Panu Rajala

Savonlinnaan edestakaisin, vähän liian pikaisesti. Mutta Jevgeni Onegin piti nähdä ja kuulla, se on lempioopperoitani. Olihan sentään Pietarin Mihailovski-teatterin vierailu. Kuinka kovin kourin Ukrainan teatteriguru Andriy Zholdak on Puškinin ja Tšaikovskin hienoa teosta onnistunut runtelemaan?

Eipä nyt pahemmin. Musiikki eli, samoin loistavat aariat, ei niitä pysty tuhoamaan. Mutta kolmen tason toteutus – alinna live-esitys, ylempänä epäsynkassa ja eri puvuissa kulkeva videotallennus ja ylinnä vielä libreton teksti – olihan tämän levottoman hajatulkinnan seuraaminen jokseenkin työlästä eestaas vilkuilua. Lisänä tulivat ohjaajan nerokkaat purkit ja purnukat, kaikenlainen sälä, lautaset ja vesisuihkut, hännänhuippuna täysin tarpeeton kääpiö. Liikaa hajotusta. Symboliikka osin arvoituksellista, osin simppeliä selkotemppuilua – kun Tatjanan tunteet alkavat hyrrätä, hän tietysti pyöräyttää pöydällä hyrrän pyörimään! Tällaista.

Mutta varmaan tämä oli nerokasta alitajunnan kartoitusta, koska asiantunteva kritiikki niin tulee taas vakuuttelemaan. Kirsikka, joka istui hesarilaisten kanssa vähän ylemmällä rivillä, osaisi varmasti silmänräpäyksessä avata tämän mustavalkoisen sielunmaiseman. ”Puuhamaata”, sanoi iloluontoinen Tiia poistuessamme, ja siihenkin voi hyvin yhtyä.

Yhtäkaikki me sallimme itsellemme musiikillis-romanttisen taidenautinnon kaikista esteistä ja tekotaiteesta huolimatta. Solisteja on kiittäminen, komeasti palkitsivat vaivamme, varsinkin loistelias Tatyana Ryaguzova kaimansa roolissa. Tapasimme monia tuttuja, sinnehän kaikki arvostelukykyiset rientävät. Oli lämmintä ja leppoisaa. Monet muistot Olavinlinnasta kulkivat mielen pohjalla. Asuimme Kasinossa, sielläkin ihan kohtalaista, hyvä aamu-uintipaikka ja semmoista. Ja sitten torikävelyn jälkeen kaasuttelimme taas kotia kohti.

Muuten: menomatkalla katsastettu Hietasen Liisan (tuttuja ällistyttäviä virkkuutöitä) ja kumppanien taidetta Orimattilan Villa Roosassa (olikin aika kiepaus) ja paluumatkalla Heinolan hieno taidemuseo, josta äkkäsin P.J. Hynnisen komean kirjaston ja sen kruununa Sillanpään Hiltun ja Ragnarin omistuskirjoituksin. Mitä yhteyttä Sillanpäällä saattoi olla ministeri ja konsuli Hynnisen kanssa? Arvoitus ratkesi helposti: tämä oli Uuden Suomettaren päätoimittajana 1915-1917 eli juuri sinä aikana, jolloin Sillanpään kirjallinen ura alkoi kyseisen lehden alakertanovelleissa. Kirjailijan kiitollisuus säilyi näinkin pitkään. Heinolan Heili on hauska ruokapaikka, jos joku siellä päin poikkeilee.

Ajoa tuli puuduttavasti vajaat 900 km kahdessa päivässä. Vilkaisin palatessa, että Myllykolussa oli vielä kohtuullinen menestys. Monivuotinen ystävä Sirpa Sastamalasta poikkesi sitten iltateelle kertomaan vaikutelmiaan: ei liian pitkästyttävää, kuulemma. Kouluarvosana hyvä 8. Sallakin täydensi viestissä arviotaan, jota viimeksi referoin puutteellisesti: useita hyviä kohtauksia ja kivoja näyttelijäsuorituksia. Mot.

Näyttelin suuren roolin Sarkia-näyttämön Macbethissä: viestintuojalla oli yksi pitkähkö repliikki, jonka muistin jopa ulkoa. Luultavasti se meni hirveän hyvin. Nyt vain odottelen, että tarjoaisivat seuraavaksi pääroolia.

Ensi-illassa totesimme kansanedustaja Arto Satosen kanssa, että vallantavoittelun keinot ovat sentään vuosisatojen kuluessa hiukan siistiytyneet. Ei tosin kaikkialla. J. Kataista tyydytään tyrkkimään tuoliltaan vain sanallisesti, toistaiseksi.

Toinen kansanedustaja istui vieressämme Komediateatterissa. Mikko Alatalo ehti pauhata jonkin verran Helsinkiin suunniteltavan pääkirjaston rahoituksesta. Emme ottaneet kantaa. Totta puhuen minä pärjäisin hienosti loppuikäni Rikhardinkadun ja Kansalliskirjaston varassa, täydentäen Hämeenkyrön ja Pirkanmaan Piki-systeemin suurilla eduilla. Kansanradion tyyppien kanssa olen samaa mieltä, että lastensairaala olisi kiireellisempi hanke.

Kotimainen farssi näyttää mahdottomalta yritykseltä. Ei oikein innostanut tämäkään Tuomas Parkkisen kieli poskessa rustaama tekele, absurdia ja groteskia siinä olan takaa yritettiin. Esityksen nimi Puhelinluettelo. Ei edes Krisse Salminen pelastanut, kun muut olivat tyhmän poliisin ja hassun homon luokkaa. Sitä esitetään peräti Vammalassakin harrastajavoimin. Tyylikkään komedian osasivat meillä Waltari ja Yliruusi, eivät juuri muut.

Mutta Komediateatteri on itsessään hienosti hoidettu ja siellä saa ystävällisen vastaanoton kuten nytkin. Tapasimme sekä Eskon rouvineen että Panu Raipian, isännyys esikuvallista. Katsomo vain puolillaan.

Yleisökato hallitsi myös Heiskan heinähupaa, sekavat järjestelyt ja ehkä hellekin verottivat. Pääsin jo toisen kerran urani huipulle samana viikonloppuna: sanansaattajan roolin lisäksi pääsin tuomariksi sahtikisaan! Oli kyllä hiukan liian rasittavaa maistella yhdeksästä mukista erilajisia sahtiannoksia, seurauksena lievä uuvahdus. Lisäksi oli pidettävä esitelmä tärkeästä aiheesta: Sillanpään suhde saunaan. Jälleen täysosuma, kuulijoitakin pitkälle toistakymmentä! Suurena saunaehtoona selvitin sitten kolme saunaa: Heiskan ja Miinan savusaunat sekä lopuksi Törmän tutun pikkusaunan, joka oli paras ja aidoin, koska siellä saattoi viimein heittää kiusaavat märät uimapuvut helkkariin. Eikö kylilläkin voitaisi jo saunoa vapautuneemmin yhdessä? Oma sauna lämmitettiin sitten tänään, joten puhtaita ollaan.

Myllykolu on nyt pyörinyt hyvin ja yleisöä riittänyt. Salla tuli varta vasten katsomaan ja rentoutumaan kerrankin ilman lapsia ja näytti nauttivan täydesti. Kuulimme kriittisen lausuntonsa esityksestä, sillä hän luki sitä ennen romaania. Sovitus onneksi kelpasi.

Näin on selvitetty suven ehkä säpinäisin viikonloppu, levollisempia Luojan kiitos tulossa.

Jaakko heitti taas kuuman kiven, vedet alkavat lämmetä.

Kristiinan päivien lievästi uuvuttamana en jaksanut kentälle aamulla. Mahnalassa oli hauskaa Haavistoilla, sitä ennen vedin viimeisen bussirempan Tampereelta Myllykoluun ja katselinkin ensimmäisen näytöksen, jossa ohjaajamme Marko paikkasi ansiokkaasti eläinlääkäri Härkälän, kohtuullisesti yliampuen. Marja heilui kahvilassa. Yleisöä tyynenä iltana reippaasti yli 300, loppua kohti tahti tiivistyy.

Kirjoitustyötä hiljalleen aamuisin Tusculumissa. Järveen tekee tämän tästä mieli. Luen muuten yllättävän kiintoisaa kirjaa, Anna-Lisa Sahlströmin En såg sig om – och vände (1995). Mistä osuikin käteeni, kai siitä kun Kalmaan Vanja-enon alkuun oli Ikaalisissa lisätty prologi Edward Gyllingin kohtalosta. Sahlström kertoo eloisasti, kuinka mahdottomien tehtävien edessä punainen hallitus eli kansanvaltuuskunta oli talvella 1918 sisällissodan riehuessa. Kuinka saada elintarvikehuolto kuntoon, kuinka hoitaa ulkosuhteet Ruotsiin ja Venäjään, kuinka käynnistää tehdaslaitoksia ilman omistajien apua? Pitkiä kokouksia, loputonta puhetta, vähän tekoja. Epätoivoisia, tragikoomisia ponnistuksia. Hyvä dokumenttiromaani.

Illalla porhallettava Kiikkaan Sarkia-näyttämön ensi-iltaan: ei mikään vaatimaton valinta, Shakespearen mustin tragedia Macbeth tutulla tantereella. Sarkia-näyttämö täyttää 30 vuotta, itsekin olin sitä alkuun tuuppaamassa kahdella Kaarlo Sarkian elämästä ja runoudesta kertovalla näytelmälläni. Nyt on tyyli hiukan muuttunut. Ihan kunnollisesti, verta säästämättä draaman esittivät. Ohjaaja britti, väkeviä hahmoja, selkeää puhetta (ohjelmalehtinen semmoinen ruttupallo että nimistä ei saa selvää). Mutta voisiko olla vielä synkempää aihetta leppeään suomalaiseen suvi-iltaan?

Joudun sunnuntaina vetämään esityksessä pienen roolin juhlan kunniaksi.

Syntyihän vilkas keskustelu Vepan baarissa pelin jälkeen, kun rovasti Sakari vähän sohaisi. Kun Pitko kirjoittaa yleensä omasta päästään tai asian vierestä, on syytä kertoa joskus todellisistakin väittelyistä. Sakari kehotti lukemaan Päivi Räsäsen puheen kokonaisuudessaan netistä, Kansanlähetysjuhlien sivuilta, jotta tietäisimme mitä ministeri todella on sanonut. Yleensä olemme kaikki täysin toimittajien armoilla, ja heidän antamansa kuva on enemmän tai vähemmän tarkoituksellisesti vääristynyt eli valikoitunut. Tästä on kokemusta. Alkutekstin äärellä vasta tiedämme, mitä on sanottu ja mistä pitäisi puhua.

Kohtuullista huutoa taisi pöydästämme kuulua, kun pääsimme vauhtiin ja sanat sinkoilivat Päivin puolesta ja vastaan. Mistä siis oikeastaan oli kysymys?

No minähän kotona heti luin Räsäsen puheen, ja yhdyn Sakariin täysin siinä, että ei siinä ainakaan lain vastustamiseen yllytetä – kaukana siitä. Eri asia on toteamus, että kaikilla meillä tulee tilanteita, jolloin oma vakaumus, oma käsitys, voi olla ristiriidassa lain vaatimuksen kanssa. Joka iikka meistä tunnisti tällaisen tilanteen, päivittäin. Poliisimme Esa olisi voinut kirjata sakkoja joka nupille. Hellänä miehenä hän kuitenkin armahti tunnustuksemme.

Sitä paitsi rohkenen olla siinäkin Sakarin kanssa samaa mieltä, että puhe on hieno ja monipuolinen julistus hedonismin ajan vinoutumia vastaan. Aborttikysymys liittyy vain yhtenä kohtana ihmisen nautinnonhalun vakavaan kritiikkiä. Tätä puheen laajempaa ydintä ei kukaan ole vaivautunut oikein ymmärtämään tai lukemaan. Lukutaito on kai aika korkealla kansassamme, mutta luetun ymmärtämisessä on edelleen vaikeuksia. Eri mieltä hyvin voi olla, mutta hyvä olisi edes tietää, mistä asiasta.

Peli meni muuten tavanomaisen heikosti omalta osaltani, toiset pojat kyllä pätkivät maaleja minkä kerkisivät.

Siivoiluksi ja paperipinkkojen järjestelyksi meni koko tuulinen ja harmaa loppupäivä, hyvä niinkin. Puhtaalta pöydältä voi taas uusia töitä alkaa. Käväisen Helsingissä, missä pohdimme tulevaan oopperaan liittyviä asioita heti huomenna aamutuimiin.

Nähty näytelmiä, kuunneltu konsertti.

Ikaalisten Tšehov-sarja päättyi (ehkä) Vanja-enoon Kalmaan pihapiirissä. Ihanteellinen paikka, vanha rakennus oli kaunis tausta tapahtumille. Marko Saarion ohjaamat esitykset ovat hienokseltaan kesä kesältä parantuneet. Tässä ilahduttivat erityisesti Mika Haavisto nimiroolissa sekä tyttäret Mirka Aittonurmi ja Emilia Lammi (kumpihan nyt oli kumpi). Jouko Hannu on kovasti kehittynyt ja sai professoriin koomista arvovaltaa. Mutta Astrov oli väärä tyyppi, rehevä sinänsä.

Sastamalan Gregoriana vetää puoleensa jo senkin vuoksi, että voimme verestää vihkikirkkoamme, Pyhää Mariaa. Avauskonserttina Bachin ”maailman varjoa ja taivaallista iloa”, Anna-Maaria Oramo johti barokkiorkesteria solisteina Teppo Lampela ja Jussi Lehtipuu. Vaikuttavaa, ennen muuta hienon akustiikan ansiosta. Uusi Lehtipuu on kehityskelpoinen kyky. Iltapalaa tarjottiin vanhassa pappilassa, pöytäseuranamme itse kirkkoherra Paavilainen rouvineen. Mesenaatteja kunnioittava Greogoriana jatkaa, tiistain huilukonserttia on erityisesti suositeltu.

Vielä Laulu tulipunaisesta kukasta Haiharan kartanon maisemassa, Teatteri Lysti esitti, Seppo Heinola sovitti, ohjasi ja kutsui paikalle. Aamulehden nurkkakriitikko haukkui esityksen aivan kohtuuttomasti, jopa väärin kuvauksin (Olavi ei suinkaan ole pahantuulinen läpi esityksen, vaan korea hurmuri kuten pitää). Mukana kauniita naisia, välillä jopa ihanan vähäpukeisina. Kyllikki, Teija Vallinaho, on komea ilmestys. Kokemus oli positiivinen, sovitus uskollinen Linnankoskelle moralisointiin saakka. Tuttua tekstiä, kun käsikirjoitin tämän Mikko Niskasen elokuvaan 1971.

Myllykolussa ongelmia, kolmekin sairastapausta. Ohjaaja Marko paikkasi eläinlääkärin kuulemma kunniakkaasti. Marja auttoi kahvilassa. Kaikesta selvittiin, esitys hyvässä vireessä, parantaa kuin sika juoksua, kuten rouva totesi.

Kustavi selvitetty! Olihan viehättävä tapahtuma ja kaikin puolin antoisa retki.

Monia kirjallisuustapahtumia minäkin olen käynyt, mutta tämä Volter Kilpi kuuluu kärkeen. Kustavissa oli jokin välitön, lämmin ja innostava tunnelma. Järjestäjät hoitivat meitä kuin piispaa ja piispatarta pappilassa. Väkeä oli enemmän kuin Tuulentupaan mahtui, osa kuunteli avajaistilaisuutta kärsivällisesti pihamaalla äänentoiston välityksellä. Tiheää, intensiivistä, helteistä. Paljon vanhoja ja uusia tuttavuuksia.

Olin saanut esitelmäni aika hyvään kuntoon, ja tuntui että se meni läpi, tuli tuhlailevia kiitoksia. Ehkä taas yritän sen pohjalta jotakin julkaistavaa, niin etten vielä laita sitä tänne nettiin killumaan. Vai laittaisinko? Jos joku haluaa, lähetän suoraan. Näitä pyyntöjä oli muutama, jotka kohta toteutan.

Vertailin tietysti Kilpeä ja Sillanpäätä ja varsinkin heidän moderneja aika-käsityksiään, olihan päivien teema Aikamatka. Vielä riittää selvittämistä Kilvessä, Alastalon salissa on vieläkin vähän kesken, mutta rohkenin kuitenkin ostaa sen paidan, joka vakuuttaa minutkin lukijoiden pyhään piiriin. Avauspäivän toinen puhuja oli Jörn Donner, joka kertoi enemmän itsestään kuin Kilvestä, mutta kiinnostavasti yhtäkaikki; julkisuuden hän kaappasi ilmoituksellaan paluusta eduskuntaan. Kaksi vuotta aikaa kaudesta ”Kyllä sen kestää”, Jörkka murjaisi.

Ihmeesti Volter Kilpi syttyi elämään Kustavissa. Suurin ansio kuuluu Juha Hurmeelle, jonka Kilpi-tulkintoja on ylistetty, niin että niihin suhtautui jo tietyllä varovaisuudella. Mutta kyllä Kaaskerin Lundström valloitti meidät täydelleen! Harvoin on esittäjä ja teksti sulautuneet niin täydellisesti yhdeksi kokonaisuudeksi. Hurme tuntee todella Kilpensä, tajuaa jokaisen sanan ja antaa sille oikean painon. Vaikea monipolvinen teksti heräsi kuin ihmeen iskusta täyteen toteen. Rentolan rennossa kesäteatterissa vietimme kesän kohottavimpia hetkiä.

Esko Salminen tulkitsi Härkäniemen kuuluisaa piipunvalintaa jämeränä luentateatterina, tekstin valikointi Heidi Krohnin. Tyypiltään Esko on kuin leveäksi Härkäniemeksi luotu ja varmaan vielä kehittelee esitystä teatterinomaisempaan suuntaan.

Lisäksi meillä oli ylellinen tilaisuus käydä Inari Krohnin ja Pertti Lassilan luona pitkällä lounaalla Ströömin rannassa, vastapäätä häämötti Alastalon päärakennus! Mukana vanhoja tuttuja, Raija Mattila, Ola Laiho ja Sirkka Ahonen sekä talon Maija-tytär, taideopiskelija. Juttua riitti ristiin rastiin Kilvestä, kirjoista, maalauksesta, purjehduksesta, arkkitehtuurista, Musiikkitalosta, Kustavin kutistuvan kunnan tilanteesta ja Donneristakin. Mieliinpainuva iltapäivä, kaunis merihuvila vaaleanpunaisin hirsiseinin. Tutustuimme myös Inarin atelieeriin ja saimme meren pärskeitä Pertin veneessä. Vannotin Perttiä kirjoittamaan sen kipeästi kaivatun Volter Kilven elämäkerran, kun ei kukaan ole saanut sitä aikaiseksi (vain Vilho Suomen vanha puolikas on olemassa) Hänellä jos kellä olisi siihen hyvät edellytykset. Asialla on mutkansa ja esteensä, niin aina, silti jäämme odottamaan…

Yövyimme Taivassalossa Keitarsalmen kievarissa, hupaisa entinen mahtinavetta, ikkunain edessä hevoslaidun ja aamulla uitavissa kylmä lähdepohjainen lammikko. Hyvin tuli uni.

Lähtöpäivänä katsoimme vielä Inarin näyttelyn Kustavin pappilassa (olipa tarkoin piilotettu, ohjelmassakaan ei mainintaa) ja innostuin varaamaan yhden aiheeltaan henkilökohtaisesti koskettavan työn. Inari kertoi Tuulentuvassa aamulla omasta aikakäsityksestään kuviensa valossa, siinäkin monet muistot palasivat mieleen, vaikkapa ne Vihreän vallankumouksen ajat ja Vesikansan kokoontumiset.

Vaikuttava vanha kirkko ja hautausmaa tutkittiin hyvän oppaan johdolla. Kirjailijan hauta, suvun jäseniä ja romaanihenkilöitä kuin Hämeenkyrössä konsanaan. Vielä Kustavin keskustaa flaneerattuamme, kirppiksiä tutkittuamme, Grillissä poikettuamme ajelimme perin tyytyväisinä mutkaisia teitä Hämeenkyröön. Tuntui kuin olisimme ulkomailla käyneet ja viipyneet viikon.

Ja jaksoimme illalla piipahtaa vielä Siljan suviyön karonkassa Viljakkalan perillä, missä oli kiva tavata taas tekijöitä ja vakuuttua toisella katsomalla elokuvan ansioista. Itse Silja, Ida Teeri, näki ensi kerran herkät reaktionsa. Turkka Mastomäki oli hoitanut päivällä kertojan osuudet, tuntui vapautuneesti viettävän kesälomaa ennen syksyn rooleja, Rintalan Pojat tulee Hämeenlinnaan. Vilma emännöi, Antti Väre juhli syntymäpäiväänsä (23), saunakin lämpesi, mutta me painuimme aikaisin hyvin ansaitulle levolle.

Eilen Demarissa Aarne Laurilan hieno arvio meidän Ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta. Suuri ilo lukea asiantunteva ja punnittu, myös kriittinen, yksittäisiin suorituksiinkin menevä arvostelu, sellaiset ovat nykyään harvinaisuuksia. Huomattakoon että täkäläinen Aamulehti ei ole vieläkään julkaissut esityksestä arviota, näitä nurkkia on ollut muuten joka puskasta ja penkistä.

Kulttuuriladossa oli Olavi Virta -tribuutti, nuoret muusikot August Saarinen & Vuolas virta irrottelivat rennosti ja aika hauskasti. Kaksi näytöstä tupaten täynnä. Sen jälkeen katselimme Viljan luona sitä Olli Horttanan Siljan suviyön käsittelemätöntä raakaversiota, joka näytti suorastaan upealta luontokuvissaan ja Siljan herkissä tunnelmissa. Tarkenneltiin jotain kerronnan kohtia, saatiin sahtia ja voileipää. Ohjaaja tyytyväinen palautteesta.

Mutta nyt suunnattava ajatukset Kustaviin ja Volter Kilpeen, lähtö on aamulla varhain.

Seurallinen viikonloppu takana, vieraita ja lapsia, ohjelmasta vastanneet varsinkin Asla (3 v.) ja Saima (1). Hauskoja lapsia, mikäs heidän kanssaan ajeeratessa. Mummi on välillä lujilla, mutta kestää urhoollisesti ja keksii kaikennäköistä. Me miehet Aslan kanssa kehitämme sopivia tutkimusretkien kohteita.

Sydänsuvi, syvällä purjehditaan heinäpoutien helpeessä. Sitä Volter Kilpeä täytyi edelleen lueskella ennen kuin esitelmä Kustaviin alkoi tänään hahmottua. Varsinkin kirjeenvaihto, kolme vahvaa opusta, oli antoisaa luettavaa. Alastalon salin jahkailut välillä odottavat, vitkalleen niitä voi jatkaa, kiirehtiä ei kannata. Ensimmäinen osa sentään selvitetty. Pukkilan ja Alastalon kamppailu huvittaa edelleen. Bathseban sekä Volterin ja Hiljan kirjeet luin, korkeata tunneaallokkoa kerrassaan. Romantiikan heinäkuuta!

Lauantaina ilahdutti Aamulehden kulttuuriin hienosti laitettu juttuni Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden taustasta, samalla oudoksutti erään kalamiehen primitiivinen purkaus Ilta-Sanomissa. Eipä ollut ensimmäinen laatuaan.

Ajelin saattamassa Teijaa junalle ja poikkesin samalla Vanhaan kirjastotaloon, missä julkistettiin Tampereen nuorisoteatterin historia, tekijänä Tarja Kankainen. Olihan siellä muiden ohessa Esko Roine, Seppo Heinola ja Juhani Kontrokin, jonka kanssa totesimme edustavamme Markku-vainaata, joka aikoinaan esitti mm. Charliea tutussa farssissa, Esko oli kai täti. Vili Auvinen ohjasi. Minulla ei ole mitään osaa tai arpaa tässä teatterissa, kunhan patsastelin kuvia tutkimassa ja ostin kirjankin, Ruususen heräämisen. Taas palanen teatterihistoriaa loksahtaa paikalleen.

Iloinen yllätys illalla. Toin taas bussillisen aktiivisia teatterimatkailijoita Tampereelta Myllykoluun ja katsoin samalla koko esityksen, ensimmäisen kerran sitten ensi-illan. Sehän oli kovasti parantunut! Ihmeellistä miten harrastajaesitys alkaa kiinteytyä ja elävöityä pari viikkoa tulikasteen jälkeen. Sitten vasta esittäjät vapautuvat ja varmistuvat. On tietysti mieskohtaisia eroja. Mutta nyt vasta yhteispeli alkaa sujua ja kohtauksiin tulee eloa ja jännitettäkin. Niin sitä pitää.

Tietysti on vielä puutteita ja jotain harmillisia kohtia (omasta mielestäni), mutta pääasia eli tarina tulee jo kunnolla kerrotuksi. Meidänkin kriittiset tutut Artsi, Saara ja Teija sanoivat yllättyneensä myönteisesti, olin kaiketi ladannut odotukset aika matalalle. Katsojia kauniina iltana noin 250 arvioni mukaan, sopivaa keskitasoa. Bussimatkailijat vaikuttivat hyvinkin tyytyväisiltä ja kiittelivät kokonaisuudesta, johdattelupuheineen tarjoiluineen kaikkineen.

Vielä yksi tällainen keikka. Ihmiselon ihanuus ja kurjuus jatkaa kyllä sunnuntaihin 3.8. saakka ke,to, su -tahtia.

Helsinkiläisiä katsojia Myllykolussa. Kirsti, Kati ja Jussi poikkesivat ensin syömään savunieriää ja mansikoita, painelivat sitten rohkeasti katsomoon, vaikka pilvet riippuivat. Ei kuitenkaan satanut. Ja nyt kuultiin ihmeeksemme, että esitys onkin suorastaan hyvä! Hauskaa ja hykerryttävää kesäteatteria kuulemma. Ilmeisesti siellä on tapahtunut huomattava harppaus, mikä on peräti ilahduttavaa. Samaa todistaa tuottaja tuoreessa viestissään. Hieno juttu.

Yksi puuduttava asia. Kuuntelen kentältä palatessani (nyt torstaiaamuna) Ylen aamua, ja mitäs aihetta siellä käsitellään: Jutta Urpilainen puhuu kehitysvajeesta sadasti toistetuin lausein, ja sitten yritetään nujertaa taas Päivi Räsästä, joka erehtyi puhumaan vakaumuksensa mukaan. Sehän on aivan sopimatonta, varsinkin ministeriltä. Yleensäkään ei pidä poiketa toimittajanormista, siis näistä korrekteista standardiajatuksista, muuten saa heti herhiläiset niskaansa. Toisinajattelu ei ole enää toivottua, tuskin sallittuakaan.

Eilen eräs Teivainen kiljahteli radiossa kiukuissaan siitä, että ulkomaalaisvalvontaa suorittava poliisi pysäyttelee ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä ja kysyy papereita. Todella pöyristyttävää. Minut pysäytti kerran kaksi miliisiä keskellä Nevskiä Pietarissa, ja passi oli hotellissa. Tuli vaikeuksia. Olin ulkomaalaisen näköinen, äsken oli tapahtunut kahden kerrostalon räjäytys. Selvisin kuulustelusta säikäyksellä. Olisi pitänyt reklamoida… niin minne?

Onko tosiaan niin, että päivänpoltiikasta ei päästä eroon edes heinäkuussa? Eikö ne ansaitse edes hetken lomaa siellä kehitysvajeensa vierellä? Luulisi maailmassa olevan sata muuta kiinnostavampaa aihetta, mutta ehkä niille ajankohtaistoimittajille on mennyt tämä politiikkanauha niin päälle, että mitään muuta ei enää mietitäkään.

Ammuin keskimääräisesti kolme maalia ja voitin sentään Pitkon. Artsi on ylivoimainen. Puhuimme Karjalasta (Asko käynyt reissussa) ja valtioiden vakoilusta. Ne saa sankarillisesti vuotaa, mutta yksilön intimiteetti on pyhä asia. Mikähän valtio on urkinnan suhteen synnitön? Suurvalta vakoilee suurellisemmin kuin pieni, eikö vain. Olisiko John le Carré pitänyt etsintäkuuluttaa, niin paljon on mies kirjoissaan paljastanut kuninkaallisen Britannian vakoilutavoista.