Nyt alkoi kevät Skotlannissa. Aurinko helottaa, kukat loistavat, kansa istuu terasseilla.

Retkeilimme läheiseen Botanic Gardeniin ja ihailimme eksoottisia kasveja, hikoilimme trooppisissa huoneissa, näimme merkillisiä kaloja ja kukkaan puhjenneita pensaita sekä avaria niittyjä. Ihmettelimme satojen miljoonien vuosien takaisia fossiileja ja valtavia saniaisia. Ihanteellinen koko perheen vierailukohde, totesimme, varsinkin kun suuret puistot täällä ovat järjestään suljettuja, yksityisiä ja tyhjiä.

Sattumalta löysimme mainion uimahallin vanhasta tehdasrakennuksesta tästä läheltä, siellä vierähti terveellinen tunti. Illalla vuorossa Chisinaun oopperan vierailu Playhousessa, vanha kunnon Carmen aivan perinteisenä kuvakirjamaisena tulkintana, varmaankin lähellä Pariisin kantaesitystä 1875: asetelmallisesti ohjattu ja koreasti lavastettu, mutta solistit pitivät hyvin pintansa. Elävä aasi talutettiin näyttämölle, ja kaiken huippu oli valkoinen sirkushevonen, joka teki omana numerona temppujaan vailla mitään yhteyttä oopperan tapahtumiin. Ai niin lopuksi toreadori ratsasti sillä lavalle. Loppukiitoksissakin hevonen kumarteli joukon jatkona. Kukaan itseään kunnioittava ohjaaja ei moiseen kosiskeluun sortuisi, mutta tämäpä oopperaseurueen kotimaassa Moldoviassa ja Ukrainassa monesti palkittu Ellen Kent ei häikäillyt. Ja yleisö oli tietysti innoissaan. Vain elävä hevonen ja yksi humalassa kekkuloiva upseeri saivat sen lämpenemään.

Tätä elämystä piti huuhdella läheisessä Conan Doyle pubissa, upea kirjallisesti valistunut paikka, jossa oli näytteillä jopa Sherlock Holmesin luojan alkuperäinen viulu koteloineen, niin ainakin kyltissä vakuutettiin.

Näin on työloman puoliväli saavutettu ja aika paljon jo ehditty. Kirjoittanutkin olen uutta tekstiä muutaman kymmenen sivua, mikä residenssimme auliille kustantajalle tiedoksi mainittakoon.

Ihmeellinen hiljaisuus on laskeutunut. Ei yhtään nimetöntä haukkumakirjettä viikkoon. Se on ohi kuin äkillinen raekuuro. Paha veri on puhkaistu, toivottavasti helpotus seurasi. Pian unohtuvat typerät lööpit ja haavoittamishaluiset ilakoinnit (hei Sartti siellä Kuukausiliitteessä). Pääasiassa median nuoret vahingoniloiset naiset voivat ohjata halunsa mukaan yleistä mielipidettä ennen kuin kirja on edes saavuttanut oikeat lukijansa.

Sitten vasta alkaa lukeminen. Kuuluu vain hiljaista sihinää, kun sivut kääntyvät. Kirjan kohtaaminen on aina kahdenkeskinen tapahtuma, siihen ei saisi sekoittua liikaa ulkokirjallista rähäkkää. Todellisten lukijain palaute tulee vähin erin, ajan kuluessa. Jotkut ovat nopeita, näkevät tuoreeltaankin hälinän lävitse. Useimmiten palaute on tällöin oivaltavaa, kiittävää tai sitten rakentavasti kriittistä kuten Matti Salon taannoin. Lehdissäkin kuulemma kunnollisia kritiikkejä kuten Eveliina Talvitien Satakunnan Kansassa. Kaikesta siitä voi tekijä olla pelkästään kiitollinen.