Panu Rajala

Tässä on enää puolitoista tuntia aikaa. Raketit jo räiskähtelevät tuolla Kärkkäisen mäellä ja Ylivakerin suunnalla, Kierikkalassakin jotain yritetään. Värikkäät muodostelmat rikkovat mustaa pimeyttä.

Mitä jäi mieleen kuluneesta vuodesta? Ihmiset ilmoittavat yleensä – varsinkin median haastattelemina – mahdollisimman suuria asioita. Tärkeimpiä olivat muka arabimaiden mullistukset ja tietovuotopaljastukset, talouskriisit ja Nokian kännyköiden myynti.

Ja kissan viikset. Jos ihminen on rehellinen, hän ajattelee itseään lähinnä olevia tapahtumia. Mikä minulle on ollut merkittävää? Mikä on koskettanut, ravistanut, ilahduttanut?

Sama juttu kun media valitsi haastatteluin 1980-luvun parhaaksi vuosikymmeneksi. Miten niin? Voiko olla mitään  yleisiä, kaikkia koskevia perusteita? Millainen oli minun 80-lukuni. Hyvinkin risainen. Muutimme maalle, poika syntyi, Elina valmistui varatuomariksi, minä lisensiaatiksi. Menin MTV:n teatteripäälliköksi. Viihdyin 2,5 vuotta, lähdin Lontoon yliopistoon vierailevaksi apulaisprofessoriksi, perhe jäi Hämeenkyröön. Sain hälyttävän viestin Elinan sairaudesta, palasin kotiin, tein väitöskirjaa, väittelin. Vietettiin monin menoin Sillanpään 100-vuotisjuhlavuotta. Elina kuoli ja haudattiin.

Siinä yhden vuosikymmenen saldo, eikä siihen kohdallamme mitään vaikuttanut varallisuuden kehitys, tulopoliiikka, kasinotalouden kuumeneminen, sosiaaliset uudistukset saati yhteiskunnallisen ilmapiirin vapautuminen. Aivan subjektiiviset seikat rakensivat vuosikymmenen. Ja millä perusteella se muka oli parempi kuin muut?

Entä tämä kulunut vuosi. Ei yhtään hullumpi, mutta parempikin olisi voinut olla. Julkaisin kirjan, josta hälistiin. Kolme näytelmääni pyöri teatterien ohjelmistossa. Vietimme huhtikuun Edinburghissa, hienoa aikaa. Täällä Hämeenkyrössä ja lähiseuduilla juhlittiin taas vimmatusti Sillanpäätä. Marjan muotokuva valmistui. Lämmitin savusaunaa, vieraita kävi paljon. Syksyllä esitelmöin Prahassa, yhdessä matkasimme Pietariin ja Berliiniin. Kirjoitin seuraavaa kirjaa. Alma palasi Puolan teatterikeikoiltaan Turkuun, Vilho puolestaan lähti rockbändin kanssa maailmaa kiertämään, Aino toimitti tieteellisiä teoksia.

Terveyden tila hyvä lukuunottamatta nyt loppusyksyn sitkeitä flunssa-aaltoja. Rahaakin vielä riittää. Rakkaus kukoistaa. Mitä muuta voisin toivoa?

Tuolla paukkuu edelleen. Mentävä katsomaan. Marja tasaa jo laseihin oikeaa shampanjaa. Pian Senaatintorilla hillutaan, mennyt aivan viihteelliseksi. Pidin enemmän vanhoista jäykistä ja arvokkaista menoista, piispan ja kaupunginjohtajan kuivista puheista ja Jumala ompi linnastamme. Sitten Heiskasen poika lausuu Leinoa. Kyllä Ture Junttu oli pateettisuudessaan mahtavampi. Mutta ei valiteta mistään, onhan edessä kokonaan uusi ja puhdas ja alkamaton vuosi. Keksitään hyviä toiveita ja pontevia päätöksiä.

Tätä vuotta enää tunti jäljellä. Kyllä sen kestää. Kaikille kanssakulkijoille oikein Hyvää Uutta Vuotta 2014 – !!!

Virkisti kovasti lukea aamulla Pekka Tarkan arvio Kari Tarkiaisen Maria Jotuni-kirjasta Hesarissa. Olen samasta kirjasta kirjoittanut pariinkin otteesen, 22.10. ja 17.11. kuluneena syksynä.

Pekka antaa vahvan tunnustuksen Tarkiaisen otteelle ja näkemyksille. Paljon tarinoita herättänyt Maria Jotunin ja V. Tarkiaisen ”liian pitkä avioliitto” saa uskottavan ja rehellisen tuntuisen läpivalaisun. Huojuva talo kiinnittyy samalla kirjailijan koviin kokemuksiin. Myös suvun ristiriidat, jotka jatkuvat kolmanteen polveen, tulevat esiin. Pekka puolustaa miehekkäästi pojanpojan suorasukaista selvitystä.

Kun kävin Jotuni-seuran tilaisuudessa marraskuussa, siellä vieroksuttiin tällaista henkilöihin käyvää otetta ja haluttiin pysyä Jotunin teosten ja kielen tuntumassa. Mikäs siinä, arvokkaintahan ne ovat kirjailijan kohdalla. Mutta ravistelevan tilaisuuden saisivat aikaan, kun haastaisivat Karin ja vastakkaisen sukuhaaran sananuottasille. Minuakin eräs sukuhaaran edustaja tilaisuuden jälkeen opasti huomauttaen, että Karilla on vain oma totuutensa, mutta on muitakin näkökantoja. Arvattavasti on, hyvinkin poikkeavia.

Perikunnat ovat usein hankalia ja arvaamattomia suojellessaan suvun suurta hahmoa. Elämäkertojen kirjoittajana minulla on siitä riittämiin kokemuksia. Välit loittonivat Sillanpään keskeiseen sukuhaaraan, kun kirjoitin kuulemma luottamuksellisia kuulopuheita kirjani kolmanteen osan. Useimpien kanssa tulen edelleen hyvin juttuun, läheisiä ystävyyssuhteitakin on säilynyt. Monesti haarat ovat keskenään tukkanuottasilla kuten Tarkiaistenkin tapauksessa.

F. E. Sillanpää nousi muuten komeasti esiin kuluneen juhlavuoden päätteeksi. Ensin presidentti Niinistö siteerasi ansiokkaasti ekumeenisessa tilaisuudessa Turun tuomiokirkossa Taatan joulusaarnaa. Ja joulupäivänä minä sain jatkaa ”Aristoteleen kantapäässä” Taatan saarnojen taustasta ja synnystä Pasi Heikuran haastateltavana. Uusintakin tuli eilen aamulla.

Aika alkaisi olla kypsä Sillanpään nauhoitettujen pakinoiden kunnollisiin uusintasityksiin joulun aikoina. Parhaat ovat täyttä asiaa, lausunnallisesti jykeviä ja tyylillisesti ylittämättömiä. Eivätkä ne vanhene, eihän joulun evankeliumikaan ole tullut vanhaksi, kuten Taata erään pakinansa  aluksi tokaisi.

Joulun esiintyjistä jäi mieleen myös Riitta Uosukainen. Tahtomattanikin jäin häntä lauantain uusinnassa kuuntelemaan, sen verran pulppuavaa oli puheensa. Haastattelija selviää vähällä, Uosukainen vastaa ennen kuin häneltä ehditään kysyäkään.

Onhan jo ainutlaatuista, että kansallisten tieteiden pohjalta noustaan valtakunnallisen politiikan huipulle. Ennen se oli yleistä, E. N. Setälä, Elsa Enäjärvi-Haavio ja Kustaa Vilkuna esimerkkeinä vahvoista vaikuttajista. Nyt tieteen edustajat ja opettajatkin enimmäkseen pysyvät omissa koloissaan.

Puhe sivusi myös Uosukaisen aikanaan kohuttua kirjaa Liehuva liekinvarsi. Media ällistyi kerrassaan siitä, että kirjasta kävi ilmi räväkkä aviollinen yhdyselämä! Että varttuneella pariskunnalla voi olla rakkauselämää vesisängyssä! Sensaatio saatteli kirjaa huimaksi myyntimenestykseksi. Uosukainen arveli nyt, että ihmisillä todella oli keskenään kylmää, ja kirja lämmitti kukaties lukijoiden omiakin suhteita.

En voi nyt olla muistamatta erästä tuntemaani miespuolista kirjoittajaa, joka kuvasi kirjassaan lempeästi oman päättyneen avioliittonsa. Tätäkin rakkauskertomusta media mylläsi lähes hysteerisesti, ja moni leimasi sen skandaaliksi kirjaa edes selaamatta. Mutta kun Uosukaisen kirjaa ympäröi kuumeneva innostus, tämä miespoloisen paljon varovaisempi kuvailu otettiin mediassa vastaan pahoin ennakkoluuloin ja avoimen vihamielisesti. Kirjan lukeneiden palaute on sitten ollut aivan toisensuuntaista.

Mitä opimme tästä? Korkeassa asemassa olevan nainen saakoon paljastaa rakkauselämäänsä, mutta älköön joku säälittävä kirjamies yrittäkö samaa. Media on hereillä, tosin hyvin vastakkaisin asentein.

Mitä vielä paljastuukaan ihmisten muistojen tähän saakka salatuilta sivuilta. Ehkä peräti yksityisiä elämyksiä? Tarkiaisten myrskyisästä avioliitosta tulee totuuksia esiin vasta nyt, seitsemän vuosikymmentä liiton päättymisen jälkeen. Hyvä kun tulee. Kuten Pekka Tarkka päättää juttunsa: ”Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken henkilöhistorian perusta.”

29.12.2013

Viattomien lasten päivänä alkaa kuluneen vuoden hyvästely.

Tähän liittyvät myös uudet kotisivut, ainakin uusimuotoiset. Suunnittelu ja visuaalinen ilme on it-taituri Herkko Pulkkisen, sisällöstä yrittää edelleen vastata vanha kirjuri.

Tätä muotoa on minun helpompi itse hallinnoida, ja saattaa olla, että tekstitkin vähän muuttuvat. Päivittäisissä merkinnöissä kuitenkin pysytään. Ja maailmaa, kirjoja, teatteria, omia tekemisiä seurataan.

Hei sovitaanko niin, että yritätte löytää nämä uudet sivut osoitteesta www.panurajala.fi  – ja vanhatkin pysyvät siellä historian siivekkeessä. Tästä eteenpäin. Uutena vuotena varsinaisesti liikkeelle – jos aiheita ilmaantuu. Eiköhän ilmaannu.

Palaamisiin, pysymisiin, uusiin tapaamisiin!

Musta joulu on mukava. Se käärii ihmisen rauhoittavaan vaippaansa. On kiva istua lampun valossa sisällä, kun ulkona putoaa vettä ja räntää taivaan täydeltä.

Ei ole houkutusta tarpeettomaan reippailuun, kun maha hölskyy kinkkua ja sahtia. Kuntoa ehtii nostaa ja painoa pudottaa joulun mentyä. Legitiimi syy rajalliseen laiskotteluun on tervetullut. Jouluna saa luopua rutiineista ja periaatteista.

Huomasimme kuinka pienet lapsetkin käyttäytyvät mallikkaasti ja sävyisästi, kun eivät välillä lataudu pulkkamäessä tai käy lumisotaa. He tutustuvat tuoreisiin leluihinsa koko pienen sielunsa voimalla. Välillä he esittävät kotiyleisölle laulua ja piirileikkejä. Se olisi huomattavasti vaikeampaa ulkona  lumihangessa.

Kirjoja lukevalle kansalaiselle musta joulu on taivaan lahja. Uuden hehkeän kirjan sivut kääntyvät nojatuolissa vilkkaasti lapisten. Vanhoja, viisaudelle tuoksuvia opuksia voi kaivaa esiin hyllyn uumenista. Mitä räiskähtävämpi roiskeviima ikkunan takana, sen lämpöisemmin saa kääriytyä romanssiin Rooman torikahvilassa tai jahdata jalokiveä tropiikin saarella.

Lämpö ja rakkaus kukoistavat parhaiten kynttilän valossa. Lasi viiniä hehkuttaa olemusta lempeämmin kuin jäykkä kävely pakkasessa. Kun ei voi karata ulos, voi keksiä puolisolle semmoistakin sanottavaa, mikä ei valkean joulun valossa tulisi mieleenkään.

Sitä paitsi virtuaaliseksi muuttunut todellisuutemme jakelee auliisti satujoulun illuusioita valkoisia valheita rakastaville. Eri kokoiset ruudut, tabletit, taulutelevisiot ja musiikkivideot rävöttävät aamusta iltaan kuvia pettävän pumpulisesta joulu-unelmasta. Sen kun valitset amerikkalaisen, skandinaavisen tai venäläisen mallin, mutta paras oli  kyllä lumimyrskyn riivaama turkkilainen jalkapallostadion juuri joulun alla.

Jos sosiaalis-globaali omatunto uhkaa joulun raukeudessa torkahtaa, kannattaa vilkaista uutisia vaikkapa Etelä-Sudanista. Niihinkin on helpompi eläytyä, kun joulu on muutenkin musta. Syyrian kärsimykset uhkaavat jo loitota, mutta onneksi on suomalaisia näyttelijöitä niistä muistuttamassa.

Ajatelkaa myös kaikkien meidän öljylammityksen omistajien, aurauskalustojen vuokraajien ja talonmiesten yhteistä onnennirvanaa. Ei kukaan soita ja hälytä sakeana jouluaamuna kello viisi lumitöihin. Öljyn pinta laskee mittarissa raukaisevan hitaasti, uunien päästöt pienenevät, ilmasto iloitsee, pohjavedet solisevat.

Eikö siis mitään negatiivista mustassa joulussa? Nyt on oikein mietittävä. Ei tule mitään mieleen. Ellei lasketa sitä, että maailma näyttää ikävä kyllä juuri sellaiselta kuin se onkin. Mustalta, märältä ja määräaikaiselta.

27.12.2013

Sade taukosi juuri sopivasti eilen illalla, kun lyhty kädessä painelimme Kierikkalan kylätietä kohti Sikomäkeä. Kerääntyihän sinne taas kansaa vastaanottamaan joulua kynttiläkirkossa. Musta maailma ympärillä antoi oman juhlavan taustansa, kun mäki oli todella kirkkaasti valaistu.

Sain kunniatehtävän pitää joulupuheen, joka oli hyvä avata Hurskaan kurjuuden alkuluvusta, nälkävuoden jylhästä joulusta, joka tapahtuu melkein niillä jalansijoilla, joilla seisoimme. Näimme Nikkilän Penjamin vaeltavan Ollilaan pyytämään leipää, kun elokuun pakkaset olivat jäätäneet omat rukiit. Jotain nykyisempääkin sanottavaa siitä yritin sitten kehitellä. Jopa joulun ihmeestä esitin reippaita mietteitä. Mutta eivät luottaneet oikeaan kristilliseen mielenlaatuuni, vaan olivat pyytäneet vierailevan rovastin lopuksi kertaamaan kristinopin tunnetut perusteet ja siunaamaan meidät.

Valtteri Yrjölä välillä lauloi, Emilia töräytteli trumpettia, Eero imitoi Taataa ja Vilja vilautti joulun sanomaa hänkin. Hyvin selvittiin ja painuttiin sitten Haavistojen tarjoamalle lämmittelylle Huupon mäelle.

Merkittävä jännitysmomentti paistui sillä välin alakerran leivinuunissa. Kinkku onnistui taas! Sallan ja Herkon sekä Kaisan kanssa sitä maistelimme ja kastoimme Hilkan ja Auttiloiden leipää kinkun liemeen, kulautimme Tulosen ihanaa sahtia ja punaviiniäkin pikkuisen, eikä elämä sen täydellisempää olisi voinut ollakaan. Pienet kirkassilmät Asla ja Saima jo uinuivat aaton odotuksissa.

Joulukuusi on pirtin rehevä komistus kuten aina, omalta maalta haettu ja Marjan taidokkaasti koristelema. Ja koko vanha talo jouluasussaan, voi miten viihtyisä. Haikeata vain, että omat lapseni liihottavat maailman tuulissa ja pitävät taukoa Viehätyksen jouluissa, mutta ovathan sen kokeneet jo kymmenet kerrat. Joskus koittaa aika, jolloin palaavat.

Kiitän kaikista lämmittävistä tervehdyksistä, joita taas on tullut jopa Australiasta asti, ja toivotan näitäkin riipustuksia seuraaville sekä muille ystäville, kyläläisille ja kaukaisille

OIKEIN HYVÄÄ JOULUA !

Mustana lähestyvä joulu rauhoittaa, mikäs tässä. Pirtissä on lämmintä, kuivaa ja valoisaa. Ja tästä alkaa valon aika, hiljalleen. Työvire koko ajan nousussa, joulu tuntuu suorastaan harmilliselta katkokselta.

Tosin Seppo Zetterberg kehotti huolehtivasti lepäämään, kun arkistossa ohimennen tapasimme. Totesin että tässä onkin ensi viikolla kalenterissa pari tyhjää päivää.

Pressiklubissa haravoivat kuluneen vuoden kohokohtia. Mitähän ne voisivat olla? Puhtaasti subjektiivisesti ajatellen: Sillanpää-juhla ja seminaari Tampereen yliopistossa ehdottomasti, ylitti kaikki odotukset. Juhlaraha ja seuran saama Pro Hämeenkyrö -mitali. Sitten keväisen kirjani myöhempi vastaanotto, taas tullut pari ystävällistä ihailukirjettä. Sellainen lämmittää todella. Kolmanneksi näytelmämme Kuubalainen serenadi menestys Rauman kaupunginteatterissa, täyttöprosentti 99,7. Pankaa paremmaksi.

Onko yleisiä ilonaiheita maailmassa? Syyrian myrkkyaseiden hävitys. Pieni lohtu hirveässä sodassa. Hälytys kaivosvillityksessä ja arktisen meren porauksissa. Muuta kotimaassa? Sauli Niinistön hyvin alkanut presidenttikausi ja Jenni Haukion toiminta kirjallisella kentällä. Juha Sipilän nousu ja aseista riisuva olemus. Sote-uudistuksen takeltelu. Mitä vielä voisi olla? Hitto kun ei tule mitään mieleen. Mietin lisää uudenvuoden aattona. Lähettäkää ehdotuksia.

Lukenut sekalaisin miettein Markku Jokisipilän ja Janne Könösen tutkimusta Kolmannen valtakunnan vieraat (Otava). Paljon hyödyllistä dokumentoitua tietoa, nyt kun alan käsitellä Paavolaisen suhdetta tähän valtakuntaan. Mutta myös tarpeetonta von oben -sosottelua ja vahingoniloa sen johdosta, että Suomen kulttuurieliitti voidaan osoittaa näin tyhmäksi, että se yhtenä miehenä ja naisena kerrassaan hurahti Saksan ihailuun 1930-luvulla. Mukana on riemastunutta ivaa siitä, ettei 70-80 vuotta sitten käsitetty mitään, mitä oli meneillään ja mihin oltiin menossa, mistä tämä nuori tutkijakaksikko on nyt niin loistavan hyvin selvillä. Mitä sanoikaan Konsta Pylkkänen jälkiviisauden imelyydestä…

Joitain virheitä sattuu roiskiessa. Silja ei ollut se Sillanpään teos, jota Saksassa sensuroitiin, vaan Miehen tie. Olavi Paavolainen ei missään ilmaise ”inhoaan” Hitleriä kohtaan, vaan suorastaan ihailee ja arvostaa hänen puhetaitoaan kirjassa Kolmannen valtakunnan vieraana. Paavolaisen ilmeinen Saksa-myönteisyys (jossa tunteet totta kyllä vaihtelevat) pääsee selvästi helpommalla kritiikillä kuin Waltarin muutamat hurahdukset. Waltarin muistelmat on ajoitettu paria vuosikymmentä ilmestymistään myöhemmiksi.

Kun Waltari tässä leimataan kevyesti opportunistiseksi ”kynäniekaksi”, kannattaa muistaa, että hän ei suinkaan sodan jälkeisinä radikaaleina vuosina yrittänyt pestä itseään puhtaaksi Saksa-suhteistaan, kuten kirjoittajat väittävät. Päinvastoin hän seisoi rauhallisesti haukuttavana liberaalin oikeiston riveissä silloinkin, kun vasemmiston paine oli kova mm. Kirjailijaliitossa, jonka johtokunnasta hän suosiolla erosi. Oman tilityksensä hän teki paljon syvemmällä kuin pintapoliittisella tasolla Sinuhessaan heti 1945. Parempia opportunismin kriittisiä kuvauksia saa kirjallisuudesta hakea.

Saksan kokemuksiinsa hän palasi paljon myöhemmin 1958 Kurjensaaren haastattelussa ja painavimmalla tavalla postuumeissa muistelmissaan 1980, jotka itse kirjoitin nauhalta puhtaaksi. Ensin mainittuna vuonna ei enää eletty mitään radikaalin vaaran vaihetta. Waltari oli jo nimitetty akateemikoksi, ja maailmankuuluna kirjailijana hän oli kaiken kotimaisen politikoinnin yläpuolella, joten mitään syytä opportunismiin tai vanhojen syntien peittelyyn ei enää ollut. Luultavasti hän kertoi varsinaisen totuuden asenteistaan vasta muistelmissaan kuolemansa edellä. Tutkijat eivät mainitse hänen tilintekonsa ydintä, tunnettua ”kuolemantanssia” saksalaisten upseerien kanssa hotellihuoneessa, jolloin hän hyvinkin uskottavasti irtisanoutui isännistään, heitti matkarahansa ikkunasta ja puhui suunsa puhtaaksi humalassa osoittaaksen, ettei ole lahjottavissa. Heti Weimarin kirjailijakokouksen jälkeen 1942 julkisuuteen kirjoitetuissa matkaraporteissa oli luonnollisesti myötämielinen henki isäntiä kohtaan, kuinka muuten olisi voinut ollakaan.

Sitkeä on tämä suomalainen halu leimata parhaitakin maanmiehiä poliittisella polttoleimalla. Tutkijoilta odottaisi objektiivisempaa henkeä silloinkin, kun myöhempi tieto ja aika antavat ylivertaiset aseet oman aikansa aatteissa intoilleiden rusikoimiseen. Koskahan sitten ilmestyy kattava selvitys vielä elossa olevan intelligentsian kritiikittömän opportunistisista myötäsuhteista Neuvostoliittoon ja sokeasta uskosta voittoisaan reaalisosialismiin? Taiteen ja kirjallisuuden osalta tämä on vielä erillisten muistelmien ja pistoartikkelien varassa.

Synkkien aiheiden jatkoksi, mustanpuhuvana iltana sopii hiljentyvä huokaus henkilökohtaisen muiston uumenesta. Tänään on kulunut päivälleen 25 vuotta ihmeellisen, unohtumattoman ensimmäisen vaimoni Elinan kuolemasta. Liidelköön hän enkelinä edelleen keveän kirkasta vanaa, ajatuksista ei katoa konsanaan.

Kaunis valkea talvi täällä maalla, mutta alkavalla viikolla taas sohjoutuu.

Ritva Ylösen väitöskirja Tervaksinen toteemi on verratonta luettavaa. Siinä käydään perusteellisesti läpi Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus. Käy selvästi ilmi koko kaari Päätalon väheksynnästä vähittäiseen, osin vastentahtoiseen hyväksymiseen. Tietysti tämä kiinnostaa, kun olen itse eräitä keskeisiä Päätalon kriitikoita kuvattuna aikana. Hyvin myötämielisesti (ja mielestäni osuvasti!) Ylönen käsittelee yrityksiäni tulkita Kallen teoksia. Toinen tärkeä kriitikko oli tietysti Vesa, jonka kanssa melkein vuorovedolla ja rinnan yhteen aikaan Kallea kahlasimme. Eero Marttinen kajautteli omia kehujaan pohjoisesta, ja Pekka Tarkka oli myös asiallisen positiivinen, huomasi varhain Päätalon merkityksen. JP Roos otti sosiologisen tutkintakulman tähän suomalaisuuden järkäleeseen.

Kun ryhdyin Päätalon lukijaksi, sain hänen uuden kirjansa aina jouluksi sirolla omistuksella varustettuna. Pakkohan siitä sitten oli kirjoittaa ja kommentoida. Ehkä kriitikko ei ollut kaikkein objektiivisin. Välillä uuvahdin kyllä, enkä totta puhuen jaksanut seurata teossarjaa loppuun saakka. Tuleekohan koskaan aika, jolloin niihinkin tekisi mieli palata.

Se Toni Lahtisen Mukka-väitös lepää vielä ja odottaa innoitusta, keväämmällä voi koittaa oikea aika. Piti puhella aiheesta ja onnitella tekijää WSOY:n valkeilla glögeillä, mutta juutuin muihin puhetovereihin. Ansiokasta on, että Lahtinen kirjoittaa selvää suomea ja sai julki väitöskirjan kaupalliselta kustantajalta. Ylösen mittava kirja valitettavasti jää Tampereen Yliopistopainoon ja sikäli pimentoon, mutta toivottavasti Päätalon harrastajat sen sieltä löytävät.

Shakespeare-sarja päättyi tällä erää näyttävästi Teemalla, mutta oliko Henrik V todella näin jalo, lempeä ja idealistinen valloittajakuningas? Ettei William tässä vähän pelannut kotiin päin. Olihan myös pitkitetty kielenopinto- ja kosintakohtaus. Ei tekijänsä parhaita, tuomitsemme kotikatsomosta.

Marja täyttää vuosia eikä vanhene millään. Viritin juhlakahvit ja lahjoitin matkan Saarenmaan oopperajuhlille ensi kesänä. Aineeton lahja on paras. Kirjankin hän sai, koska kuluttaa niitä vinhaa tahtia. Kömmin kaukana perässä.

Ajoimme Hämeenkyröön kirkkaassa talvisäässä. Viehätys otti meidät vastaan täynnä lämpöä. Putkitaiteilija Viitanen on käynyt kohentamassa veden kiertoa pattereissa, mistä häntä koreesti kiitämme.

Sitten sonnustauduimme F. E. Sillanpään Seuran joulukahveille Isoon pappilaan. Juhlavuosi ei lopu millään. Väkeähän tuli huoneet täpöpäyteen. Tehtäväni oli pj. Jussi Niinenmaan avaukseen jälkeen esitellä päävieraamme Tuija Välipakka, joka esitti herkkiä runojaan otsikolla ”Joulun sivunäytös”. Samalla muistettiin Pirkkalaiskirjailijoiden 70-vuotista taipaletta, joka on yltynyt varsinkin runouden tapahtumiksi. Tuomo Linnainmaa oli löytänyt kätköistään Taatan juhlarunon Sippolan maatalousnäyttelyyn vuodelta 1959! Tulkitsin sen hyvällä menestyksellä.

Seuran saama Pro Hämeenkyrö -mitali kunniakirjoineen oli nähtävillä. Vt. sihteeri Johanna Helminen johdatteli ohjelmaa. Vilja Pylsy kukitettiin urotöistään juhlavuoden vetäjänä, ja entinen pitkäaikainen puheenjohtajamme Seppo Siuko kutsuttiin kunniajäseksi. Pyry Majasen hiveleviä luonto- ja maisemakuvia katseltiin huilunsoiton säestyksellä. Laulettiinkin välillä. Lopuksi paras ohjelmanumero: Taatan aito joulusaarna sieltä alkuvuosilta, todella jykevä, hyvä ja hauska pakina. Kyllä niissä vieläkin on ytyä.

Näin laskeuduimme taas askelman kohti joulua, mutta ei tämä tähänkään lopu. Edessä on ainakin Sikomäen aatonaaton ulkoilmakirkko, jossa minun on esiinnyttävä ensi kertaa elämässäni maallikkosaarnaajana. Kauhistaa jo etukäteen.

Nautimme Marjan juhlan kunniaksi pitkästä aikaa Abun pizzat ja vähän punaviiniä, saunoimme ja yritin katsella Shakespearea, mutta nukahdin piru vie nojatuoliin.

Otavan takkatuli-ilta on entisensä, yhtä muhkea ja tungokseen saakka täynnä. Tarjoilua riittää ja puhekumppaneita. Jouduin heti Iltsikan tytön uhriksi ja mitähän ihmettä siinäkin puhuttiin, enkeleistä varmaan.

Mutta kuulin hienon uutisen, että Heikki A. Reenpään toimesta oli lähetetty kukkia Jenni Haukiolle kiitokseksi kirjallisuuspainotteisesta itsenäisyyspäivän ohjelmasta. Vielä on huomaavaisia herrasmiehiä joukossamme. Olihan Tampere-taloon kutsuttunakin kirjailijoita, ja Vanhan kirjallisuuden päivien toiminnanjohtaja Johanna Kurkikangas, joka on tässä unohtunut Viljaa hehkutettaessa. Fiksua että varsinaiset työn puurtajat kutsutaan eikä keulakuvia.

Hannu K. Riikosen kanssa vaihdoimme pari sanaa Paavolaisesta, samoin Pekka Tarkan ja Vesan kanssa. Joka härjällä kyntää… Matti Leinosen vuoro oli kehaista kevään kirjaani, ja joku puhui suopeasti Huovis-kirjastakin, joten tilaisuus täytti itsetunnon täydennystehtävän.

Olikohan se Suna Vuoren taannoinen Sofi-kritiikki kohtuuton vai ei, siitä riittää edelleen puhetta, nyt Salokanteleen Jussin ja aiemminkin jo Kirstin kanssa. Onhan hyvä, että kriitikko joskus purkaa sydämensä pohjia myöten vai mitä.

Outi Pakkaselle kerroin terveisiä Berliinistä ja valitin, että matka vähän katkesi virukseen. Elokuvamuseokin jäi käymättä! Mutta uudestaan mennään, Outikin taas lähdössä sinne.

En vieläkään ole täysipainoisessa juhlakunnossa, joten ajoissa hilpaisin kotiin.