Viiltävän tuulinen kevätpäivä.
Aina juhlaa kun on asiaa Skattalle. Lapsuuteni paikat, vedenkantajan puisto missä juostiin kilpaa, tutut korttelit, Laivastokadun merinäkymä kohti Korkeasaarta – edelleen yhtä sykähdyttävää. Kävelyretken kruunasi pujahdus Bellevuen lämpimään hämärään, katettuun kabinettiin, jonne pian saapui myös Jaana Rinne, toimittaja ja entinen oppilaani, takavuosien tunnettu sanoittaja ym. Olihan meillä herkullinen ja innoittava lounas nieriää ja karitsaa, vanukasta ja lakkahilloa. Jaana osoittautui ruokien tuntijaksi. Puhuttiin sekä niitä että näitä lehden piikkiin tietysti, kuvaajakin kävi ja ihailtiin Skattan vanhoja taloja ja Uspenskin ympäristöä.
Illalla painelimme Marjan kanssa Kaupunginteatterin pienelle, siellä treffit Kirsti ja Tuulan, siis varsinaisten Ahon asiantuntijoiden kanssa tarkoituksena katsastaa Lauri Siparin näytelmä Omatunto. Olin ennakkoon epäluuloinen, mutta yllätyimme kaikki: todella hyvä ja pätevä näytelmä ja erinomainen esitys. Etukäteen tuntui, että tämä Ahon kolmiodraama on jo niin moneen kertaan kuvattu ja kaluttu, että mitään uutta ei voi saada irti. Saatiinpa vaan! Hieno idea oli kehystää tapahtumat Aho&Soldanin filmihommilla, hauskoja olivat veljet veljekset Iikka Forss, Mika Piispa ja Johannes Holopainen. Itse draama esitettiin hyvinkin uskottavasti, mitään vääriä sävyjä en erottanut. Uhkarohkea hyppy vuodesta 1902 vuoden 14 kautta syksyyn 17 onnistui sekin, vaikka ensin tuntui jo teema hajoavan. Jäntevästi Sipari kuvasi Ahon perheen hajoamisen kapinan pyörteessä 1918 ja kokosi kolmioteeman loppukietaisuun. Laura Jäntti oli ohjaajana jo sisällä Ahon maailmassa (muistamme viime kesän Papin rouvan Lapinlahdella), joten työ oli kauttaaltaan viisaasti hallinnassa. Arvostimme sen hiljaista huumoria. Santeri Kinnunen kuvasi osuvasti Ahon epäröinnit, kyvyttömyyden ratkaisuihin ja vähittäisen tulistumisen punakapinan puristuksessa sekä sitä seuraavan resignaation. Venny oli Ursula Salon hieno luonnehdinta, tämä miesmäisen johtava rooli, ja Tillynä oli suloinen Lotta Lindroos – ehkä eloisampikin kuin oma käsitykseni henkilöstä, mutta sopi tähän draamaan.
Keskustelua esityksestä riitti pitkään vielä Graniittilinnassa blinien äärellä. Kaikki kolme daamiani olivat yhtä vaikuttuneita. Kerrassaan rehellinen ja syvälle nähty tulkinta kansalliskirjailijan kriiseistä ja hänen läheisistään. Vaikka tunnen aineiston hyvin, en huomannut muita outouksia kuin Ahon puhelun Mannerheimille Heikin pelastamiseksi – eikö se ollut Venny, joka marssi suoraan kenraalin puheille? Mutta tämä nyt sopi tähän sovitukseen. Myönnän nöyrin mielin ja miltei harmissani, etten olisi itse näin hyvää draamaa aiheesta saanut aikaan.