Panu Rajala

Ajoin aamulla Helsinkiin Taideteolliseen korkeakouluun, missä katseltiin Taatan juhlarahakilpailun satoa. Ehdotuksia oli vajaat parikymmentä, keskimäärä sanoivat. Aika kivoja näkemyksiä mielestäni, kahta linjaa kulkivat: oli Taatan henkilöön liittyviä ja sitten teosten teemoja kuvittavia, joku jännä abstraktikin esitys. Asiantunteva lautakunta niitä tarkasti raati ja päätyi mielestäni hyvään, joskin teknisesti erikoislaatuiseen ratkaisuun. Hieno juhlaraha saadaan julki tammikuussa ensin Berliinissä, sittemmin kaiketi kotimaassakin.

Mitä juhlarahalla muuten tehdään? Tuskin käytetään vaihdon välineenä. Sitä keräillään, pannaan lipaston päälle tai laatikkoon ja ihaillaan, uskoisin. Hankkeen takana ovat Rahapaja ja Valtiovarainministeriö, raadissa myös taiteen asiantuntijajäseniä.

Parkkipaikalle painellessani kuulin nimeäni helakasti huudahdettavan: Sanna Tyyri-Pohjonen se siinä, ja hän halusi ystävällisesti esitellä kirjakauppansa ja kustantamonsa samassa rakennuksessa. Hienoja taideteollisia kirjoja siellä julkaistaan.

Ekbergillä tapaaminen Bonnierin viestintäjohtaja Maria Romantschukin kanssa, puhetta keväällä ilmestyvän kirjan julkistamisesta ja muusta sen vaiheilta. On tullut jo sen verran hätäileviä reaktioita, että syytäkin vähän varmistella tulevia tilanteita. Asia tuntuu olevan joka tapauksessa hyvässä hoidossa.

Taas tämä pitkä tv-ilta, kaikki kolme sarjaa jatkavat täydellä höyryllä. Meillä on erilainen poliittinen systeemi kuin Tanskassa, mikäli tähän valtakuviointiin on uskomista. Täällä ei ainakaan puututa toisen puolueen sisäisiin valintoihin (vai mistä tiedän kulissientakaisista). Myös tämä pelin ja juonittelun mahdollisuus hallitusta muodostettaessa puuttuu meiltä sikäli, että pääministeri on aina suurimman puolueen puheenjohtaja. Yksitoikkoista. Katainen alkaa tosin olla vaikeuksissa, kuten totesimme Taunon kanssa äskettäin postilaatikolla, takaiskuja monelta rintamalta. Nyt viimeksi Vapaavuori puhuu jo kuin pääministerin äänellä. Kovat ajat edessä, ehkä tulee lisää väriä kotimaankin politiikkaan.

Tapasimme Viljan kanssa Jussi Selon, Uniklubin rokkarin ja Veriveljien kertojan. Sympaattinen istunto Tampereella, Jussi tuntui tosissaan innostuneen Sillanpään mietelmistä, joita Vilja oli hänelle lähettänyt. Jospa niistä koostuisi ensi vuoden hittibiisi? Jussi lupasi ryhtyä työhön.

Näin Sillanpään juhlavuotta sieltä täältä rakennellaan. Tuntuu että unohtunut kirjailija on taas nousussa. Entinen huonetoverini yliopistolta Pertti Lassila analysoi hienosti Elämää ja aurinkoa radiossa yhtenä päivänä, keväällä ilmestyneessä teoksessaan Metsän autuus (SKS) on aiheesta enemmänkin. Tällaisia tuoreita tulkintoja voisi olla tulossa lisää.

Illalla Viljakkalaan, missä en ole kai teatteria koskaan nähnyt, oli siis aika. Heini Tolan näytelmä Ilta teatterissa kuvaa takahuoneen sähinöitä aika hauskasti. Teatteri Wimman esitys, Jari Halosen ohjaama, päästeli farssin palkeet täysillä auki. Tietysti epätasaista menoa ja tämmöinen vaatisi kovat taidot, mutta joukosta erottui riemukkaita kykyjä, varsinkin Niina Siewert yhden hysteerisen näyttelijän (Ainon) roolissa. (Olimme Sirpan kanssa katsastamassa mahdollisia vierailijoita Myllykoluun, jäi mietintään…)

Woody Allen tekee traagisestakin aiheesta jotenkin salakoomista kuljetusta, huomasin siinä iltamyöhällä.

Tuloksellisinta on tehdä työtä yksin tyhjässä talossa, kun ulkona on pimeää ja märkää ja tuuli vinkuu. Neljäs tehokas työpäivä takana, pieni hengähdys.

Ruokatalous on hoidettava kevyesti. Tänään onnistuin valmistamaan Snellmanin Jussin lahjoittamista haukifileistä ihan itse tosi maukkaita. On myös liikuttava, mutta lenkki jäi iltaan, sinänsä hauska talsia lätäkköistä raittia taskulamppu vyöllä ja tähyillä ihmisten valoja.

Paras oli sauna, pullo olutta ja kun radiosta ryhtyi virtaamaan Hannu Linnun johtamana Sibeliuksen kolmas. Siinä takkahuoneessa istuessa elämä alkoi tuntua aika palkitsevalta.

Jussi Karjalainen tuomaroi nuorta Waltaria Hesarissa. Tuulahdus 70-luvulta: taas kirjailijaa syyllistetään poliittisin perustein. Minä en näköjään kyllin rivakasti nostanut Waltaria seinälle elämäkerrassani. Jäähy olisi pitänyt tuomita edes näin jälkikäteen. Ei riitä, että totesin Waltarin lyhyen aikaa hengessään myötäilleen IKL:ää, vaikka ei koskaan liittynyt järjestöön eikä edes AKS:aan, mistä kirjailijatoverit (mm. Martti Haavio) häntä ankarasti moittivat. Waltari jäi liberaaliin välimaastoon.

Jussi ei huomaa, että Yö yli Euroopan (1934) päähenkilö on Jaakko Susi, rautainen kommunisti, jota kohtaan Waltari tuntee vastentahtoista kunnioitusta. Olisiko kommunistikortin paikka? Tuomittavaa riittää, jos katsotaan ketkä kaikki ovat suomentaneet kommunismia ja Stalinia kannattaneita kirjailijoita.

Horst Wesselin suomennos (1933) auttoi näkemään, mitä Euroopassa oli tapahtumassa. Tällaista ikkunoiden avaamista Paavolainen ja monet vaativat umpioituneelta Suomelta. Jussin mielestä oli ”moka” näyttää natsien nousun alkutahdit. Silmät kiinni, korvat umpeen.

Kuvaan elämäkerrassani, kuinka Paavolainen ja Waltari tunsivat nuoruuden vaiheessa suurta vetoa kansallissosialismiin, tahtoivat sulautua uuden nuorison kollektiiviseen liikkeeseen. Siitä ei koskaan tullut mitään. Waltari irtautui ajatuksesta nopeammin kuin Paavolainen, jonka odysseia natsien liepeillä jatkui 30-luvun loppuun saakka ja pitemmällekin.

Näihin voimme palata ensi viikon torstaina, jolloin Waltari-seura käy katsastamassa tämän merkkitapauksen, kirjailijan julkaisematta jääneen näytelmän esityksen Opistoteatterissa – outoa että se tapahtuu vasta nyt, 78 vuotta näytelmän kirjoittamisen jälkeen. Kiintoisaa sekin, että pöytälaatikkoon jäänyt näytelmä herättää vieläkin poliittista intohimoa, jopa jälkijättöistä tuomitsemishalua.

Tampereen Raatihuoneella julkistettiin merkkiteos: Aulis Aarnion Lain ja oikeuden tähden, Tampereen raastuvan- ja käräjäoikeuden historia 1830-2010. Juridiikka ja oikeussalien maailma on minua aina kiinnostanut, joten tartunpa tähän vankkaan opukseen virkein odotuksin. Aulis näkyy syventäneen historiaa oikeusteoreettisella pohdinnalla, mikä lisää kirjan arvoa.

Tilaisuudessa oli paljon oikeuslaitoksessa palvelevaa väkeä, joukossa sentään kulttuuri- ja kunnallisaktivistit Anja Aarnio ja Heidi Martikainen, joiden kanssa oli hauska pitkästä aikaa keskustella. Pekka Parantaisenkin, Päätalon tuntijan, tapasin sekä Petri Nuutisen, kirjan kannen tekijän ja Auliksen muita avustajia.

Raatihuoneelta kävelin Työväen Teatteriin, missä annettiin Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunun viimeinen esitys. Hyvähän se oli. Joku piti Merja Larivaaran Blanchea konstikkaana, omituisena, mutta sellainenhan sen pitää ollakin! Mielestäni erinomainen näyttelijäntyö, ihminen joka näyttelee koko ajan falskeja rooleja, ei ihan helppo tehtävä. Tommi Raitolehdon Kowalskissa oli raakaa (hyvinkin suomalaista) voimaa, Auvo Vihron Mitchissä taas hauskaa sovinnaista arkuutta, Petra Karjalainen Stellana verevä tyyppi, vaikka jäi vähän sivuun tässä viettien ja harhojen kamppailussa. Pasi Lampelan ohjaus antoi tilaa fyysiselle ja räjähdyksille, jolloin mietti olisiko latautuvampi uhka tehokkaampaa. Ihmeen hyvin vanha näytelmä pitää pintansa, ja katsojat kuuluivat poistuessaan mutisevan: ”Kyllä sitä tämmösiä kohtaloita on paljon nykyäänkin…”

Kun nainen on ministerinä, hän saa ansiokseen sellaistakin mikä miehelle olisi raskas rasite. Kuulen vastaväitteitä! Mutta onpa vain ministeri Kyllöstä kehuttu jopa hallituksen ainoaksi mieheksi, kun hän on pannut ministeriönsä tieasiat nopeasti ranttaliksi. Kun hän kiivaasti uhkasi repiä ja polttaa itse tilaamansa muistion, sitä on pidetty virkistävänä retoriikkana!

Tietysti voisi kysyä Aamulehden Matti Pitkolta, tarkoittaako ”hallituksen ainoa mies” nykyisin jo käänteistä moitetta. Pääjohtaja Tervalaa ei kukaan ole sentään kehaissut viraston ainoaksi naiseksi. Hän saa erotettunakin esittää virallista syntipukkia (roolin kirjoittanut aikanaan Agapetus).

Täällä ainakin Sillanpääntie on entisensä: autoa ei kannata pesettää, koska se on iltapäivällä taas yhtä kurainen. Mutta hyvin silläkin kuljetaan.

Kun kännykkä yllättäen mykistyi, kaduin että luovuin lankaliittymästä. Kun olen täällä yksin kirjoittamassa, olisin ihan pussissa. Marjakin hätääntyisi ja luulisi jos mitä sattuneen. Onneksi puhelin palautui levättyään yli yön. Pitää hankkia varapuhelin

Hiton hyvä, että saavat pitää sen Downton Abbeyn ja se yksi omantunnonarka kaiffari saatiin järkiinsä. Miten käynee mr Batesin, hänen tilanteensa on vähintään kusinen. Kun se käsipuoli kaveri perui vihkimyksen viime hetkellä kirkossa ja lähti lätkimään, muistui mieleen vastaava tapaus tässä kylässä noin seitsemän vuosikymmentä sitten. Muuan tulinen nainen, jonka entisen asumuksen näen yhä tästä työhuoneeni ikkunasta, vastasi kolme kertaa papille: En tahdo! Luultavasti silkkaa pirullisuuttaan sitkeää kosijaansa kohtaan. Sama nainen oli erään otsikoihin nousseen kohudosentin isoäiti. Että pirahtelisiko miehen toimissa pikkuisen myös täkäläisten sarvipäitten genetiikkaa…

Jälkihikeä valutettiin HIFK:n uudesta lätkähallista. Asiallisesti pohdittiin rakennusta monelta puolelta. Keskeinen kysymys, kuten Aki Riihilahti toisti, on lokaatio eli paikka. Nouseeko arvokkaalle tontille uusi urheilupömpeli (toki muutakin aktiviteettia siinä harjoitettaisiin). Paavo Lipposen jyrähdys barbariasta on perusteltu, jos ajatellaan arkkitehtuuria, ja sitähän pitää ajatella keskellä Helsinkiä. Muu on toisarvoista. Mitä halutaan kaupunkikuvasta? Ahtautta, ruuhkaa, rumuutta? Vai nykyistä avaraa näkymää Mäntymäen kupeella. Oopperan, Kisahallin ja Stadikan väliin en survoisi mitään uutta monumenttia.

Nyt myydään jo vanhaa TVH:ta eli Destiaa, luultavasti ulkomaille. Eikö myytäisi samantien maantiet Saksaan? Voitaisiin saada leveitä straadoja, joissa vallitsee Freie Fahrt. VR on kanssa raskas riippa, antaa mennä koko roska Italiaan kun Pendolinojakin sieltä tuotiin. Aikataulut voitaisiin painaa kotimaassa, kun niitä ei kuitenkaan noudateta.

Kun vallitsee täydellinen työrauha, voi tulla lamaannus. Saanko nyt varmasti jotain aikaan? Muutaman tunnin hyvä vire korvaa lopun päivän lorvailun.

Nyt tuli jo kolmas ”pakollinen” katsottava maanantai-iltoihin: tämä tanskalainen politiikkasarja, joka jatkuukin vaikka kuinka kauan. Alku oli aika hyvä, vaikka pääministeri narautettiin vanhanaikaisella ja uusi puhtoinen nainen pääsee aloittamaan puolivahingossa. Arvatenkin häntä aletaan kangeta sivuun yhtä krouvein keinoin kuin entinen syrjäytettiin.

Alcantaran perheen vaiheet ovat edelleen suosikkeja, ja Roban poliisit sinnittelevät monessa ristipaineessa. Poliisit joutuvat tutkimaan tilanteita, jotka vaikuttavat vähäisiltä ja joissa nousee toisaalta esiin useita motiiveja. Nämä tuntuvat edelleen hyvin todellisilta. Kenestäkään ei tehdä sankaria, ja pahimmillaan ohut raja erottaa poliisin konnasta. Molemmat tarvitsevat osin samoja keinoja, tuloksena havainnollisia koukutuksia.

Tampereella vietimme toivorikkaan poikani Vilhon syntymäpäivää. Ilahduttavaa oli todeta pojan hyvät kuulumiset, uudistunut itsenäisyys ja uusi kämppäkin Pyynikin kupeella ylimmässä kerroksessa: komeat näköalat yli Tampereen. Vein lukutuolin hyvin toivotuksin ja tarjosin vankan lounaan Plevnassa.

Pohdimme muun ohessa uusia jääkiekkohalleja. Pidimme Tampereen suunnitelmaa melko nerokkaana, mutta Helsingin idea herättää sekavampia mietteitä. Tampereelle tehtiin maan ensimmäinen jäähalli, joka on edelleen käytössä. Sen pitäisi uranavaajana saada ensin oma uusi hallinsa, joka on jo pahasti myöhästynyt kaksinkertaisia kotikisoja ajatellen.

Myös kaivosasioita käsittelimme. Eikö maailmassa ole jo tarpeeksi metallia, jota kierrättämällä pärjättäisiin? Miksi pitää kaivaa maaperä tyhjäksi, kun vanhaa romua on paikat väärällään? Näin saatiinkin kaksi polttavaa kysymystä selvitetyksi.

Vierähdys taas Hämeenkyröön, pimeää ja hiljaista. Katselin Erämaalinnoituksen sankareita Teemalta ja Arne Dahlin poliisijuttua Femmalta. Ruotsalaiset tekevät totisesti, ei irtoa sellaisia toisen suupielen lohkaisuja kuin Robassa. Mutta hyvin kehitetty epäilyjuoni, jollaisia ei enää voida punoa ilman maahanmuuttajia ja heihin liittyviä ongelmia.

Ehjä viikko edessä, huomenna töihin.

Ihanteellinen päivä, vaan ei täydellinen.

Aamutuimiin kirjallista työtä sen verran että tunto tyyntyy. Sitten torille, mistä sieppasin viimeiset haukifileet. Aitokaupasta spelttijauhoa ym. ja viinikaupasta valkoviiniä. Siinä tarpeet, emäntä töihin. Saatiin herkulliset fileet, on hauki vaan hieno kala ja kokki kova nainen.

Luin Matti Klingen päiväkirjaa, joka aina antaa masentavan muistutuksen oman sivistyneisyyden suuresta rajallisuudesta. Kovasti ravistelee Klinge Aarne Kinnusen ja Osmo Pekosen viimeaikaisia hankkeita. Minä pääsen muutamalla lempeällä maininnalla. (Jotkut kerskuvatkin sillä, että ovat saaneet kunnian tulla Klingen haukkumiksi.) Erityisen paikallaan on Klingen kovistelu tv:n vaalikeskustelujen juontajien suuntaan, heidän keskeytyksistään ja epäkunnioittavasta itsetyytyväisyydestään. Samaa olen tässä minäkin tuskitellut. Tekisi mieli siteerata, mutta lukekaa itse (Sirkka ja muurahainen s. 158). Klingeä voi lukea hypellen ja aina palata johonkin teemaan kun se tulee ajankohtaiseksi, esim. Sir Walter Scottiin, kun meilläkin Edinburgh siintelee kevään matkakohteena.

Piti myös käymäni Yrjönkadun saunassa, mutta ällistyttävä jono tuuppasi takaisin pihalle. Kuinka saunastamme on näin suosittu äkkiä tullut? Senkö takia että puusauna meinattiin lakkauttaa.

Siispä hyvissä ajoin oopperaan, missä annettiin Tosca ties monenneko kerran (ensi-ilta 1995). Loistava esitys! Olen nähnyt tämän tietysti Savonlinnassa ja Metropolitanissakin (Pavarottin viimeinen oopperaesitys 2004, lauloi istualtaan Cavaradossin), mutta tämä Siegwulf Turekin ohjaama on paras. Lavastus silmiä hivelevä, solistit vaikuttavia, kaikki pääroolit vierailijoita (Ingela Brimberg, Valter Borin ja Peter Sidhom). Leif Segerstam johti tutuilla leveillä vetäisyillään. Mikko Franck istui edessämme katsomossa.

Tämmöisestä kyllä nauttii eikä tarvitse pinnistellä. Tapasimme väliajalla yllättäen Hämeenkyrön kunnanjohtajan Antero Aleniuksen rouvineen ja saatoimme vaihtaa sanaa sinne suunniteltavista oopperahankkeesta kerrassaan oikeassa ympäristössä.

Niin virittynyt oli tunnelmamme, että laistimme sittenkin Disco K 50:n jälkihyppelyt, joita olimme suunnitelleet sopivaksi yöverryttelyksi. Ei yksinkertaisesti voinut banalisoida päässä vielä soivaa Puccinia discojumputuksella

Siispä täydellisestä päivästä jäivät puuttumaan sauna ja disco, mikä vain lieväksi miinukseksi merkittäköön.

Anja otti mediakokkina esiin kysymyksen, onko ylipäätään viisasta kaivaa Suomi kaivoskuoppia täyteen ja myydä louhinnat ulkomaille. Mikä arvo on enää kansallismaisemalla? Tätä olen itsekin ihmetellyt. Työ, tuottavuus ja kilpailukyky ylittävät nyt kaikki muut arvot.

Muistan kun Hämeenkyröön piti tulla nikkelikaivos 20 vuotta sitten, ja meidänkin talon takana tehtiin toivorikkaita kairauksia. Vastustin kovasti ja kirjoitin näytelmänkin aiheesta Myllykolun kesäteatteriin. Vieläkö joku muistaa Sarvipäiden paratiisin? Vetosin luonnollisesti Sillanpään maiseman säilyttämisen puolesta. Loka Laitinen pilkkasi minua tästä monta kertaa: Rajala ei salli sitä paikkaa koskettavan, mihin Taatan jalka on kerran astunut.

Nyt ei kaduta yhtään silloinen offensiivi, vaikka se ei asiaan kai mitään vaikuttanut. Kaivoshanke peruuntui, koska löytöjä ei ollut riittävästi. Luojan kiitos.

Aamulla kun tv on päällä kuulee kaikenlaisia kommentteja. Jälkiviisaissa Jan Erola ilmaisi itsestäänselvyytenä, että Venäjä on sivistysvaltio, koska sillä on vahva klassinen kirjallisuus – siis 1800-luvulla. Olisikin oma tutkimusaiheensa, kuinka Tolstoi, Dostojevski, Tšehov ja kumppanit ovat vaikuttaneet nimenomaan valtion sivistykselliseen ja poliittiseen kehitykseen seuraavilla vuosisadoilla. Mikä oli gulagien, vainojen ja pakkosiirtojen sivistyksellinen summa?

Lähdin kuulemaan lisää asiasta Kaupunginteatterin Studio Elsaan. Siellä vieraili venäläinen kirjailija Edvard Radzinski, yksi kovimpia naamoja poliittisen historian alalla. Kannatti mennä! Radzinski on kirjoittanut äärimmäisen jännittävältä kuulostavan näytelmän Toveri K:n elämä ja kuolema – päähenkilönä itse Otto Wille Kuusinen. Se on tulossa Kaupunginteatteriin ensi syksynä! Kyllähän pudotteli suorasukaista tekstiä tämä kirjailija, joka on julkaissut mm. Nikolai II:n, Rasputinin ja Stalinin järkälemäiset elämäkerrat. Lisäksi hän on tuottelias dramaatikko ja mediapersoona Venäjällä. Mieleen jäi pähkinänkuoreen puserrettu kuvaus Neuvostoliiton olemuksesta:

Mies tulee asianajan luo ja sanoo. ”Perustuslain mukaan minulla on oikeus…” Niin on, sanoo asianajaja. Mies jatkaa: ”Sittenhän minä voin…” Johon asianajaja: Ette voi.

Tilaisuuden puheenjohtaja ja nopea tulkki Jukka Mallinen piti meidät hyvin Radzinskin sarkasmien tasalla. Poliittinen pommi oli väite, että Kuusinen olisi suunnitellut Neuvostoliittoon monipuoluejärjestelmää ja Hrushtshev idean jo hyväksynyt ennen syrjäyttämistään! Valitettavasti en saanut vastausta kysymykseen, mikä rooli Arvo Poika Tuomisella oli Kuusisen rinnalla ennen loikkaustaan. Radzinski kehotti kirjoittamaan siitä oman näytelmän, minkä taidan tehdäkin. Yhden jo kirjoitin, Jyväskylän kaupunginteatterin kilpailussa palkitun Pelastajan, joka siellä esitettiinkin 90-luvun puolivälissä. Siinä Kuusinen ja Tuominen joutuivat kiipeliin ja selvisivät nipin napin hengissä Stalinin puhdistuksista. Taidan kaivaa sen pinosta esiin.

Hyvin alkanutta päivää jatkoimme Ateneumissa katsomalla nyt huolellisemmin tätä suurenmoista symbolismin katselmusta Marjan kanssa. Erityisesti kiinnittää huomiota teosten hieno ripustus yllättävin ja luontevin rinnakkaisuuksin. Käytävä vielä kolmannen kerran.

Menimme vielä elokuviin: Ranskalainen viikonloppu on todellinen hyvän tuulen ruisku ja samalla kuvaus erilaisten perheolojen tuloksista. Joku kasvatustieteilijä saisi siitä hienon analyysin, on ehkä tehtykin. Perhepsykologisena ryöppynä sikäli hurmaava juttu, että vaikuttaa aidosti improvisoidulta, ei vähimmässä määrin suunnitellulta – ehkä kehyskertomusta lukuunottamatta.

Siunatuksi lopuksi vielä tämä keskinäisen kehumisen ja kyynelten laulukavalkadi Vain elämää. Sitähän tämä on, ei enempää, ei vähempää.

Kirjojen päivä, ainakin julkisuudessa.

Finlandia-ehdokkaat eivät suuresti yllätä, tosin olen lukenut vain Ala-Harjan. Ollikaisen Nälkävuotta kehuivat niin rutosti radiossa Puttonen ja Novak, että se saikin heti illalla esikoispalkinnon. Onko muuten säännöissä, että yksi esikoinen ja yksi suomenruotsalainen on oltava joukossa. Pia Ingström sanoo (Hbl perjantaina), että on väsynyt jo kysymään tätä, mutta minä nyt vielä kysyn. Lisäksi kysyn, mikä sovitun oloinen tyhjiö on syntynyt Sofi Oksasen ympärille. Häntä ei kukaan edes mainitse saati pane ehdolle tai valita poisjääntiään. Häntä ei enää ole.

Kävin avaamassa Ateneumin näyttelyn 52 Sielua (OP Heinonen teki sen vahvimmalla kotimaisella eli englanniksi), joka onkin upeinta mitä maassa on nähty aikoihin – näin vain ensivilkaisulla. Tultava uudelleen, ehkä monesti.

Sieltä kävelin torin poikki Sanomataloon todistamaan tätä Ollikaisen esikoispalkintoa ja tapaamaan tuttuja, joita sentään paikalla on rajusta nuorennuksesta huolimatta. Hurmaavaa Lailaa sain suudella ja puhella Pekan, Vesan, Don Osmon, Janne Virkkusen, Kersti Juvan, Risto Volasen sun muiden kanssa. Elämäkerroista yllättäen puhuimme, Pekka kuuluu syksyn palkittuihin Lehtosellaan. Ja Osmo matkaa Pariisiin noutamaan jotain mystistä kirjallisuuspalkintoa, perästä kuultaneen. Kerroin lukeneeni juuri tulevaa työtä (liittyy Paavolaiseen) varten Sakari Virkkusen kirjan Elias Simojoesta – olihan erikoinen, vahva ja syttyvä jos sytyttäväkin henkilö. Meillä on aika vähän enää kuvailtu entisiä poliittisia taistelijoita. Heidi Köngäs kirjoittaa Speeristä, mutta kuka enää edes muista näitä kotimaisia oikeistoaktivisteja. Speeristä on nähty näytelmä Kaupunginteatterissa, mutta kukahan tekisi Elias Simojoesta?

Anne Helttunen tekee kirjaa kirjailijamuseoista ja vakuutti selvittäneensä Hämeenkyrössä Sillanpään museot. Valittelimme kuinka kehnosti on enää varoja tällaisten ylläpitämiseen maassa, Paikkarin torppakin on menossa hunningolle. Myllykolu ja Töllinmäki kohennettiin viime vuonna hyvään kuntoon, ei niinkään kunnan vaan yhdistysten ja EU-rahojen voimalla. Mikä on vaikuttavin kirjailijamuseo: Tšehovin Jaltalla, Balzacin Pariisissa vai Dickensin Lontoossa? Tässäkin olemme aika vaatimattomia eikä uusia enää synny. Onko Päätalon Kallioniemi viimeisiä?

Pieni memento: Ollikaisen yhteydessä on mainittu nälkävuosien kuvaajina tietoteosten ohessa Alkio ja Tawaststjerna, mutta muistettakoon myös Sillanpään Hurskaan kurjuuden väkevä alku.