Musiikillinen päivä.

Tapasin Seppo Pohjolan Musiikkitalon kahvilassa, ja se FES-kantaatti taitaakin saada uusia ja entistä kunnianhimoisempia muotoja, katsotaanpa. Idea kääntyy draamallisempaan suuntaan. Saman tien otin lipun illan konserttiin, kun Marja viipyy edelleen Turussa.

Kannattikin. Siellä orkesterin takana seurasin Jukka-Pekka Sarasteen melankolis-intohimoista johtamista ja koko joukon työskentelyä. Ensin soittivat Kimmo Hakolan viulukonserton, jossa John Storgårds pisteli viululla vimmattua vauhtia aivan virtuoosin tyyliin. Minä olen häntä pitänyt kapellimestarina, mutta mies osaa soittaa kuin mikäkin Oistrah. Yleisö oli aivan hurmiossa.

Väliajan jälkeen saimme keskittyä Brucknerin laajoihin kaariin kahdeksannessa sinfoniassa. Kakkososa oli minusta fanaattinen. Väkevästi jankkaavat toistot ovat tämän veikon alaa. Tämmöisessä on se hyvä puoli, että ajatus saa karkailla rauhassa omille siivilleen, musiikki ikään kuin edistää hengen lentoa, ja sitten äkkiä herkistyy kuuntelemaan jotakin hienoa kohtaan. Puhdistuneena reippailin lumiloskan läpi kämpille.

Pohjola sanoi haukkuvansa Jälkikoirissa, mutta en saanut ohjelmaa vielä esiin tuolta Areenasta. Sen sijaan katselin kuinka Israel vaivattomasti päihitti ”huuhkajat” – kuinkahan monennen kerran selostajat noituivat oman joukkueen alkeellisia virheitä, mutta nuori Forsell vetäisi sentään lohduksi yhden komean maalin. Olisihan tyhmää matkustaa Israeliin nollaa tahkoamaan.