Juna kolkutti Tampereelle, ex-käly Alisa sieppasi autoonsa ja huristeltiin Nokialle. Sillanpää-vuoden ensimmäinen esitelmätilaisuus seurakuntasalissa. Luentosarja ”Evästä elämään” kokosi suuren salin täpötäyteen senioreita ja nuorempiakin.

Teemani oli ”Mitä sanottavaa Sillanpäällä on tähän päivään” – ja valitsin muutaman kohdan: tutun luonnonläheisyyden ja tasapainon sekä perusihmisyyden ja oikeudenmukaisuuden (Hurskas kurjuus) lisäksi erityisesti nyt kirjailijan lapsikuvaukset, lastensuojelutyön ja kasvatuksen, polttopisteessä novellikokoelma Enkelten suojatit (1923). Sen esiin nostamilla orpolasten kohtaloilla on paljonkin sanottavaa ajallemme, jossa lasten pahoinpitelyt ja hyväksikäytöt sekä huostaanotot ovat jatkuvaa uutisaineistoa. Samoin kun työurien pidentämisestä puhutaan, muistutin Sillanpään ihmeellisestä ”ylösnousemuksesta” esiintyväksi Taataksi raskaan sairaalaperiodin ja sotien jälkeen. Vahva energia miestä saatteli, vaikka luova kyky oli mennyt. Näistä riitti hyvin aineksia, ja pitkään aikaan en ole saanut niin innostunutta kiitosta kuin täällä kuulijoilta. Tuttujakin oli, Sina Kujansuu ja Ulla Aurio (ent. Roihu), lahjoja sain kassillisen.

Alisa tarjosi lasillisen ja esitteli uuden kauniin asuntonsa ihanteellisella paikalla Nokianvirran varrella. Puhelimme tovin niitä näitä, kuulumisia kuulustelimme, kunnes Alisa ystävällisesti heitti minut takaisin asemalle.

Illalla selvitimme Marjan kanssa viimein sen Oscar-palkitun Amourin, tällä kertaa oikean elokuvan. Harva leffa syöpyy sillä tavoin mieleen kuin tämä, kuvia, ilmeitä, reaktioita myöten. Harvinaisen hienostunutta kerrontaa. Pohdimme että on vain iloittava jokaisesta terveestä päivästä tästä edespäin, mutta elokuva ei kumma kyllä antanut mitenkään lohdutonta kuvaa tästä omaishoidon taistelustakaan, pikemmin päinvastoin: tuli hyvä ja toivorikas olo. Loppuratkaisua arvioimme kotimatkalla hiukan erimielisinä, mikä osoittaa elokuvan tasojen puhutteluvoiman. Tätä ei kenenkään kannata jättää väliin.