Istun viimeisiä hetkiä työhuoneessa, on keskipäivä. Kesä on auttamatta ohi.

Eilen hyvästelimme savusaunan upean kuutamon valaistessa peilityyntä järven selkää. Hellä ja pehmeä ehtoo. Nyt on jo pakattu ja kunnostettu, kerätty omenat ja sienet ja valmistettu muuttoa. Mutta vielä tänne palataan. Aamulehti on ilahduttanut kahtena päivänä. Eilen Hannu Syväoja kirjoitti hyvän, aslallisen tarkastelun juhlaseminaarin annista. Hän poimi ydinkohtia esitelmistä ja päätteli aivan oikein, että Sillanpäässä riittää vielä paljon tutkimista ja uudelleen lukemista.

Tänään päätoimittaja Jouko Jokinen jatkoi pääkirjoitussivun yliössään samaa aihetta. Hän käy härkää sarvista ja osoittaa, kuinka Hämeenkyrössä Sillanpäähän suhtaudutaan, vieläkin, ikään kuin sukupolvien perintönä. Jokisen omat lukukokemukset ovat myönteisen yllättyneitä, varsinkin Hurskas kurjuus on tehnyt häneen uudelleen vaikutuksen – eikä syyttä. Samalla hän toteaa, että Sillanpäätä on juhlittu runsaasti ja virkeästi, mutta etelän mediaan huomio ei ole suuresti yltänyt. Mitään FES-buumia ei ole havaittavissa. Mutta tähänkin aiheeseen palataan.

Nyt ovat melkein kaikki kynälle (koneelle) kykenevät Aamulehdessä käsitelleet Sillanpäätä – paitsi Pitko, joka asuu pysyvästi Hämeenkyrössä. Tunnusomaista sekin. Hän tyytyy taivastelemaan kadonnutta postilaatikkoaan, merkittävä aihe toki sekin, ainakin henkilökohtaisella tasolla. Vepan baari taitaa Sarven lisäksi edustaa juuri sitä perinteistä (”pimee juoppo”) törinää, josta Jokinen niin osuvasti kirjoittaa.

Eikä sitten muuta kuin nokka kohti etelää ja uusiin seikkailuihin. Mieleen painunut kesä on eletty, taas yksi parhaista. Siinä riittää muistelemista pitkän talven pimeinä iltoina, jotka vääjäämättä ryömivät vastaamme.