Panu Rajala

Eivät arvaa siellä lehtitaloissa millaisen turhautumisen tuottaa maakylään, kun lehdet jäävät aamulla tulematta! Taunon kanssa istua juntattiin tunti meidän kyökissä ja manailtiin tyhjää laatikkoa. No sittenhän se tuli juuri kun Tauno oli jo ehtinyt takaisin omaan pirttiinsä. Eikä Aamulehdessä suurempia uutisia ollutkaan muita kuin AKT:n ihmeellinen irtisanomistempaus. Mutta Hesarihan minua odottaa vasta Helsingissä.

Täällä hiihdellyt loistavilla kantohangilla pari säteilevää päivää. Tänään Myllykolun lenkillä, lentokeli, päivä paistaa. Kannatti piipahtaa välillä maille. Kunto on taas nousussa. Urheilua tuli katsotuksi telkkaristakin, vaan eipä pärjää Suomen poika eikä tyttökään, ei Salpausselällä eikä ampumahiihdossa. Minne ovat kadonneet mieshiihtoampujat? Ruotsin poikakin siellä kilvoitteli kärjessä. Kaukana ovat vanhat loiston ajat. Ringa Ropo ällisteli Nybergin ohjelmassa naisurheilun romahtanutta tasoa. Naiset hyppäävät metrin vähemmän kuin Ropo parikymmentä vuotta sitten! Kun Anssi K ponkaisi hyppyristä neljänneksi, olemme ratkionnellisia. Hiihtäjät tallaavat kaukana kärjestä.

Otettava varoitukseksi sitaatti Veikko Huovisen päiväkirjasta vuodelta 1997:

Täyden työpäivän jälkeen hilpaisimme taas elokuviin. The Descendants kuului näihin Oscar-ehdokkaisiin, parempi kuin saatoimme odottaa. Liippasi vähän liiankin läheltä omia kokemuksiani, mutta terveellistä raottaa vanhoja arpia joskus. George Clooney on varma näyttelijä, mutta vielä suuremman vaikutuksen teki tässä hänen vanhempi tyttärensä, hienosti esitetty kasvutarina. Mutta miksi elokuvan nimi ei voi meillä olla vaikka Jälkeläiset?

Piti vain kotiin palattua vilkaista miltä Laureen Hutton näyttää American Gigolossa, mutta juututtiin siihenkin melko pintapuoliseen tarinaan. Hutton toimi mallina samaan aikaan kuin Elina New Yorkissa, muistan kertomuksia siitä, että hänen vähän kieroja silmiään pidettiin mallitoimistoissa pikantteina ja vetoavina. No siellähän silmäili leffassa vetoavaan tapaansa, ja Richard Gere näytti kovin nuorelta.

Karkauspäivänä WSOY ilmoitti karkaavansa vanhasta kunnianarvoisesta talostaan Bulevardilta. Olihan murheinen vaikka odotettu uutinen. Raha murskaa jälleen perinteet. 1930-luvun alussa Jalmari Jäntti johdatti yhtiön pääkonttorin Porvoosta Helsinkiin. Hienon paikan valitsi, joka nyt menetetään. Kuinka suuri onnettomuus olikaan WSOY:n liitto Sanoman kanssa aikanaan, siitä seurasi pelkkää alamäkeä ja itsenäisyyden menetystä, josta tämä on kai viimeinen pisara. Jatkossa Bonnier määrää tahdin.

Aina olen tyydytyksellä silmäillyt Bulevardin fasadia ylittäessäni Vanhan kirkon puistoa. Niin tänäänkin kun kävin Kosmoksessa pienessä neuvonpidossa. Kirjakauppa kivijalkaan sentään jää. Kyösti Kakkonenko nyt valtaa tuoreella rahallaan vanhan kiinteistön. Ei löytynyt enää ketään avaraa mesenaattia, ei kulttuuritahtoa Sanomalta. Eihän talon menetys kirjailijalle niin kohtalokasta ole, työt jatkuvat. Ihmettelen kuinka työntekijät sopeutuvat tason pudotukseen Korkeavuorenkadulla.

Voisiko ajatella positiivisesti. Ehkä perinteet jo painoivat. Uudessa talossa ollaan vapaita menneisyydestä. Minulla säilyy yhtä pitkä matka toimitaloon, sitä paitsi se on kirjastoreitin varrella ja naapurissa on Päivälehden museo. Säästyn askeleilta, mutta se ei korvaa tunnelmaa ja tiettyä arvonlisää, joka sisältyi Bulevardin seiniin.

Alakuloisen karkauspäivän sinetöi Suomen heikko esitys illalla Itävaltaa vastaan. Miksei Furuholmia otettu aiemmin kentälle, heti pani poika tuulemaan. Edes pieni lohtu.

Aamu on Kirsti Mäkisen ja suomalaisten kauhutarinoiden juhlaa; niitä Kirsti esitteli ansiokkaasti Hesarissa ja aamutv:ssä. Arvatenkaan ei kouluneuvoksen vauhti tähän pääty kalevalaisena juhlapäivänä. Itse tarinat (Kruunupäinen käärme) varmaan liian kovaa kamaa tällaiselle herkkätuntoiselle lukijalle.

Kokoonnuimme iltapäivällä Suomalaiselle Klubille jakamaan suomalaisen kirjoituskilpailun palkintoja. Kilpailu on suunnattu lukiolaisille, ja järjestäjiä on kova kaarti: klubin lisäksi Suomen Kuvalehti, Opetushallitus, Äidinkielenopettajain ja Historian ja yhteiskuntaopin opettajain liitot. Näiden edustajien kanssa olemme raatineet parhaimmiston yli sadasta kirjoituksesta, joita yhdisti teemana Murros. Mikä sen ajankohtaisempaa. Tätä käsiteltiin monelta näkökulmalta. Kirjoitusten taso oli ihan oikeasti sanottuna hämmentävänkin korkea. Kyllä meillä nuoret, ainakin parhaimmisto, tosiaan kirjoittaa osaavat.

Valtioneuvos Riitta Uosukainen innosti puheessaan nuoria ajattelemaan kynällään (sitaatti Kirstin kirjasta) ja tuomitsi saman tien äidinkielen ylioppilaskokeen hätäisen uudistamisen. Tilaisuutta isännöi klubin puolesta entinen punkkakaverini RUKista, eversti evp Pekka Rapila.

Sitten jaettiin palkinnot, ja luin raadin puheenjohtajana perustelut. Silja Sormunen SYK:sta voitti identiteettinsä murrosta kuvaavalla kirjallisuustietoisella jutullaan, toiseksi tuli samasta teemasta kirjoittanut Petteri Virtanen Vääksyn yhteiskoulun lukiosta. Kolmanneksi tullut Erika Perttunen täydensi SYK:n (Tuula Uusi-Hallilan) riemujuhlaa taidejutullaan, ja yksi kunniamainintakin tuli samaan kouluun. Tämä Erik Immosen juttu nuorukaisen kokemuksista Finlaysonin tehtaalla 1800-luvun lopussa oli hyvin tutkittu kirjemuotoinen kuvaus. Yksi kunniamaininta meni Joensuun normaalikouluun (Sirkku Kouki) ja pari Etelä-Tapiolaan (Eeva-Leena Perttula ja Ville Huovinen). Maabrändiä ja urheiluelämän muutoksiakin nämä varsin raikkaasti käsittelivät.

Voittaja Silja Sormunen pärjäisi myös missikisoissa, totesimme Pekan kanssa, mutta toivottavasti pysyy kuitenkin enemmän tällä kirjallisella sarakkeella. Muistakin palkituista kirjoittajista vielä kuullaan, uskomme. Kilpailun tarkoitus on korostaa hyvän kielen ja kirkkaan ajattelun yhteyttä ja merkitystä, ja siinä se näyttää nyt neljännellä kerralla onnistuneen yhä vain paremmin.

Bussilla Helsinkiin, missä lumi on likaisempaa kuin maalla, muuten hauska tulla taas vaimon hyvään hoitoon.

Tapaan Ekbergillä nuoren tutkijan, jolla on tekeillä hyvä suunnitelma Mika Waltarin suhteesta Istanbuliin ja Turkkiin laajemminkin. Historiantutkijana hänellä on laajempi näkökulma kuin tekstiin pitäytyvällä kirjallisuudenpilkkojalla. Kuulenkin että Turun yliopiston kulttuurihistorian puolella minunkin kirjani ovat kovassa käytössä, ilahduttavaa.

Katselemme kotona yhdessä Francon jälkeen kuten ennenkin. Merkillistä että näinkin pitkä sarja jaksaa pitää tasonsa ja heijastaa paitsi pienen yhteisön elämää myös yhteiskunnan liikahduksia, nytkin francolaisuuden uutta nousua. Marjan outona harrastuksena on katsella suomalaisia satuhäitä ja ällistellä joka kerta groteskia (tahatonta) komiikkaa, jota pariskunnat pursuavat.

Prinsessa Estelle on äitinsä kuva, kuten saatoimme vahvistaa. Muistan Estelle Suomalaisen, joka turkissaan ulkoilutti suurta likaisen väristä koiraa Johiksen puistossa kouluvuosinani. Hän oli Karin äiti, kuvausten mukaan aika hullu tai vähintään omaperäinen nainen. Nimillä on enteet ja perinteensä.

Viimein suksilla, kova viima kävi ja lunta pöllysi ladulle. Vain lenkki saunalle ja takaisin. Aamulehden liitteessä Anne Välinoron katsaus näihin todellisista henkilöistä kertoviin draamoihin. Sylvi ja Anita sai lisää ilmaista huomiota. Samoin kuin eilen Suvin juttu Hesarissa tämmöinenkin kevyt katsaus jatkaa teosten elämää ja nivoo ne ilmiöksi.

Sitten Nokialle, missä nouseva bassobaritoni Oskari Nokso-Koivisto konsertoi Työväen Teatterissa (koulun auditoriossa). Komea konsertti, ohjelmistossa englantilaisia vagabond-lauluja ja Toivo Kuulan pohojalaasia, italialaisia aarioitakin Oskari lopussa veteli. Välillä kuultiin säestäjän Jukka Nykäsen improvisoituja bravuureja. Hyvä kun pysyi flyygeli paikoillaan permannolla. Italiassa opiskelleesta Nokso-Koivistosta vielä kuulemme, lämmin ja muhkea oli äänensä, kansanlauluihin poika eläytyi tosissaan. Kyröläisiäkin oli katsomossa, samoin tuttuja kuorolaisia.

Sina Kujansuu minut konserttiin houkutteli, samoin Maila Böhmin ja Tuija Piepposen. Tämän hilpeänvärikkään naistrion kanssa ajelimme Sinan Pihkatappiin, missä tarjoiltiin emännän raculettia ja Tuijan valmistamaa ihmeellistä salaatinkastiketta. Olihan taas pidot, unhoitin tyystin tautini ja tervehdyin päivässä pelkästä elämysten paljoudesta.

Aamulla ilahdutti Suvi Aholan essee taiteilija-avioliitoista Hesarissa. Ensinnä siksi, että tuoreet elämäkerrat saivat ansaitsemaansa jatkokäsittelyä, näin kirjat eivät jää vain päivän perhoiksi. Ja toiseksi tietysti siksi, että myös Juhani Ahon ja Venny Soldanin liitto oli oivaltavasti liitetty juttuun mukaan. Aihe sinänsä kaikessa laajuudessaan olisi vaikka kuinka antoisa jatkotutkimusten kohde.

Miten muuten kun Bobrikov on taas nostettu haudasta kummittelemaan: muistaako kukaan enää Paavo Haavikon teoriaa siitä, että kenraalikuvernööri itse asiassa epäonnistui Suomen autonomian kurittajana, ja Eugen Schauman toimi kaksoisagenttina

Onhan se prinsessan nimi vähän omituinen, ei ainakaan rytmiä saati kuninkaallisuutta ole siinä rimsussa. Miten muuten taas ovat tietävinään, ettei hänestä tule koskaan kuningatarta. Kuka näkee niin kirkkaasti puoli vuosisataa eteenpäin? Monarkiaa on haudattu niin kauan kuin muistan, ja aina se vaan siinä kukoistaa ja säilyttää kannatuksensa. Kunkun huvit ovat kovin pieniä jos vertaa edeltäjiensä ilonpitoihin historian saatossa. Kaikkihan kapenee, kutistuu, kiristyy.

Mitä ennusteltiin meillä presidentin vaalissa? Että suosikin etumatka ei kestä, vaan sulaa. Että tiukoille menee. Toisin kävi. Että vaali ei vaikuta puolueiden kannatukseen. Toisin kävi. Mitä sanoikaan vanha Ahti K tulevaisuuden ennustamisesta…

Kun työ alkaa taas sujua, maiset murheet unohtuvat. Maailma hoitakoon itsensä. Tanssinopetus Tampereelle tuntuu melko eksoottiselta, erilaiselta kuin niinä aikoina jolloin Ester Naparstok oli ainoa opettaja. Maahanmuuttaja alkuaan hänkin, teki Eino Salmelaisen kanssa hedelmällistä taiteellista yhteistyötä. Nyt tanssi on aistillista huvia, joka voi livahtaa näinkin syvälle libidon suuntaan. Aika törkeitä velikultia.

Jyrkästi vastakkaisia uutisia.

Aamulla iloitsemme Ruotsin kruununperillisen syntymästä, tyylikkäästi Daniel taas hoiti tiedotustilaisuuden. Heja Sverige!

Iltapäivällä luuhahtaa Harrin välittämänä surunviesti: isänsä, vanha koulukaverini Jaska on aivan yllättäen poistunut joukosta. Tämmöinen jysäyttää, kun läheinen ikätoveri lähtee. Vielä viime kesänä meillä hilpeästi saunottiin ja seilattiin saunarannasta Siuroon. Eipä enää kuulla Jaskan rauhoittavaa ääntä svengaavassa iltapäivässä perjantaisin. Vaikka arkistosta tietysti löytyy. Monia jazzin sankareita Jaska on ehtinyt muistella jutuissaan. Kunpa kuulisi heidän jammailevan nyt siellä korkeammissa konserttisaleissa.

Lähetin kukkia Pirjolle Karstulaan. Tulihan hiljainen ilta. Muistot kulkevat. Kuinka lujassa on omakaan henki. Toisaalta on komeaa lähteä seisovilta jaloilta, kirkkaalle taivaalle.

Syntymä ja kuolema liittyivät yhteen välähtävin langoin.

Tuiskua tuiskun perään. Hitaasti alkaa työ kiihtyä. Sanovatkin että tämä virus väsyttää pitkään. Vesa varoitti rehkimästä liian aikaisin, Marja antaa ohjeita. Pääasia että tekstiä sentään syntyy aamuin illoin. Valon lisääntyessä vauhti kasvaa. Hiihtämään tekisi mieli, en vielä uskalla. Sitä paitsi ladut peittyvät pyryyn. Saunassa illalla, tuli takassa, olo ei sittenkään hullumpi.

Viestejä Helsingistä: Sylvi ja Anita viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty. Täällä Ari kehaisi näytelmää miehekkäästi Kyrön Sanomissa. Esitykset ehkä jatkuvat syksyllä.

Kirjalliselta rintamalta: Manuela Boscon kuva Hesarin etusivulla suurempi kuin kenenkään kirjailijan koskaan. Tv:ssä hän puhuu kaikilla kanavilla. Tähti on syttynyt. Kuinka merkittävästä kirjasta onkaan kysymys?