Matti Salo oli aivan oikeassa. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat kannattaa lukea yhtäjaksoisesti kahdessa päivässä. Niin se säilyttää jännitteensä, lukija pysyy hyvin mukana ja voi hahmottaa aika ovelasti rakennetun romaanin henkilöineen.
Tähän oli hyvä tilaisuus täällä etelän aurinkovarjon alla. Ihailin Oksasen jäntevää ja tuoreita ilmaisuja löytävää tyyliä, kunnes poikkeavien vertausten käyttö alkoi jo maistua maneerilta. Kun luo tiheään sykkivää, kliseitä murtavaa kerrontaa, siitä tuleekin oma taitonäytöksensä, joka asettuu helposti kerrottavien asioiden eteen aidon elämyksen esteeksi. Mutta tämä on vain pieni haitta, kokonaisuutena romaani on mielestäni merkittävä saavutus, tekijänsä paras ja monitasoisin, vaikka toista on yleensä väitetty.
Ehkä odotukset olivat tämän kohdalla kohtuuttoman korkealla. Siitä arvostelujen lievä pettymys. Ehkä kirjan raivokas markkinointi vähän sekoitti vastaanoton horisonttia. Täysin antautunutta lukijaa en ole havainnut muita kuin mainittu Matti. Ilmoittaudun hänen sekundantikseen.
Voisi tietysti toivoa, että äärimmilleen jännitetty henkilöasetelma laukeaisi hiukan lukijaystävällisemmin, muutamin selventävin viittein. Nyt lukija saa hyvin tarkkaavaisena päätellä paljon itse. Pirullisesti päähenkilöiden, parin perheen, kohtalot on kiedottu toisiinsa. Keskiössä kammottava aviotragedia ja sen toimeksipaneva tyyppi, tämä monikasvoinen paholainen Edgar. Kirjallisuus ei tunne monia hänen veroisiaan. Hänen vastapeluristaan Rolandista ei kasvateta mitään ehyttä vastarintasankaria. Myös Juudit jää naisena askarruttamaan ajatuksia pitkään, hänen tunteensa ja motiivinsa, joista annetaan myös varsin säästeliäitä viitteitä. Hyvän romaanin luo viimekädessä lukija itse.
Kauheaa aikaa olivat Viron miehitysjaksot, molemmat, lyhyt saksalainen ja pitkä neuvostomiehitys, joka vasta päättyi. Romaaniin mahtuu aikaa sodista 60-luvun puoliväliin. Suomesta avattu laivaliikenne ehtii mukaan, ja mitä se aiheuttaa: ei liennytystä, vaan äkisti lisääntyvää tarvetta Neuvosto-Viron karmeissa valvontaelimissä! Oksanen kuvaa neuvostoajan ankean arjen hyytävästi, hyvällä tuntemuksella ja tehokkaasti.
Silti en voi olla vertaamatta Jaan Krossin huomattavasti leppoisampaan otteeseen, vaikka kuvattu aika ja kokemukset lankeavat paljolti yksiin. Kross on ne omissa nahoissaan kokenut Siperian leirimatkaa myöten, Oksaselle ne ovat geneettistä muistia ja tarkkoja tutkimuksia. Krossin jahkaileva, kaarteleva, jutusteleva, salavihkaa ironisoiva tyyli on kaukana Oksasen kiihkeästä huohotuksesta. Tietysti he kirjoittivat eri aikoina, se on huomattava. Kross näkee huumoria ja tragikoomisia väläyksiä kesken mustaa tragiikkaa, Oksanen on koko ajan syyttävästi etukenossa. Hänen romaaninsa on aggressiivinen, mustavalkea, leimuavasti kirjoitettu. Häneltä puuttuu kokonaan huumori, ja siitä voi tulla vielä este tiellä todella suureksi romaanikirjailijaksi.
Mutta palkitsevaa ja herättelevää oli yhtäkaikki kulkea hänen hirveyksiensä matkassa täällä etelän unettavassa lomakeitaassa. Kuinka vastakkaisia ovatkaan ihmiskohtalot ja myös kansojen. Kuinka kiitollisia saammekaan olla (teemastahan Suomessa nyt keskustellaan) siitä, että maan johtajat luotsasivat meidät niin vähin vaurioin vaikeiden sotien lävitse. Minun ikäpolveni kaatoi menneinä vuosikymmeninä heidän niskaansa monta laskiämpäriä sokeassa neuvostoihailussaan, nyt on ollut aikaa oikaista näkemyksiä. Oksasen kirja auttaa eteenpäin juuri siinä.