Nähty näytelmiä, kuunneltu konsertti.

Ikaalisten Tšehov-sarja päättyi (ehkä) Vanja-enoon Kalmaan pihapiirissä. Ihanteellinen paikka, vanha rakennus oli kaunis tausta tapahtumille. Marko Saarion ohjaamat esitykset ovat hienokseltaan kesä kesältä parantuneet. Tässä ilahduttivat erityisesti Mika Haavisto nimiroolissa sekä tyttäret Mirka Aittonurmi ja Emilia Lammi (kumpihan nyt oli kumpi). Jouko Hannu on kovasti kehittynyt ja sai professoriin koomista arvovaltaa. Mutta Astrov oli väärä tyyppi, rehevä sinänsä.

Sastamalan Gregoriana vetää puoleensa jo senkin vuoksi, että voimme verestää vihkikirkkoamme, Pyhää Mariaa. Avauskonserttina Bachin ”maailman varjoa ja taivaallista iloa”, Anna-Maaria Oramo johti barokkiorkesteria solisteina Teppo Lampela ja Jussi Lehtipuu. Vaikuttavaa, ennen muuta hienon akustiikan ansiosta. Uusi Lehtipuu on kehityskelpoinen kyky. Iltapalaa tarjottiin vanhassa pappilassa, pöytäseuranamme itse kirkkoherra Paavilainen rouvineen. Mesenaatteja kunnioittava Greogoriana jatkaa, tiistain huilukonserttia on erityisesti suositeltu.

Vielä Laulu tulipunaisesta kukasta Haiharan kartanon maisemassa, Teatteri Lysti esitti, Seppo Heinola sovitti, ohjasi ja kutsui paikalle. Aamulehden nurkkakriitikko haukkui esityksen aivan kohtuuttomasti, jopa väärin kuvauksin (Olavi ei suinkaan ole pahantuulinen läpi esityksen, vaan korea hurmuri kuten pitää). Mukana kauniita naisia, välillä jopa ihanan vähäpukeisina. Kyllikki, Teija Vallinaho, on komea ilmestys. Kokemus oli positiivinen, sovitus uskollinen Linnankoskelle moralisointiin saakka. Tuttua tekstiä, kun käsikirjoitin tämän Mikko Niskasen elokuvaan 1971.

Myllykolussa ongelmia, kolmekin sairastapausta. Ohjaaja Marko paikkasi eläinlääkärin kuulemma kunniakkaasti. Marja auttoi kahvilassa. Kaikesta selvittiin, esitys hyvässä vireessä, parantaa kuin sika juoksua, kuten rouva totesi.