Katselemme Purimoon aukeavaa laajaa järvinäkymää Sikomäen kupeelta, lämpimän veden paljusta. Mukana on nuorekas elokuvaryhmä, iloisia päitä. Syntyykö uusia kuvakulmia? Muistutan että jokseenkin näille paikoille Sillanpää sijoitti Hurskaan kurjuuden jylhän alun, Nikkilän Penjamin tunnelmat nälkävuoden jouluna. Jos Penjami nyt näkisi meidät pulikoimassa tässä Viljan ja Jeren paljussa, mitä ajattelisi? Jonain erikoisena rangaistuksena hän varmaan tätäkin pitäisi. Mutta me vain nautiskelemme suviyön sylissä.

Nuoret ovat äkkiä innostuneet Sillanpäästä, niin nämä kolmikymppiset taiteilijat kuin vasta kouluikäiset. Kaikenlaista askarrellaan, näyttelyjä syntyy. Graffiitteja en pidä erikoisen sillanpääläisenä ilmaisumuotona, mutta menköön. Kohta niitäkin jossain Juuret Kyrössä -tapahtumassa pläiskitään. Onkohan sellaista henkeä, että nuorille täytyy tarjota juuri heidän haluamiaan välineitä, jotta he jostakin syttyisivät. Kirja on heidän horisontissaan museaalinen väline.

Puolustusvoimain juhlaparaati näytti kodikkaalta Tammisaaren puistokadulla. Kiintoisa oli Raimo Sailaksen antama kuvaus Hornetien ostopäätöksestä Kuukausiliitteessä. Tällaisista konkreettisista kohtaamisista historia muodostuu.

Luen Mannerheimin valtionhoitajakaudesta 1919: kuinka silloin luotiin monia pysyviä käytänteitä ja etikettejä vanhalta venäläiseltä pohjalta, mutta Suomen oloihin riisuen ja sopeuttaen. Ståhlberg otti tarkoin selvää, kuinka Mannerheim oli asioita hoitanut. Edustustehtävissä hän oli tietysti ylivertainen ja joutui hillitsemäänkin liikaa loistoa. Hän teki ensimmäiset valtiovierailut, ei suinkaan Relander. Kritiikkiäkin tuli Ruotsista: sosialistit pitivät "murhaajan" kutsumista virheenä, kuningas sai kovia moitteita. Mannerheimia arvosteltiin jopa pukeutumisesta: ratsastussaappaat kuninkaan illallisella! Ei tunnettu kenraalin univormua. Tarja Halonen ei ollutkaan ensimmäinen, jonka asua Tukholmassa on moitittu.