Olisipa tosiaan ohut suomalaisten teatteriklassikoiden humus, jos se Kiveen, Ahoon ja Canthiin loppuisi, kuten Suna Vuori väittää Hesarin esseessä. Minne jäävät Jotuni, Wuolijoki ja Lassila? Puhumatta Linnankoskesta, Järviluomasta ja Waltarista, näistä kassojen kerääjistä. Aho oli sitä paitsi prosaisti ja kirjoitti kaksi heikkoa näytelmää, mutta Vuori kai ajattelee Juhan dramatisointeja. Eivät ihan huonoja ole uudemmat Meri, Manner ja Peltonen. Ohut on tässä tapauksessa kirjoittajan oma kotimaisten klassikoiden tuntemus.

Eilen tarkistuttamassa terveyttä Pihlajalinnassa, ilo on asioida räväkän tohtorin Jari-Vesa Isokotamäen ja kauniiden hoitsujen kanssa. Tähän aikaan vuodesta on aikoja tarjolla eikä jonoista tietoa.

Sitten kokoukseen Viljan emännöimään mökkiin tuonne Sikomäen kupeeseen, missä Sillanpään 125-vuoden tapahtumia ideoitiin viidettä tuntia! Jere meitä seuran johtokunnan jäseniä ja täydentäviä aktivisteja evästi hyvillä tarjoiluilla. Jollei näistä tyköaineista juhlavuotta rakennu niin ei mistään. Sirpa tuottajana löi pöytään valmiita sopimuksia näytelmän osalta. Näin täsmällisesti ja hyvissä ajoin ei ole koskaan toimittu. Itse vuoden tapahtumissa tulee tietysti kiire, mutta yrityksen puutteesta ei sovi ainakaan soimata.

Tänään jatketaan. Ensin tulee ohjaaja Marko Saario neuvottelemaan meille sovituksen tarkistuksista, ja sitten mennään harjoituksiin opiston musiikkiluokkaan, minne paikallislehtikin on tulossa. Työn alla siis Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden ensimmäinen teatterisovitus.

Kaiken päättää ylivakerilaisten sukukokous illemmalla Näsijärven purjehdusseuralla Tampereella. Siellä esitellään Lahden Henriikan upouusi sulhanen ja liuta vastasyntyneitä: tuoreita tulokkaita ovat Hietasten Liisan ja Elinan tyttäret, Elli ja Meeri. Viimeksi toissailtana syntyi naapuriin Laurille ja Paulalle kolmas lapsi, sekin tyttö, joka tuskin pääsee paikalle. Näin vahva sukukunta karttuu.

Kovin sosiaalis-aktiivista meininkiä täällä, vasta maanantaina päästään Helsinkiin lepäämään.