Kirjallinen ohjelma jatkuu, nyt Tervasaaren Savussa. Tapasin toimittaja Jaana Rinteen ja kirjailija Katja Ketun, meitä valokuvailtiin, saimme parsapitoisen lounaan ja yritimme puhua kovasti rakkaudesta ja erotiikasta. Ilta-Sanomiin tätä juttua aiotaan.

En olisi suostunut, sen verran harmistuin lehden tyhmistä lööpeistä ym, mutta Jaana teki asiallisen tarinan Seuraan, joten mikäs siinä: varsinkin kun voimme Katjan kanssa verrytellä Vanhan kirjallisuuden päivien pääseminaaria varten. Silloin puhutaan moraalista, ja sitä sivuttiin vähän nytkin. Aina huoli siitä, tulinko taas sanoneeksi jotain älytöntä, mutta kaiketi Jaana jutun lähettää nähtäväksi.

Katjan novellikokoelman Piippuhylly ehdin lukea. Sen kehys on hauska, tämä piippujen valikoima, joista tarinat nousevat. Muuten Katja kirjoittaa rankasti ja roisisti, erittäin elävää ja uusia ilmaisuja löytävää kieltä. Saattoi taas havaita, että fiktion puolella ilmaisemisen vapaus on rajattomimmillaan, mutta annas olla kun siirrytään faktan ja oikeiden ihmisten puolelle: kylläpä vahtii tekohurskas mediajoukkue pienintäkin viittausta johonkin viattomaan rakkauselämän piiriin liittyvään – ja heti heilahtaa tuomion miekka.

Illalla katsoin ja kuuntelin koko hiivatin Wagnerianan eli Siegfriedin alusta loppuun, nelisen tuntia. Ringin edellisetkin osat katsoin, vain vähän jäi lopusta Valkyyriaa, mutta tallenne odottaa. Ajattelin näet paikata tämän Wagnerin mentävän aukon sivistyksessäni. Poskettomia tarinoita, mahtipontisia, vallantäyteyttä tavoittavia, sukurutsaisia jumaltaruja. Mutta musiikki imee jollakin ihmeen voimalla mukaansa, eikä aika edes tule pitkäksi. Jotakin erikoista jujua tässä taiteessa on. Metropolitanin roolijako hipoo täydellisyyttä, häikäisevää (ja pitkää) laulantaa tuutin täydeltä. Selvitettävä vielä se viimeinen osa maalla.