Edelleen kumman raukea olo. Mutta kyllä aamulenkillä R-kioskin lööppi ravisti hereille. Vaikka Rita Tainolan juttu itsessään on aika leuto ja lempeä, lehden täytyy aina räväyttää jotain räikyvän banaalia näihin myyntiliuskoihinsa.

Kovasti olotila koheni, kun Suomen Kuvalehti läiskähti luukusta. Luotin jo ennalta Elina Järviseen toimittajana, niin pätevältä ja asiaan perehtyneeltä hänen otteensa vaikutti. Eipä tarvinnut pettyä. Onkohan tällaisesta kirjamaailman onnensoturista koskaan tehty näin hyvin kirjoitettua, taustoitettua ja virheetöntä kuvausta. Ne ”Suomi-Filmin” kuvatkin näyttivät ihan vekkulimaisilta, ainakin toisenlaisilta.

Mutta pääasiassa olen täällä sisätiloissa viimein onnistunut päättämään kaksi vankkaa opusta, Krossin ja Klingen muistelmien ykkösosat. Aikansa ne tuossa pöydän kulmalla odottivat jatkoluentaa. Krossin kohdalla seikkaperäiset vankileirien ja karkoituksen kuvaukset vaihtuvine henkilöhahmoineen olivat kauhistavia ja puuduttaviakin kokemuksia. Onneksi päästiin lopuksi Tallinnan kirjalliseen elämään, jota sitäkin kahlittiin ja vartioitiin tunnetulla tavalla. Kross kirjoittaa kaikesta tyynesti, sarkastisesti, viiltävän ironisesti – antaen välillä myös tuskastuneita iskuja neuvostosysteemin irvokkuuksiin:

”Mutta meiltä se vapaus meni puoleksi vuosisadaksi. Isä aurinkoinen istua rönötti KGB-jätkineen naamallamme.”

Klingen muistelmat ovat toista maata. Hänen tiensä on sileä kohti maisterin tutkintoa ja kihlausta. Hän luottaa Paasikiven linjaan ja Kekkoseen eikä innostu revanssihenkisistä liikkeistä. Kross noituu katkerimmin länsivaltoja, jotka jättivät Baltian maat surutta sorron alle. Suomi myötäili luonnollisesti samaa linjaa. Tästä on kiintoisaa lukea lisää Klingen muistelmien jatkuessa.

50-luvun ylioppilaspolitiikka ei jaksanut suuresti kiinnostaa, vaikka joitain löytöjä ja väläyksiä, tuttuja henkilöitä nousi esiin. Sinänsä hauskaa seurata sen ajan opintoja, niissä oli paljon tuttuja piirteitä. Sotaväen kuvaus oli parasta loppupuolella, Klinge näyttää suhtautuneen positiivisesti ja saaneen sopivaa karaisua ja maailmankuvan laajennusta – aivan samoin kuin itsekin koin ruodiksen vajaat kymmenen vuotta myöhemmin. Antoisinta oli tutustuminen kavereihin, jotka tulivat kokonaan toisesta maailmasta. RUK:n oppilaskuntakin tuli aikanaan tutuksi, mutta kadehdin Klingen onnea kokelasajan komennuksissa – minut heitettiin sissiksi Sodankylään ja Ivaloon! Opettavaista oli sekin jotostelu, vaikka ei kovin innostavaa.

Klinge on ollut tällä viikolla ”päivän nimi” – ihailimme sunnuntaina hänen värikylläistä taidenäyttelyään tuolla Neitsytpolun galleriassa ja edelleen hänen ylvästä hahmoaan Lilla Teaternissa Joachim Wigeliuksen kuvastelemana. Kungen oli älykäs ja näppärä pikkusatiiri Nalle Wahlroosista ja hänen hovistaan. Kriitikot näköjään odottivat musertavampaa kurmootusta ja pettyivät tähän melko kevyeen ja eleganttiin pilaan. Kysymyksessähän on poliittis-parodinen ajatuskoe pikemmin kuin täysimittainen näytelmä. Salménin ja Klingen hahmot huvittivat melkein enemmän kuin Nallen.

Jatkan vielä Krossia ja Klingeäkin, kun olen luvannut palata vielä Salokanteleen kirjaan ja sen aikanaan saamaan kritiikkiin, haa.