Luin junassa Maria-Liisa Nevalan muistelmia Mieleni talot. Vanhat ajat yliopistolla palasivat mieleen. Sinnikkäänä Maria-Liisa edelleen käy jälkipeleinä taannoisia virkataistelujaan ja valituksiaan, noita akateemisen elämän huvittavan totisia turnajaisia. Meidän rennonpuoleinen boheemi ”ystäväpiiri” (Vesa, Ilpo ja muut) seurasi laitoksen kahvipöydästä penkkiurheilijoina Maria-Liisan kiihkeää matsia milloin Kai Laitista, milloin Timo Tiusasta vastaan. Sinnikkyys palkittiin, ja viimein tuore professori loikkasi Kansallisteatteriin. Ehdin vasta tähän kohtaan.

Ronkan Yrjö saatettiin Hämeenkyrön hautausmaahan. Ihme että mies eli näinkin pitkään, yli 80-vuotiaaksi. Kaljasammio, jonka Yrjö elämänsä aikana kumosi kurkkuunsa, täyttäisi varmaan Kirkkojärven. Mutta niin vain hiihti Pirkan hiihdon joka talvi varmaan yli 30 kertaa. Joku voi muistaa tarkan luvun. Kova urheilija ja soittoniekka oli nuorempana, innovatiivinen insinööri, hauska veikko virkeinä aikoinaan. Äijäkodissa kävin häntä loppuaikoina tervehtimässä. Yrjö luki kirjojani ja vaati niihin nimikirjoitukset. Muutakin hän luki loppuun saakka, espanjaa ja Roomalaiskirjeitä. Levon ansaitsee värikäs Virsu.

Meitä oli vanhoja kavereita saattamassa, Huusarit ja Pitkot, Hannu Lehtipuu, Tuulikki Nikkilä ja sukulaisia. Hannu sanoi iltaisin lukevansa Huovistani, varmaan kirjailijan perussuomalaiset ajatukset virkistävät rovastia. Arkun jäljessä asteltiin saattueena kirkosta hautausmaalle hyytävän tuulisessa pakkasessa. Sekin alkaa olla katoavaa kansanperinnettä.

Kirkolla asioin hoitokeskuksessa, kahvilassa, kukkakaupassa, kirjastossa, lehden toimituksessa, osuuskaupassa ja mietin, että tällaista olisi elää täällä taas pysyvästi. Autottomana hurautin taksilla Viehätykseen.

Wilho Ilmarin ohjaama Nummisuutarit (1938) oli kyllä toivottoman hidas ja perusteellinen Kivi-tulkinta, mutta kiva oli nähdä (vaikka vain loppupuolelta) ikään kuin teatterihistorialliset roolihahmot, Unto Salmisesta Oke Tuuriin ja Aku Korhoseen. Eihän voi sano Timo Malmin tavoin (Iltsari), että Salminen ei ollut ”pätevä” Eskoksi, niin vanhentunut ja raskas kuin tulkinta tämän päivän mittapuun mukaan onkin. Eläytyminen oli sitäkin hartaampaa.

Mutta Ben Kingsley kirjallisuuden professorina, joka viettelee kauniin oppilaansa, oli hyvä ja jotenkin läheisen oloinen loppuillan tuttavuus. Philip Rothin tarina taisi olla hyvinkin omaelämäkerrallinen, niin töksähtäen tulevat juonen käänteet – kuten elämässä, ei fiktion suunnitelmassa. Penélope Cruz oli ihana. Mutta kehittelyssä jäi jotakin auki, ikään kuin ilmaan, perustelematta. Kuin elävässä elämässä.