Panu Rajala

Aamulla kun saattelin Marjaa Helsingin bussille, kuka seisoikaan pitkänä ja uljaana S-marketin pihassa muu kuin opetusministeri Jukka Gustafsson. Yritin pelästyttää hänet huutamalla korvaan: bö! Totesimme ettei ole mitään pelättävää. Jukka osallistuu urheasti kampanjaan, vaikka myönsi että vaalin tulos on sinällään selvä. Huomasimme kumpikin olevanne

Kaksi hiihtolenkkiä, kaksi elokuvaa, yksi kirjakahvila, neljännes romaania. Raikas talvipäivä, pakkasta ja lunta, aurinkoa. Pururadan lenkin vedin ja sitten näillä lähitienoilla, missä Järvelinin Kari tekikin jo moottorikelkalla latua.

Yritän pitää sunnuntain tietokonevapaana päivänä. Joskus on pää puhdistettavana. Luin David Grossmanin romaania Sinne missä maa päättyy lähelle puoltaväliä, paksu opus, kovin tiheästi kerrottu, Israelin sisäinen todellisuus suorastaan hengittää vastaan.

Hannu Syväoja vieraili kirjakahvilassa, puhuttiin P. A. Gaddista, Mauno Rosendahlista, Finnestä ja Kiljusista, vähän Yrjö Koskisestakin. Leppoisa tilaisuus. Yllytin miestä kirjoittamaan Jalmari Finnen elämäkerran, värikäs tyyppi sen ansaitsisi.

Miss Marple ei aina inspiroi, mutta tämä jakso elokuvatähden traumasta oli tavallista kiintoisampi ja hienosti tehty. Sen sijaan en tiedä tuleeko minusta nyt alkaneen amerikkalaisen kieltolakisarjan ystävä, paljon väkivaltaa ja ennestään tuttua ajan ja tapain kuvausta.

Vieläkin Matti Salon lahjoittama Neljän tuulen talo odottaa kyllin keskittyvää ja muusta kohelluksesta tyhjää iltaa. Se tulee. Sängyssä olen lukenut aina jonkun Roald Dahlin jutun alkukielellä, helppoa eleganttia englantia, ovelaa kehittelyä, hyvä uni tulee.

Uutta myrskyä yrittelee. Sähköt katkesi juuri kun olin saanut jutun valmiiksi enkä vielä tallentanut. Kehuinko hyvää tilannettamme liian aikaisin? No sähkö palasi taas parissa minuutissa. Ja uudelleen kirjoitettaessa juttu yleensä paranee.

Täydellinen terveystarkastus kokeineen Pihlajalinnassa, tuloksia ensi viikolla. On tarkistettava vieläkö vanha kone toimii.

Marja ja Mauri Lepolan kanssa nautimme illalla meidän Marjan tekemää maukasta lohipiirakkaa ja puhuttiin näitä Hämeenkyrön asioita. Suomen Kuvalehden vuotama kuntakartta eritoten puhutti. Lehti kääntyy tänne vasta maanantaina, mutta saimme riittävän kuvan. Hämeenkyrö siis sinnittelee raita-alueena kuulumatta vielä mihinkään. Jospa se jääkin yksinäiseksi saarekkeeksi? Olisi hauska eksperimentti. Iso rähinä vielä tulee kuntavaaleihin mennessä.

Muisteltiin samalla Häkämiehen reippaita otteita taannoin, joita vastustettiin, mutta yhtä mieltä olimme siitä, että seisova vesi täällä oli syytäkin saada virtaamaan. Siinä Häksy onnistui hyvin. Nyt taas pohditaan rauhallisemmin, mutta kyllä toimitaankin. Uutta suurkoulua rakennetaan kohta kirkolle, ja kokonaan kunnan varoin! Vanhoja pikkukouluja samalla viimein karsitaan, mikä tietysti aiheuttaa tunteenomaista haikeutta ja viimeisiä vastaanpyristelyjä. Marja ja Mauri opettajina tuntuivat kannattavan vallitsevaa suuntausta.

Oli myös syytä taas kiitellä Hämeenkyrö-seuran valtaisaa ponnistusta Myllykolun kunnostamiseksi. Nyt on talvitauko, mutta keväällä alkaa paukkua ja suvella onkin jo täysi rähinä päällä. Vilma suuntailee Eemelin uutta ohjausta. Kaikenlaista tulossa.

Eiköhän ruveta purkamaan joulua huomenissa.

Lumisade ja satumaailma jatkuu. Olemme edelleen selvinneet jonkun minuutin sähkökatkoilla. Ansiona on yhtiömme Leppäkoski, jossa on valmistauduttu sään vaihteluihin paremmin kuin suurissa yhtiöissä. Aamulehti asiaa äskettäin selvitti. Kannattaa olla Leppäkoskella. Toista kuin vanha Hieru, jonka etukirjaimessa Sillanpää ilmoitti aina sekoavansa. Hänen vaikeuksiensa syynä olivat yleensä kyllä maksamattomat sähkölaskut.

Vaalikeskustelusta Järvenpään lukiossa olisi voinut tulla jotain uutta. Olen käynyt mainiossa koulussa puhumassa valppaalle ja fiksulle yleisölle. Vanhat juontajat kiersivät ikävä kyllä kaluttuja ratoja. Olisi voinut antaa koko juontajavastuun nuorille. Nuoretkin kyllä äänestivät kärkeen ennakkosuosikkejaan ja lähinnä ikäisiään riippumatta mitä paneelissa puhuttiin. Helppotajuisin puhe meni näemmä parhaiten perille.

Kiintoisaa nähdä realisoituuko Haaviston nouseva kannatus vaalissa. Vihreiden kohdalla on yleensä käynyt toisin. Soinin suivaantumisen ymmärsi, kun häntä ahdistettiin kollegoiden törttöilystä. Kuuluuko presidentin toimialaan? Voiko presidentti sanoutua irti osasta kansaa, kaikista väärinpuhujista? Kekkonen tätä harrasti ulkopoliittisin perustein. Jäljet pelottavat.

Lumisade jatkui koko päivän. Vaikea kuvailla puhtaan valkeaa maisemaa, puut kuin pumpuloitu, joten en yritäkään. Hiihto iltapäivällä sujui tahmeasti umpihangessa, mutta näkymät korvasivat.

Pekka Haavisto on fiksu ehdokas, tyylikäs ja tietäväinen, maailmaa tunteva. Olkoon pehmeä ja vihreä ja homo, ei tunnu haittaavan, vaikka varsinaisesti presidentin ominaisuuksiin näitä ei ole ennen liitetty. Pitäisikö johtajan sittenkin olla luja ja karu ja kansallisesti itsekäs?

Kun tulin viime kesänä Sastamalassa sivunneeksi vihreiden kaunokirjallisuuden tuntemusta, Pekka on pariinkin otteeseen kuitannut hauskasti. Olisi helppo kannattaa Haavistoa, tosin opillinen suoritus on jäänyt puuttumaan. Sama vika Biaudetilla ja Arhinmäellä. Onkin paljon opintonsa heittäneitä ehdokkaissa näissä nuorissa. Eikö siis riitä pitkäpinnaisuutta? Politiikassa pärjää muilla avuilla, suulla ja supliikilla.

Niinistö nyt on niin ylivoimainen, ettei kannata uhrata ylimääräistä kannatusta. Saattaa mennä kerralla läpi. Erittäin vakuuttava oli illan tentissä, tiukka juristi, jämerä kamreeri, jollaisia Eurooppa totisesti tarvitsee. Ahneuden ja tekemättömyyden vastaisuus tervehdyttäviä teemoja. Kuka vielä sanoo, että Niinistöstä ei saa selvää? Vika on tällöin kuulijan vastaanottolaitteistossa.

Toimittaja Auvisen pikkuilkeilyt jäivät suutareiksi. Paras oli kahdenkymmenen vuoden takaa esiin kaivettu perheensisäisen raiskauksen juridinen kannanotto. Kuulunee presidentin tehtävien ydinalueeseen?

On ihailtava kaikkien ehdokkaiden kestävyyttä. Miten ihmeessä jaksavat päivästä ja illasta toiseen vastata tyhmiin ja fiksuihin kysymyksiin. Aina on harjattava puku ja vedettävä kravatti kaulaan, kammattava tukka ja muistettava hymyillä ja hiukan vitsailla. Hiton rasittavaa, luulisin. Vielä puolitoista viikkoa. Toivon tosiaan, että homma ratkeaisi kerralla. Katsojankin kestävyyttä koettelisivat samoja kierroksia pyörittävät jatkokeskustelut.

Juhani Siljon aforismit terästävät aamun, samoin rehtorin ansiokas aamusaarna Danten Divina commedian pohjalta. Kirjailijat elämäntahdon ja rakkauden asialla.

Eva Biaudet on ihastuttava ehdokas, hyvin liberaali ja maailmoja syleilevä. Turhaan hän ryhtyi nikottelemaan, kun toimittaja vaati selvyyttä hänen uskontosuhteeseensa. Eikö ehdokas saa olla reilusti ateisti? Toisaalta uskonnollisen vakaumuksen urkkiminen on aika epähienoa. Kuinka sanoikaan vanha Waltari: eroottisesta elämästäni voin avoimesti puhua, mutta en suhteestani uskontoon.

Muistamme kuinka Elisabeth Rehn kompastui Jeesuksen historiallisuuteen. Hänen tieteellisesti pätevää vastaustaan reviteltiin mediassa tarkoituksellisesti: Rehn ei usko Jeesuksen jumaluuteen! Ajat ovat siitä vapautuneet.

Elina Grundström, Hiidenkiven entinen toimitussihteeri, levittää Hesarissa presidentin toimenkuvaa maailmanlaajuiseksi. Presidentin ei pidä johtaa arvoja, vaan matkailla kaukomailla. Varmasti Brasilian nousu on jäänyt ehdokkailta aivan liian vähälle huomiolle! Enemmän pitäisi myös keskustella Pohjois-Korean vallanvaihdoksesta ja Iranin uraanintuotannosta. Hannu Reime radiossa juuri vaati kannanottoja Lähi-idän ongelmiin. Presidentillä riittää tekemistä!

Australiasta tiedämme perin vähän. Siellä asustavat meidänkin talomme entiset asukkaat, iloisia terveisiä joskus lähettelevät. Presidentti voisi käydä heitä tervehtimässä. Entä mikä on Suomen vastuu Thaimaan ja Uuden Seelannin luonnonkatastrofeista?

Mitä hyvää olemme tehneet, kun Teema tarjoili mittavat Helsinki-illan. Sykähdyttäviä näkymiä vanhoilta puhtailta vuosilta. Muutokset eivät aina kulje parempaan päin. Helsingin kuvaajat ovat etupäässä pyörineet Kauppatorin, Espan ja Skattan nurkille. Koulutieni kulki juuri tuosta, vuoden 1956 vaalijulisteita katseltiin. Tulipa mieleen sekin, mitä lisää Guggenheim toisi tähän sinällään jo rakastettavaan kaupunkikuvaan. Lisää korskeutta, ulkoista uljautta? Tulkoon, en vastusta. Vaikka Skattan nerokas silhuetti riittäisi minulle tämmöisenäänkin.

Täysikuu tervehtii aamulla postin hakijaa. Tästä kolme kuun kautta olkoon uusi työkausi. Valmista saisi olla kevätpäivän tasausta seuraavan täysikuun aikaan, josta lasketaan pääsiäinen. Vähimmäismäärä, kolme liuskaa, tänään kirjoitettu.

Sari Essayah on kaunis ja tyylikäs presidenttiehdokas. Tekisi mieli kannattaa häntä. On nopea kävelijä ja vastaa hillitysti. Ainoa ehdokkaista, jonka maahanmuuttajaisä on hylännyt. Kansainvälistä näkemystä löytyy. Puolustaa urheasti vakaumustaan.

Paavo Lipponen vasta vakuuttava ehdokas on. Esiintyi tyynesti ja horjumatta, vaikka kaikki painavat: Aamulehti, Suomen Kuvalehti ja Hermunen. Asiaosaamista on vaikka muille jakaa. Olisiko kannatettava Lipposta, hän on varma. Ei mene kaikkiin narutuksiin. Näyttöä löytyy.

Kumpikin päivän ehdokkaista suorastaan kilpaili kristillisen vakaumuksen aitoudella. Sari ja Paavo ovat pelastetut, on suora suhde Jumalaan ja Paavolla vielä omaan pappiin. Molemmilla kova kunto. Ei näistä ehdokkaat enää paljon parane.

Miten hauskaa, että pitkästä aikaa kohtasimme Alcantaran rakastettavan perheen. Pariskunnat seikkailivat Gran Canarialla hupaisin ja traagisin tuloksin. Alkoi tehdä mieli heti etelään, mutta tästä talvesta on nyt nautittava kun se viimein saatiin. Pienempi hiihtolenkki tehty, laituri oikaistu.

Iltakävelyllä ei kuuta enää näkynyt.

Railakka vanhan ajan talvi, yhtäkkiä! Hiihtelin Myllykolun lenkin, aurinko nousi ja punasi lumiset metsän puut. Aivan taivaallista paitsi että taksvärkkitien yli on kaatunut kymmenkunta runkoa, olihan vaikea keinotella suksinensa niiden yli. Vain Tauno on oman osuutensa (tai siis Laurin) polusta raivannut. Saisitteko muutkin metsänomistajat mukavan lenkkireitin vapaaksi?

Näin kumminkin alkoi hiihtokausi ja jatkoa toivotaan. Alkava viikko näyttää suotuisalta.

Täällä on ollut Sallan perhe useamman päivän pienine lapsineen, mutta minullapa on hyvä rauha omassa nurkkahuoneessani ja tarpeen mukaan voin seurustella. Lastenhoito vie nykyajan vanhemmilta kaiken ajan ja voimat. Mummi on täällä suurena apuna. Ruokaillessa saamme kaikin keskustella. Tänään juhlakauden viimeiset lipeäkalat.

Onhan tv edelleen pyhien hyvä toveri ja radio vielä parempi. Kirjoista puhumattakaan. Joskus kuulee outoja väitteitä. Toimittaja haastatteli Pentti Holappaa, joka vielä jaksoi olla terässä. Mutta hölmistyimme, kun nainen laukaisi, että tv:n suuri homokeskustelu synnytti valtavan vihan homoja vastaan. Niinkö se tosiaan oli? Homovihaa osoittaakseen tuhannet erosivat kirkosta?

Kun nyt ryhdyin Vesan kilpailijaksi, kehuttakoon radion hyvä kirjallisuusohjelma, missä kuultiin Mika Waltarin ja Antti Tuurin matkakokemuksista. Siinä oli Waltarista haastattelu, jota en ollut ennen kuullutkaan. Huhtikuussa on meillä edessä uusi kirjailijoiden Istanbulin matka, johon tämä antoi kiintoisaa lisävirikettä.

Huippu oli tänä iltana, jolloin FST5 lähetti mainion elokuvan Moli

Alkoi putoilla sadunomaisia lumihiutaleita. Maa on valkea, puitten oksat huurteiset, kuin entisinä jouluina joskus.

Ajelimme Tampereelle katsomaan Sudenmorsianta. Aino Kallaksen väkevä juttu, virolaisen kansantaruun perustuva, sävähdyttävänä esityksenä vanhalla kunnon Salmelaisen näyttämöllä, jolta on häpeällisesti menty poistamaan tämä teatterin kunniakkaasta historiasta kertova nimi.

Mutta esitys korvasi senkin kömmähdyksen. Erityisen hienoja olivat tietysti Jukka Haapalaisen ja Sirpa Suutari-Jääskön tanssitulkinnat. Siteeraan vaimoani, joka huokaili, ettei ollut koskaan nähnyt niin lihallista, sensuellisti vaikuttavaa tanssia, ei missään baletissakaan. Koreografia oli heidän omansa ja sen huomasi. Muu Tiina Puumalaisen ohjaama toiminta kertoi keskitetysti maagisen legendan, jota sopii tulkita kuinka symbolisesti hyvänsä. Kallaksen ja Leinon suhdetta siinä ainakin on uumoiltu taustalla ja vaikka mitä.

(Täällä maalla ei ole nyt käsillä Laitisen elämäkerran toista osa, joten en voi tarkistaa mitä Kai asiasta on arvellut.)

Näyttelijöistä jäivät hauskasti mieleen Kristiina Hakovirran hyvin annostellut huumorinpilkahdukset Lembra-Liisun osassa. Joukko näytteli muuten yhtenäisesti, kuoron tavoin, joukkosuggestio tuli hyvin esiin. Musiikki toimi hyvin, Jarkko Tuohimaa ja kumppanit asialla, Kimmo Pohjostakin kuultiin (nimi väärin käsiohjelmassa).

Tapasimme pitkästä aikaa tuttuja, entinen esimieheni yliopistolta Aarre Heinon Tarjoineen ja vanhan opiskelukaverin Seppo Kangasniemen vaimoineen. Tarjosin väliajalla kuohuviinit Sinalle ja Mailalle, ja jälkimmäisen taiteilija Böhmin luo ajoimme pikkujatkoille, joista tulikin muistettavat valloittavassa Peppi Pitkätossun talossa Siurossa. Herkuttelimme eleganttia iltapalaa, kuulimme pianonsoittoa ja tyttöjen huvittavia juttuja kylliksi saakka.

Kotiin ajellessamme maisemat olivat peittyneet kauttaaltaan pehmeään lumivaippaan. Pehmeästi keinahdimme yön tuntina perille, eikä yhtään ajoneuvoa tullut vastaan. Olipa nautittava loppiaisaatto.

Tampereen teattereita kilpailutetaan tavan mukaan, ja Anne Välinoro huomaa Aamulehdessä että TTT on taas TT:n edellä taiteellisesti ja yleisön suosiossa. Näin on ollut lähes aina toisen maailmansodan jälkeen. Kummankin teatterin historiat kirjoitettuani vahvistan, että tämä on vahva perinne lehdistössä. Aamulehti piti jo Veistäjän aikaan työväen puolia Salmelaisen johtovuosista alkaen. Olisiko Rauli Lehtosen alkukausi ja West Side Story ainut vaihe, jolloin TT paistatteli jonkinlaisessa arvostuksessa.

Katsoimme tässä pyhien painikkeeksi TT:n musikaalin I love you because, eikä se mikään ihmeteos olekaan. Vähän kuin annos lipeäkalaa: hulahtaa kevyesti, sulaa nopeasti eikä jätä ihmeempää jälkivaikutusta. Mutta eri mieltä olen kuin Välinoro siitä, etteikö siinä olisi sanomaa. Onhan siinä kohottava message: ei pidä paneskella ilman rakkautta. Nuoreen yleisöön se tuntui uppoavan aika hyvin.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että suppeahkon otantani perusteella TT-Frenckellin Hiiriä ja ihmisiä on taiteellisesti parasta teatteria Tampereella.

Tv viettää Meriluoto-viikkoa, mutta en saa katsotuksi uudelleen niitä putoavia enkeleitä, siinä määrin teennäisesti yhdistetty tytär-äiti rooli kiusaa. Tommi Korpelan tulkinta Viidasta on kyllä komeaa nähtävää ja kuultavaa.

Vietin loppuiltaa sen sijaan Tshaikovskin (Pateettisen) ja Dostojevskin (Muistelmia kuolleesta talosta) synkässä seurassa. Kun lukee riittävän kurjasta kärsimyksstä, oma elämä alkaa tuntua peräti valoisalta.