Ajelin Pyhtäälle viettämään Murhalauantaita.

Ent. kunnanjohtaja Kari Häkämies oli kutsunut alustamaan aiheesta ”Ovatko dekkarit kaunokirjallisuutta?”. Tällaisesta on se hyöty, että tulee luetuksi alan teoksia, jotka muuten jäisivät. Nyt kertasin vähän Chandleria ja luin tuoreeltaan Antti Tuomaisen Synkkä kuin sydämeni. Jälkimmäiseen liittyi odotuksia, mutta pettymyksen puolelle kallistui. Kieli on iskevää, kunnon kirjallinen taso lähellä, mutta juoni kumman yksiviivainen, itsestään selvä ratkaisukin. Mutta lupaukset jäävät odottamaan jatkoa. Pekka Hiltunen on toinen kiintoisa tulokas, nyt ryhtynyt puolustamaan lihavia.

Niin että ovatko ne kaunokirjallisuutta? Nythän näyttää siltä, ettei juuri muuta kirjoitetakaan kuin rikosromaaneita. Laji on ryöpsähtänyt kaikin tavoin salonkikelpoiseksi, suosion huipulle. Alustuksessani vedin historiallista linjaa ja kerroin, kuinka salapoliisiromaani 1800-luvulla syntyi vaativan klassisen kirjallisuuden syliin: Poe, Dickens, Dostojevski jne. Sherlock Holmes tunnettiin meilläkin jo 1890-luvulla. Maailmansotien välinen aika oli sitten dekkarin kulta-aikaa (Christie, Simenon jne.), mutta Pohjoismaissa vallitsi tyhjiö, jota paikattiin suurella kilpailulla 1938. Senhän voitti Waltarin ensimmäinen Palmu-kirja.

Nyttemmin pohjoismainen rikosromaani valtaa maailman markkinoita laajemmin kuin konsanaan Ibsen tai Strindberg aikoinaan. Synnyttääkö turvallisen yhteiskunnan rakoileminen rikosromaanin nousun? Suomi pinnistelee hyvin perässä, mutta ei saavuta naapurimaiden tasoa. Meillä ei sittenkään ole samaa kasvupohjaa. Kansainväliseen tasoon silti aletaan yltää. Täälläkin Pyhtään tapahtumassa Kati Hiekkapelto ja Martti Linna ovat saaneet käännöksiä, vaikka eivät sen tunnetumpia ole vielä Suomessakaan. Heleena Lönnrothin uutuuden Diverssikauppiaan kuolema sain mukaani, sitä olen tässä lueskellut. Myös Karo Hämäläisen taloustrilleri Kolmikulma alkoi lujasti kiinnostaa.

Tapahtumaa juonsi vanha tuttava Antero Kekkonen ja puhetta johti paneelissa Häksy itse. Häneltä tulee neljäs dekkari maaliskuussa. Kymenlaakso osoittautui melko muhevaksi dekkarin kasvumullaksi. Yleisöä olisi voinut olla enemmänkin. Ilmaan jäi leijumaan Veijo Mereltä siteeraamani lause, jonka mukaan dekkari työntää ensimmäinen nokkansa yhteiskunnan kiehuviin mätäpesäkkeisiin. Tätä monet tuntuivat kannattavan.

Säteilevä ajosää muuttui palatessani pikkumyrskyksi. Nautittiin silakkamarkkinoiden tuotteita ja katseltiin ja kuunneltiin Rigolettoa, Placido Domingo suurenmoinen, samoin Julia Novikova ihanine ohutäänineen. Heleenan dekkarin matkassa Italiaan, kunnes nukahdin.