Puhuin Roihuvuoressa elämäkertojen kirjoittamisesta yleensä, emäntänä kirjastonjohtaja Leena Laakso, Waltari-seuran aktivisteja. Käytin palatessa pitkästä aikaa metroa, sujuva väline. Kaveri yritti myydä kiikaria kahdeksallakympillä.

Solahdin asema-aukosta Ateneumiin, missä selvitimme Marjan kanssa muutaman huoneellisen Eero Järnefeltiä. Tavattiin tuttuja, nuoren Sillanpäänkin rokokoo-peruukissaan. Sama Aurora-seura riippuu pahvitauluna maalla työhuoneeni seinällä. Muita klassisia teoksia, muotokuvat hienoja, piirrokset taitavia, myös symbolistinen Järnefelt tuikahti esiin parissa villissä taulussa.

Jatkoimme Kino-Palatsiin ja elimme pätkän Hitchcockin tuskaisaa ja kauhun täyttämää elämää, myös sardonista huumoriaan. Anthony Hopkins oli uskottavampi maestro kuin odotinkaan, ja Helen Mirren loistava vaimonsa Alma, ohjaajan paras tuki. Mistään ei tulisi mitään ilman viisaita ja kestäviä naisia. Pidimme elokuvasta kovasti.

Pieni huomio: meillä kun ei ole niin paljon valinnan varaa eikä aina riittävästi osaamista, hoetaan usein, ettei ”näköisyys” ole välttämätöntä, vaan – niin, joku muu. Hopkins osoittaa, kuinka olennaista on esikuvan tarkka tutkiminen ja uskottava jäljittely – jos kykyä on kuten tässä.

Pressiklubissa käsiteltiin aihetta (Ylkkärin 100-vuotisjuttua), joka ei ansaitsisi mitään huomiota. Täällä tyynessä lammikossa pienetkin poreet ja päästöt nostattavat valtaisaa kohinaa. Hyvin laajasti on myös puitu Jyväskylän puukotusta, jota kuulemma ”vähätellään” – no ei ainakaan mediapiireissä. Mitä tyhmempi tempaus, sen mustemmat huutomerkit.