Saima Harmaja viettää 100-juhlavuotta, samoin Aale Tynni. Runoilijoitten vuosi.

Tuskin Harmajaa suuremmin muistettaisi, ellei Päivi Istala olisi puhunut lyyriset vaikutuskanavansa kuumiksi. Hän on polkaissut melko nuoren Harmaja-seuran suureen hurmokseen. Tuloksia nähtiin ja kuultiin eilen Kansalliskirjastossa näyttelyn avajaisissa.

Harvaan teemaan Jenni Haukio sopii paremmin suojelijaksi. Taas hän osoitti hallitsevansa hienosti kirjallisen puheen ja tunsi aiheen itselleen selvästi läheiseksi. Näin lämmintä puhetta tuskin kukaan avustaja pyöräyttäisi. Mieleen jäi Haukion alluusio Eeva Kilpeen, ajatus siitä että ei ole niin merkitsevää onko elämä lyhyt vai pitkä, merkitsevintä on ainutkertainen kokemus siitä että täällä on käyty. Uinuva-yhtye solistina Heta Keskinarkaus esitti Harmajan runoihin tehtyjä sävellyksiä kauniisti huojuen ja uikahdellen. Sanoista ei saanut selvää, mutta tärkeintä kai oli viiltävä runollinen fiilis.

Väkeä oli enemmän kuin istumapaikkoja, ryhmittäin tutkittiin sitten kolmen kerroksen hyvin koottua näyttelyä runoineen, vihkoineen, kirjeineen, aikakauslehtineen ja valokuvineen. Harmaja alkaa vaikuttaa elävältä, jopa leikkisältä runoilijalta, jälkikuvansa ei jää ainakaan harmajaksi.

Eeva-Liisa oli paikalla, samoin monia tuttuja, henkevästi varttuneita runotyttöjä. Kävimme nopealla lasillisella Café Engelillä, minne Marjakin tuli (kutsu avajaisiin oli vain yhdelle) ja tempaisimme nurkan taakse liput Un Amor -nimiseen leffaan, jota siinä vauhdissa luulin Oscarilla palkituksi ulkomaiseksi. Hitto se olikin joku Jules ja Jim -muunnelma Argentiinasta! Amour onkin näköjään suomennettu Rakkaudeksi. Hm, odottakoon vuoroaan. Tulipa tutustutuksi argentiinalaiseen elokuvaan, ei hassumpi sekään.

Jännä Palme -sarja alkoi tv:ssä, yhden Perssonin paksun kirjan kesällä luinkin, johon Pyhiinvaeltajan kuolema perustuu. Luvassa kiintoisaa kehittelyä arvoituksellisen murhan jälkiselvittelyssä.