Panu Rajala

Jälkimietteitä leijuu Prahan matkan vaiheilta.

Minkälainen mieliala vallitsisi meillä, jos suuri osa älymystöä ja henkisen alan työntekijöitä olisi menettänyt asemansa, työnsä ja ihmisarvonsa? Kuten siellä tapahtui miehityksen jälkeen ja myöhemminkin. Olisiko ollut terveellistä professorin toimia joitakin vuosia putkimiehenä? En olisi pärjännyt. Vaclav Havel heloitti ikkunoita ja istui vuosia vankilassa. Hän ei luopunut vastarinnasta, vaikka painostus ja häirintä miliisin ja viranomaisten taholta oli todella härskiä. Meillä ollaan prinsessanherkkiä ja tehdään kanteluita, jos poliisi hiukan tönäisee.

Ei ihme, että Kafkan Linna oli Havelin lempikirja. Sehän on nautittava ja kauhea absurdin vallankäytön kuvaus. Rupesin lukemaan vanhaa kirja vain verestääkseni muistoja, ja nyt olen aivan koukussa. Tuntuu pirun jännittävältä lukea kuinka maanmittari K selviää päivästä toiseen tavoittamattoman linnan tuntumassa. Erityisen hauska on K:n ja kaupunginjohtajan pitkä keskustelu sen sopimuksen luonteesta, jolla maanmittari töihin kutsuttiin – tai siis ei kutsuttu. Ei ole parempaa byrokratian sokkeloiden vinoluotausta!

Luen välillä kirjaa saksaksi. Kafkan kieli on kirkasta ja kammottavaa kansliakieltä, tarina poukkoilee sinne tänne, mutta kerronnan logiikka on omassa lajissaan lujaa, kuten Kai Laitinen on todennut. Kuka tahansa puolipätevä kirjoittajakurssin ohjaaja tosin löytäisi kymmenen virhettä heti ensimmäisiltä sivuilta. Näin raskaasti ei kenenkään pidä kirjoittaa, jos mieli tavoittaa lukijoita! Ihme kyllä lukijoita on riittänyt pian sata vuotta.

Ei ollut aikaa poiketa Kafkan museossa, sillä museossa pitää viipyä eikä vain poiketa. Kauan sitten olen siellä käynyt, muistikuva on epävarma. Varmaan museo on kehittynyt. Yleensä Praha ensimmäisellä käynnilläni 1985 oli aivan toinen kaupunki kuin nyt – harmaa ja hiljainen, ikään kuin kyyristynyt kylä on puhjennut turistien suursuosikiksi kaikkine kauppahärveleineen. Mutta kaunis se on! Hivelevän hienoja rakennuksia. Praha säilyi pommituksilta, ja hyvin sitä on muutenkin säilytetty. Olut on hyvää ja sitä on riittävästi. Gulassi ja stroganoff maistuivat. Painoa on taas pudotettava. Mutta välillä voi sallia itselleen kohtuullisia nautintoja.

Palattu onnellisesti Prahasta. Neljän päivän esitelmäkeikka takana.

On heti todettava, että Mika Waltari on hämmästyttävän suosittu kirjailija Tšekissä edelleen. Viisipäiväinen Waltari-viikko 24-28.9. sisälsi esitelmiä, elokuvia, keskustelutilaisuuksia sekä kirjanäyttelyn. Uusia painoksia on tullut jatkuvasti, viimeksi Laška a tma eli osa Koiranheisipuun novelleista Markéta Hejkalován kääntämänä. Jopa matkakirja Lähdin Istanbuliin sekä Suomen historiaan liittyvä Kaarina Maununtytär ja Tanssi yli hautojen on käännetty. Myös harvinaisemmat Surun ja ilon kaupunki sekä Ihmeellinen Joosef ovat ilmestyneet viimeisten viiden vuoden aikana. Kiinalaisen kissan satujakin voivat tšekiksi lukea.

Viikon ohjelmalehtisen bibliografiasta lasken, että kaikkiaan 23 Waltarin teosta on eri aikoina ilmestynyt Tšekissä, osa samojen uusia painoksia tai laitoksia. Häkellyttävin tieto on kuulemani yleisöäänestys: äskettäin äänestettiin aiheesta ”sydämeni kirja” eli rakkaimmista kirjoista kautta aikojen. Sinuhe egyptiläinen selvisi kuudenneksi!

Oli siis täysi syy viettää tätä täyteläistä kirjallisuusviikkoa. Järjestäjinä sikäläinen Kulttuuriministeriö ja vapaaehtoisjärjestö Skandinavian Talo, Prahan Suomen suurlähetystö, Yle ja Fili sekä Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Mukana lisäksi kahdeksan tšekkiläistä yhteistyötahoa.

Saavuin tiistaina Prahaan, jolloin nuori valpas Michal švec oli vastassa ja johdatti mainioon Hotel U Medvidkuun. Pujahdin lounaalle viereiseen Shvejkin oluttupaan (yhteen monista), ja pian oli valmis sikäläisen Yleisradion tiukkaan haastatteluun. Tänä syksynä runoilijana debytoiva toimittaja Jonaš Zboril kyseli eloisasti puolentoista tunnin ajan, tulkkina aivan suloinen Ema Stašova. Eipä ole Suomessakaan mikään radio tehnyt näin perusteellista Waltari-juttua kanssani.

Ilta Kansallisteatterissa, ikävä kyllä ei mennyt sen kiinnostavampaa kuin vanha Carmen perinteisenä oopperana, mutta itse teatteritalo tarjoaa niin paljon silmää hivelevää nähtävää, että ilta ei mennyt hukkaan. Poikkesin kotimatkalla jazzahtavaan rock-klubiin vähän vaihtamaan musiikillista ilmanalaa.

Koko keskiviikko oli varattu Brnon matkaan. Toinen Michal, nimittäin Kovár, nouti aamulla hotellista ja niin köröteltiin junalla vajaat kolme tuntia kaakkoiseen yliopistokaupunkiin. Matka hurahti rattoisasti ravintolavaunussa keskustellen, ja paljon kuulin tšekkien kokemuksista menneinä vuosikymmeninä sekä tämän ajan yliopistoelämästä. Kovár toimii yliopiston Baltian laitoksella, jonne hän minut vei mahtavan linnavuoren kautta.

Itse luento oli suunnattu suomen ja kirjallisuuden opiskelijoille, joita tuli luokkahuone täyteen, ja hiiskumatta kuuntelivat. Oli tarkoitus puhua suomea, jotta oppisivat samalla kieltä. Ehkä pääosan ymmärsivätkin, niin ainakin Michal vakuutti. Hän aikoo pitää vielä kovan tentin luennostani.

Paluumatkan kolkuttelin yksin ja lueskelin Kafkan novelleja. Eipä jaksanut paljon illalla enää kuljeskella.

Torstaina oli vuorossa käynti Kaarlen yliopistossa, missä tapasin suomen ja kirjallisuuden opettajia, joista Timo Laine oli tuttu jo edelliseltä Poznanin vierailulta. Kiitteli silloista luentoani, joka synnytti kuulemma muutaman ”fanin”, heh. Keskusteltiin tunnin verran heidän tutkimuksistaan ja työstään, elämäkertani Unio Mystica oli tuttu ja luetun näköinen.

Kuulussa Slavia- kahvilassa tapasimme Michal švecin kanssa johtavan päivälehden Pravon kulttuuritoimittajan, tohtori František Cingerin, joka teki tuiman haastattelun Waltarista lehteensä – taas asiantunteva, hyvin valmistautunut toimittaja. Waltari otetaan täällä todella vakavasti ja halutaan taas esitellä laajasti.

Pääluento illalla Kaupunginkirjastossa, eniten yleisöä sanoivat kuin missään tilaisuudessa viikon aikana, joka tosin jatkuu kahdella elokuvaesityksellä: Sinuhen Hollywood-versio nähdään kankaalla, samoin Komisario Palmun erehdys. On ollut myös Waltarin kääntäjien keskustelutilaisuus, pohdittu varsinkin kirjailijan tyylin tavoittamisen vaikeuksia.

Oma esitelmäni meni oikein hyvin, kiitos ennen muuta Michalin, joka tulkitsi nopeasti ja taitavasti. Keskityin paljolti Sinuheen, sen syntyyn ja sanomaan, mutta muutakin tuotantoa yritin valottaa. Yleisö innostui tekemään muutamia kysymyksiä, tuli lämmin ja innoittava tunnelma. Yritän laittaa tilaisuudesta kuvan tuonne pääsivulle killumaan.

Ei muuta kuin että palkitsin itseni pippuripihvillä ja talon oman panimon vahvalla oluella U Medvidkun ravintolassa, iltalenkillä ja syvällä tyytyväisellä yöunella.

Aamulla koneeseen ja kotiin. Kiitin nuorekkaita isäntiäni aivan loistavista järjestelyistä ja huomaavaisesta johdatteluista joka käänteessä.

Vielä jäi tarkasteltavaa tämän pintaraportin lisäksi. Ennen muuta Prahan kauneus, kahviloiden upeus, palvelukulttuuri ja Moldaun uljaat näkymät ansaitsevat lisähuomioita. Sekä täysosuma, matkalukemiseni Václav Havelin elämäkerta, kirjoittanut hänen avustajansa ja työtoverinsa Eda Kriseova, erinomaisen valaiseva ja kiinnostava kirja, suorastaan poliittinen satu, jossa hyvä palkitaan ja paha saa tuomionsa. Silti se on totta. Jatketaan toiste.

Sataa tihuttaa kun aamulla lenkkeilen Sepänpuistossa. Täällä taas ollaan.

Lehdissä vielä jälkikaikuja FES-juhlista. Katariina Flemingin hyvä kuvaus seminaarista ja pääjuhlasta viime perjantain Suomenmaassa, tänään Satakunnan Kansassa ansiokas tarkastelu Sillanpään satakuntalaisuudesta, sukujuurista ja kerronnan piirteistä. Jotakin aina pirahtelee.

Vasta luin täällä Risto Lindstedtin tarinan Taatan kahdesta asuinpaikasta Suomen Kuvalehdestä (37) – vähän kiusallinen tunne jäi siitä, että monet kohdat ja lauseet tuntuivat kovin tutuilta, mutta lähdettä ei Risto mainitse kertaakaan. Toimittajan etiikka hoi.

Matti Pitkon muistelmat ilmestymässä, Iltsika jo viikonloppuna niitä tyhjenteli. Vuosikymmeniä vanhan kikkelikortin salaisuus paljastuu! Ike Kanerva tosin jo kumosi Pitkon suuren paljastuksen. Vieläkö heruu uusia sensaatioita puolikarkean pussin pohjalta?

Päätän lehdistökatsaukseni tähän ja ryhdyn taas pakkaamaan – tällä kertaa kohti Prahaa, missä pidetään Mika Waltarille omistettu kirjallisuusviikko. Luennoin Brnon yliopistossa ja Prahan pääkirjastossa. Perästä kuuluu.

Istun viimeisiä hetkiä työhuoneessa, on keskipäivä. Kesä on auttamatta ohi.

Eilen hyvästelimme savusaunan upean kuutamon valaistessa peilityyntä järven selkää. Hellä ja pehmeä ehtoo. Nyt on jo pakattu ja kunnostettu, kerätty omenat ja sienet ja valmistettu muuttoa. Mutta vielä tänne palataan. Aamulehti on ilahduttanut kahtena päivänä. Eilen Hannu Syväoja kirjoitti hyvän, aslallisen tarkastelun juhlaseminaarin annista. Hän poimi ydinkohtia esitelmistä ja päätteli aivan oikein, että Sillanpäässä riittää vielä paljon tutkimista ja uudelleen lukemista.

Tänään päätoimittaja Jouko Jokinen jatkoi pääkirjoitussivun yliössään samaa aihetta. Hän käy härkää sarvista ja osoittaa, kuinka Hämeenkyrössä Sillanpäähän suhtaudutaan, vieläkin, ikään kuin sukupolvien perintönä. Jokisen omat lukukokemukset ovat myönteisen yllättyneitä, varsinkin Hurskas kurjuus on tehnyt häneen uudelleen vaikutuksen – eikä syyttä. Samalla hän toteaa, että Sillanpäätä on juhlittu runsaasti ja virkeästi, mutta etelän mediaan huomio ei ole suuresti yltänyt. Mitään FES-buumia ei ole havaittavissa. Mutta tähänkin aiheeseen palataan.

Nyt ovat melkein kaikki kynälle (koneelle) kykenevät Aamulehdessä käsitelleet Sillanpäätä – paitsi Pitko, joka asuu pysyvästi Hämeenkyrössä. Tunnusomaista sekin. Hän tyytyy taivastelemaan kadonnutta postilaatikkoaan, merkittävä aihe toki sekin, ainakin henkilökohtaisella tasolla. Vepan baari taitaa Sarven lisäksi edustaa juuri sitä perinteistä (”pimee juoppo”) törinää, josta Jokinen niin osuvasti kirjoittaa.

Eikä sitten muuta kuin nokka kohti etelää ja uusiin seikkailuihin. Mieleen painunut kesä on eletty, taas yksi parhaista. Siinä riittää muistelemista pitkän talven pimeinä iltoina, jotka vääjäämättä ryömivät vastaamme.

Kukahan kirjoittaa veijarikomedian kaikkien aikojen kaappaukssta: Elop tuli, näki ja kääräisi kokoon. Suuri puhallus. On ikävä Paavo Haavikkoa: kuinka pirullisesti hän osaisikaan tiivistää tämän ennätysmäisen vedätyksen. Näin suomipoikaa vietiin kuin sitä tunnettua kuoriämpäriä. Syyt syvät selviävät aikanaan.

Mutta samaa mieltä olen kuin Matti Apunen Pressiklubissa: Nalle Wahlroos on sentään suomalainen valtaherra rahakukkulan harjalla, paljon parempi kuin joku venäläinen oligarkki täällä huseeraamassa. Puhumatta näistä amerikkalaisista supersaalistajista. Kyllä oikeata kotimaista herraluokkaa tarvitaan, juuri tällaista Wahlroosia, jolla on myös kulttuurista näkemystä. Naurettavaa on kuurnia hänen kartanonsa tupaantuliaisten pöytäjärjestystä. Isäntä kutsuu ja päättää, omilla rahoillaan juhlii, mitä siihen on kenelläkään nokan koputusta. Mustan kateuden kaivo vain on pohjaton.

Juuri kun koripallosta päästiin, täytyy jännittää lentopalloa ja jotkut kai naisten jalkapalloakin. Iloittiin kun hakkasivat alkajaisiksi Hollannin tässä lentopelissä.

Luen ihmeellistä kyllä Santeri Alkion päiväkirjoja samalla kun eduskunta juhlii 150-vuotista valtiopäivätaivalta. Alkio taistelee vimmatusti kuningasvaltaa vastaan ja johtaa tasavaltalaista rintamaa syksyllä 1919, voittohan siinä lopulta tuli. Kari Hokkasen huolellinen toimitustyö tuo esiin elävän lohkareen itsenäisyyden alun historiaa. Alkion harras uskonnollisuus ja tinkimätön taistelumieli oikeastaan vastoin omaa tahtoa valaisevat miestä minulle uudella tavalla.

On tässä tuoreempiakin kirjoja meneillään, niistä myöhemmin.

Tuulee ja satelee, syksy tekee viimeinkin tuloa. Lämpöä riittää vielä. Tauno korjasi kesällä kaatamamme koivupöllit rannasta. Kaikenlaista kuntotyötä riittäisi vaikka kuinka. Korjasin yhdet pullistuneet ikkunapokat ja rupesin rakentelemaan kylmäkomeroa alakertaan, otollinen tila on suotta ollut puuvarastona. Pian tästä on muutettava kaupungin valoihin.

Myös Hämeenkyrön Sanomat kunnostautuu erinomaisen kattavalla ja monipuolisella raportoinnilla juhlasta. Näitä tallentelemme muistojen arkistoon.

Suomen Kuvalehden juttua olen ehtinyt vasta vilkaista, Taatan jäljillä siinä ollaan. Vanha piikkilanganalituskuva on mainio, taisi olla Aarne Laurilan nappaama, hänkin taas jaksoi ponnia pääjuhlaan lauantaina. Heikki A. Reenpäällä oli ideoita Sillanpään kommentoidusta laitoksesta, ikivirkeä kaveri on siinä, karhunkin kuulemma kaatanut vielä viime vuonna. Myös Sillanpään kirjeiden kokoelma olisi saatava kokoon, mutta minä nyt painelen ensin läpi vanhaa elämäkertaani ja katson, mitä siihen on tullut laitetuksi.

Muistettakoon, että F.E. Sillanpään Seuran historiikki tuli lykätyksi vuoteen 2015, jolloin seura täyttää 40 vuotta; sekin vielä töitä ja täydennyksiä teettää, vaikka Anna Ulvisen hyvä runko on valmiina.

Olisi jo käännettävä vaihdetta, mutta ei auta, Eemeli pitää otteessaan. Paavolainen on hetken seisauksessa, kesällä naputtelin jo kestävän kivijalan, jonka päälle pian rakennetaan. Ei nää työt vaan lopu.

Soitin ja toivotin hyvää nimipäivää Aila Meriluodolle; lämmin ja iloinen oli äänensä, Takaniemessä viettänyt kuukauden kesällä, päiväkirjakin elää. Ikäihmisissä on poweria.

F.E. Sillanpään syntymäpäivä alkoi kukkien laskulla haudalle, mukana myös kunnan edustajat.

Viljaa kiiteltiin lauantain elämyksistä.

Jatkoin Tampereen radioon kertomaan lisää päivän aiheesta, Päivi Solja haastatteli, entisen oppilaani Anna Siréninkin tapasin. Vilja apureineen laittoi Pälsin valokuvanäyttelyä Metsoon, avajaiset illalla.

Mutta minun oli paineltava Poriin, missä oli viimeinen ponnistus: ensin lukupiiri Kaupunginkirjastossa, aiheena Enkelten suojatit, sen jälkeen vielä esitelmä alasalissa. Vilkas keskustelu lukupiirissä ja tupa täynnä esitelmää kuulemassa, yli 80 henkeä. Jäipä hyvä tunnelma syntymäpäivästä.

Ehdin vielä iltauutisiin kotiin ja katselin alkuun susien koripallomatsia Sloveniaa vastaan, hyvin tuntui menevän (ja voittohan siitä tulikin, kuulin aamulla).

Olikohan tämä nyt vähiin aikoihin viimeinen puhallus Sillanpäätä, toivotaan niin. Vaikka ei se tähän jää. Taunokin aamulla lehdenhakureissulla kysyi, että eikö sitä Sillanpäätä voisi jättää nyt rauhaan ainakin viideksi vuodeksi. Sanoin että ei Sillanpää mihinkään rauhaan jouda, mutta kyröläiset voisi jo päästää levolle, on niin voimille käypää ollut tää Sillanpää-touhotus kuulemani mukaan. Katsotaan mitä jatkossa keksitään.

Lepopäivä, hyvin ansaittu.

Kävimme törmäläisten kanssa Sarvessa lounaalla, muuta ei juuri jaksettukaan. Aamulehden ansiokas raportointi eilisestä juhlasta ja seminaarista ilahdutti. Matti Kuusela on toimittaja parhaasta päästä, poimi juuri olennaisen. Hesarissa eilen pikku-uutinen kantaatista, sekin paikallaan.

Baskervillen koira ei Teemalla enää säväyttänyt kuten silloin ennen, hyytävimmän tulkinnan muistankin radiokuunnelmana. Marja tarkkaili tähtien tansseja silmä kovana. Tami näkyy antautuneen syksyn suosikkipelleksi.

Jännittävä päivä, F.E. Sillanpään juhlavuoden seminaari ja pääjuhla Tampereen yliopistossa.

Kuten Matti Kuusela mainiossa jutussaan sunnuntain Aamulehdessä Elokuuta mukaillen hehkutti: poutaa, vähän liiankin hellittävää poutaa, mutta juhlasaliin oli vain marssittava.

Seminaariin tuli Kuuselan laskujen mukaan 304 kuulijaa, tämän kaltaiseen tieteelliseen tilaisuuteen hämmästyttävän hyvä tulos. Kasvatustieteilijä, Myllykolun kesän tuottaja Sirpa Eskelä-Haapanen avasi pelin kertomalla pedagogisia tulkintoja Sillanpään lapsikuvauksista. Etupäässä positiivisia malleja sieltä nousi esiin. Professori Heikki A. Reenpää innostui muistelemaan Sillanpään konkreettista omien lastensa kasvatusta 1930-luvulla kustantajan tuntemin esimerkein.

Syvempiin varjoihin päästiin jatkossa, kun dosentti Riikka Rossi analysoi Toivolan Hiltun tarinaa, tätä avuttoman tytön luisumista seksuaalisen häirinnän ja monien väärinkäsitysten uhriksi. Rossi tarjoili laajempaa aate- ja kirjallisuushistoriallista viitekehystä onnettoman Hiltun kohtaloon.

Kahvitauon jälkeen dosentti Pertti Lassila tarkasteli erinomaisen terävästi ja tarkkanäköisesti Elämän ja auringon maailmankuvaa, tätä aurinkokeskeistä kesän hurmausta, joka ratkaisee seksuaalisuuden ja moraalin ikuisen kysymyksen häikäisevän yksinkertaisesti: ongelmaa ei ylipäänsä ole! Lassilan mielestä Sillanpään esikoinen on ylittämätön kesän kuvaus ja merkitsi käännekohtaa Suomen kirjallisuudessa; eikä tähän minulla seminaarin puheenjohtajana ollut mitään vastaanväittämistä.

Kokoonnuimme vielä keskustelemaan seminaarin päätteeksi pienimuotoiseen paneeliin. Yleisön joukosta ainakin Hannu Syväoja ja Pirjo Tuominen ja muutamat muut ruokkivat meitä hyvillä lisähuomioilla. Monenlaisia virikkeitä esitelmien pohjalta risteili, jouduin jopa vastaamaan Esko Helteen kysymykseen Sillanpään uskonnollisesta mielenlaadusta. Monistiksi ja materialistiksi miehen julistin, joskin Taatana nosti kristillistäkuvastoa esiin joulusaarnoissaan.

Antoisa seminaari! Ystäväni ja vanha huonetoverini Helsingin yliopistosta Pertti Lassila, joka näitä on istunut varmasti kymmeniä elämässään, antoi vahvan tunnustuksen tilaisuuden tasosta. Totesimme samalla, että Tampereen yliopiston taideaineiden laitos (jos sellaista enää onkaan) loisti poissaolollaan. Muita aktivisteja oli riittämiin.

Ruokailutauon ja hotellissa piipahduksen jälkeen jatkettiin itse pääjuhlalla.

Olihan meillä huikean näyttävä juontajapari, Vilja Pylsy ja ”kotiapulaisensa” Jere, Vilja häikäisevän punaisessa puvussaan, Jere mustissaan miehekkäänä: suoraan kelpaisivat euroviisujen gaalaan, ja sen lisäksi hoitivat juonnot aivan mallikkaasti vailla yhtään lipsahdusta.

Jussi Niinenmaa avasi ja heti kärkeen kuultiin kantaattini Elämän kultapuu Seppo Pohjolan modernin eloisana sävellyksenä ja nuorekkaan mieskuoro Eucan valloittavana esityksenä. Olin heti myyty. Mikä alku!

Jatko noudatteli samaa korkeatasoista linjaa. Juhlarahan saimme Osmon ja Jussin kanssa Rahapajan toimitusjohtajan Paul Gustafssonin kädestä. Helmi Tarkki palkittiin liikuttavasti suurista ansioistaan Myllykolun äite-Miinan suorituksista ja omista illoistaan. Viimeksi Helmin ”äite rakas” nähtiin ja kuultiin keväällä äitienpäivän juhlassa kirkossa. Ikää on 88, silti on äite iskussa.

Osmo Rauhalan juhlapuhe käsitteli vapaasti ja jutelmanomaisesti kipeää aihetta, taiteilijan ja hänen yhteisönsä aina ongelmallista suhdetta. Sillanpään kohdalla aiheellinen valinta. Rauhala vetäisi hatusta joukon Sillanpään seurustelukumppaneita, joista Darwin, Freud ja Tolstoi tuntuivat kyllä tutunomaisilta, Nietzsche kaukaisemmalta. Lopuksi Rauhala tiivisti maalarin näkökulmasta Sillanpään merkityksen nimenomaan Hämeenkyrön maiseman ikuistajana.

Kuultiin myös rock-yhtye Uniklubin kolme biisiä, viimeisenä Jussi Selon tunnelmallinen ”Nuorena nukkunut”, aamutv:ssä jo kuultu, nyt koko yhtyeen täyteläisenä esityksenä: oikein hyvä ja raikas venytys. Kuultiin myös nimikoiden tervehdys Matti Nummenpäältä.

Olli Horttanan elokuva Siljan suviyö sai juhlavan kantaesityksen salin vähän ongelmallisessa tilassa (äänitys ei toiminut parhaalla tavalla) mutta hivelevän kauniista luontokuvista ja Ida teerin ja Antti Väreen herkästä kohtaamisesta saimme täyden kuvan. Upea lyhytelokuva, erityisen sykähdyttävää tietysti Marjalle nähdä hänen lavastamansa oma entinen makuukamarinsa elokuvan tyylin mukaisena kulissina. Kävimme kaikki lavalla taas pokkaamassa, Saara ja Artsikin joukossa. Oli oikein ensi-illan tuntua.

Lopuksi Waltteri Torikka vetäisi Maila Böhmin säestyksellä pari muhkean vapautunutta laulunumeroa, ja kauniiksi päätökseksi yhdyimme kaikki Sillanpään Marssilauluun, josta yritän tuonne uutta Katarina Flemingin lähettämää kansikuvaa.

Olihan juhla, hohhoijaa. Elämän upein päivä, ylisti onnellinen Vilja, jonka sinnikkään ja huolellisen uurastuksen tuloksista saimme kaikki nauttia. Järjestelyt olivat huippuluokkaa. Tyylikkäästi olivat Jeren kanssa valinneet taustalle heijastettavat kuvatkin F. E. Sillanpään Seuran historiasta – siten että jokainen kuva valaisi juuri juhlassa menossa olevaa ohjelmanumeroa ja antoi sille syvyyttä. Loistavaa työtä!

Kelpasi jatkaa juhlimista puhein ja tarjoiluin Tammerin kabinetissa, joka kertyi täyteen ohjelmansuorittajista. Riemukasta ja vapautunutta, Vilja täälläkin emännöi säkenöivään tyyliinsä. Tarjoilut hyviä ja keskiyön aikaan sopivan keveitä. Jatkoimme baarissa ja elokuvaporukan johdolla Plevnassa, kunnes kellon käydessä kahta ymmärsimme Marjan kanssa talsia kohti majapaikkaamme Hotelli Ilvestä. Taivas korkealla kuten Sillanpää ja Kuusela ovat havainneet.