvituksen alalaji.”

Kun tuosta keskustelusta laskeuduin rappuja halliin, kuulin ensin Jorma Ollilan ajatuksia johtamisesta, vähän edempänä Märta Tikkanen kertoi vuosisadan rakkaustarinastaan (jonkun verran rajumpi paljastus kuin oma leppeä kirjani), Mika Waltarista Aleksis Kiveen, joka ääriään täynnä Jörn Donnerin kuulijoita – ja siitä edelleen flaneerasin Edith Södergranin liepeille, missä Pia Forssell ja Matti Klinge keskustelivat elegantisti Topeliuksen historiallisista kertomuksista – siis iltapäivän kaari Viron todellisuudesta Suomen autonomian ajan kuvauksiin, molempiin kätkettyinä poliittisia piilokuvia.

Eikö tuossa ole jännevälejä ja tasoja kylliksi? Messut tarjoavat kiintoisia kokonaisuuksia, jos antaa sattumien ja oman suunnittelun vapaasti risteillä. Loppusinetti illalla Ruotsin lähetystössä, missä tarjoilu yhtä hyvää kuin ennenkin eikä seurassakaan valittamista. Uudelle lähettiläälle Anders Lidénille jouduin selostamaan näitä suomalaisia kirjailijaelämäkertoja. Kai Ekholmilta tärkeä vinkki Paavolaiseen, niitähän aina metsästän. Norssin kundi Eero Huovinen riisti seurastani Outi Pakkasen, just joo. Mutta kauniita naisia riitti muitakin. Levollisen lämmin ilta kävellä kotiin.