Panu Rajala

Vepe Hännisen romaani Minä, vakuutustarkastaja (WSOY) on kova hyökkäys vakuutusyhtiöiden moraalia vastaan. Satiirin keinoin laajahkoksi paisuva juoni paljastaa monenlaista keinottelua ja ihmissortoa Kullervo-yhtiön vaiheilla. Kuinka uskottava tarina on? Osuuko maaliinsa? Vaikea arvioida, mutta jutun kuljetus synnyttää kiintoisia kysymyksiä.

Veijariromaani vakuutusetsivän ihmeellisistä toimista on lajissaan harvinainen meillä, joku John Grisham on vastaavaa tehnyt. Jutussa on myös loukkonsa, päähenkilön yksityiselämän ja isyyden koukerot vievät paljon tilaa ja anastavat välillä päähuomion. Yhtiön uhrien kohtalot uhkaavat painua taka-alalle. Muttap; Olemme nähneet Matin lukuisia teoksia nojallaan seinää vasten hänen asunnossaan, joten niistä oli poimittu vain pieni osa tähän retrospektiiviseen läpileikkaukseen pariin gallerian huoneeseen. Taiteilijalle tämä galleria tuntui olevan hyvin mieluinen, hän on tutkinut ja arvostanut Fredrik Cygnaeuksen elämäntyötä, ja onhan miljöö mitä historiallisin. Tarkoitus onkin, että näyttely innostaa ihmisiä käymään tässä hieman syrjään jääneessä kauniissa rakennuksessa Ullanlinnan vaiheilla..

Tilaisuus avautui yläkerrassa, mistä siirryttiin alakertaan itse maalausten äärelle. Lukuisia kansalaisia saapui paikalle, ”suurriistaa” ja meitä tavallisia tallaajia. Hauska oli tavata pitkästä aikaa Olli Alho, Anto Leikola ja Pentti Linkola, viimemainittu varsinkin hyväkuntoisen näköisenä. Pekka Korpisen kanssa muistimme kesäistä Ilmajokea ja kuulimme talvisodan muistomerkin toiveista täällä pääkaupungissa. Suomalaista veistotaidetta, viimeaikaisia monumentteja, arvostelimme verraten ankarasti.

Matin maalauksista Marjan suosikiksi nousi Luxembourgin puisto, minä puolestani arvostin kaunista koti-interiööriä. Klassinen öljymaalari on Matti, paksun värin käyttelijä, myös jokunen kevyempi työ joukossa. Yleisesti ihasteltiin hänen tuotteliaisuuttaan, tänä vuonna ilmestyy peräti kuusi teosta, joten ei ihme, että maalaukset eivät olleet uusimmasta päästä.

Taiteilija viittasi nachspieliin asunnossaan, mutta koska alku olisi arvatenkin venynyt, siirryimme Espalle, ensin Jugend-kahvilaan ja lopulta Kappeliin Jaanan ja Kuku Koistisen sekä Vesa vekkulin kanssa, Pehmeästi tummui elokuun lopun ilta kauppatorin vaiheilla juttujen risteillessä taiteesta ja kirjallisuudesta Lohjan miljöökysymyksiin. Samaan aikaan juhlittiin Tallinnassa Sofi Oksasen uutta romaania melko mittavin menoin. Kysymys leijui keskuudessamme: onko se riennettävä lukemaan heti vaiko vasta kiihkeimmän kohun laannuttua.

Syntymäpäivä. Verannan kahvipöydässä odottamassa hauska tervehdys ja lahja Marjalta. Nousen keskimäärin kaksi tuntia ennen ihanaa vaimoani. Päivä potkaistaan sateessa liikkeelle.

Synnyinkin maanantaina, olen myöhästynyt sunnuntailapsi kuten äitini kertoi. Marja loruili jotain lempeää maanantain lapsesta. Yritän siis olla sellainen.

Puhelimeen ja koneelle tulee kivoja tervehdyksiä. Käytiin pitkästä aikaa lounaalla Sarvessa, missä tapasin tietysti serkkuni Oskun ja sain lisää onnitteluja. Teimme hankintoja: Marja uuden tehopölynimurin ja minä virvelin, kun poikani vei vanhan. Tuimme kuihtuvan Valtakadun liike-elämää.

Elämäntilanne tuntuu nyt hyvältä, jopa toiveikkaalta. Vielä riittää terveyttä ja vapautta ja työintoa. Ulkoisissa olosuhteissa ei valittamista. Vielä voisin keskittyä paremmin tärkeisiin ja karsia kaikkea toisarvoista. Mutta elämää sekin on.

Vilkaistiin Ilta-Sanomia. Siellähän komeilen taas kommentilla siitä Ala-Harjan tapauksesta. Sanoma menee harvoin semmoisena perille. Sanoin puhelimeen, että tämä loukattu sisaren perhe varmaan ajattelee, että heidän kriisillään tehdään nyt rahaa. Jutussa kommentti tietysti kääntyi minun käsityksekseni. Kirja on hyvä eikä ansaitse näin rajua sivumyllytystä. En silti usko tahalliseen mainostemppuun. Ei vakava kirjailija saati lähipiirinsä niin kyyninen voi olla. Kysymys sinänsä on vaikea sikäli, että kirjailija käyttää väistämättä lähiympäristönsä aineistoa, vaikka teoreettinen kirjallisuudentutkimus sivuuttaa sellaiset seikat. Kun törmätään konkretiaan kuten tässä, teoriat karisevat. Todellisuus tunkee tekstiin, ei voi mitään.

Rikollisliigat valtaavat Suomea, prätkäremmit iskeytyvät jo pohjoisiinkin kyliin. Mikä on yhteiskunnan vastaus: poliisin resursseja leikataan radikaalisti. Hyvin menee, roistot nauraa.

Kesän hienoimpia päiviä sisällöltään.

Kun Vilhokin tuli, olivat kaikki lapset koolla. Otettiin nelinpeliä sulkapallossa, poimittiin marjoja, pelattiin vanhaa hauskaa Lukuset-peliä ja nautittiin Marjan valmistama nieriä-ateria kaikkine lisukkeineen. Oli ihmeen hauskaa ja vapautunutta. Huomenna täytän taas vuosia, sitä vähän juhlistettiin. Vilhon kanssa pikarakennettiin yksi arkistohylly varastooni Kirjakkaan.

Kun kävin läpi postia, syvä tyydytyksen tunne valtasi Hilkka Huovisen lähettämästä kauniista kortista Sotkamosta: ”Lämpimät kiitokset kirjasta, jota arvostaisi myös Veikko.” Tiedetäänhän, että kirjailija oli äärimmäisen nirso ja herkkä itseään koskeville arvioinnille.

Jos Hilkka Huovinen ja Ville Viksten hyväksyvät, muiden on turha tulla naputtamaan. No jaa, saahan sitä aina arvostella. Kaiken lisäksi Markku Envall lähetti tiiviin kriittis-kiittävän kommenttinsa. Tyytyväinen varsinkin Koirankynnen leikkaajan analyysiin. Siinä panen parastani tekstin tulkitsijana.

Aamulla hätkähdytti Hesarin koko sivun maalaus Riikka Ala-Harjan romaanin sisarkriisistä. Ymmärrystä kahvipöydässämme saivat sekä kirjailija että sisaren perhe. Onneksi luin kirjan jo ilman mitään tietoa tällaisesta taustasta. Aavistella saattoi omakohtaista tai ainakin läheistä kokemuspohjaa. Keskustelu jatkunee, kirjailijan vapautta puolustetaan, myös eettistä ongelmaa käsitellään. Iltapäivälehti ehti jo soittaa minullekin illan suussa. Mitähän sieltä on tulossa.

Vielä kesäisen lämmin päivä, viimeinenkö?

Yritin kalaa (pieniä) ja lämmitin saunaa. Alma viihtyy vielä mailla. Marja palasi torstaina, minä eilen ja Aino tänään. Täysi vahvuus Viehätyksessä.

Myllykolussa Jaakko Ryhäsen ja Seppo Hovin konsertti. Täyteen olivat lions-veljet myyneet katsomon hyvään tarkoitukseen. Naapurimme Auttilat olivat aktiivisina järjestelyissä. Me ostimme lippumme presidentti Järveliniltä, joka avasi tilaisuuden. Sitten Seppo pääsi irti hervottomine juttuineen ja virtuoosimaisine soittoineen. Olihan Jaskakin vireessä, joka vain koheni väliajan jälkeen. Tuttuja lauluja, Merikantoa, musikaalia, Malmstenia. Nautimme ihanteellisen tyynessä säässä. Nähtiin ja kuultiin, että uusittu kesäteatteri sopii hyvin tällaiseenkin tarkoitukseen.

Tytöt pyöräilivät Koskella, ja illalla saunottiin kaikessa rauhassa tummuvassa illassa.

Testasin kirja-arvostelun. Kun Antti Majander kehui rutosti Riikka Ala-Harjan romaanin Maihinnousu, oikein ostin ja luin sen. Oikeassa oli Antti, erinomaisesti kirjoitettu, intensiivinen, imevä teos huolimatta ahdistavista aiheista: toisaalla Normandian maihinnousun muistot, toisaalla lapsen leukemia sekä vielä avioero kaiken tuskan päälle. Viimemainittu kuvattu riuskasti, kerrankin naisen syyttävät ja raivoisat mietteet saavat tehokkaan julkitulon. Ei mitään hienostelua tai surun voittamista tai muuta psykologista mallisössöä. Naisen suoraa puhetta. Ala-Harja tykittää lyhyin lausein, nopein assosiaatioin, pitäen lukijan hyvin hallussaan. Olipa hauska lukea kotimainen teos, jonka lause elää ja toimii ja vie. Vaikka eihän se hauska kirja ole, todellakaan. Varmaan antaa monille (naisille) kiitollisia samastumismahdollisuuksia.

Ainon kanssa lounaalla rav. Juuressa, hyvää nieriää. Satoi. Painelin asioilla, lepäsin ja keskityin iltaan. Oma pieni osuuteni Taiteiden yössä, Akateemisen kohtauspaikalla. Sitä ennen katselin tovin Chaplinin Nykyaikaa (kun mykkien makuun olin päässyt) tuossa nurkalla Agricolan kirkossa, kunnes joku tekninen vika keskeytti esityksen. Uusi musiikki (Orma ja kumpp.) ei kuulostanut taustalla ainakaan Chapen omaa sävellystä paremmalta.

Ei kai se haastattelu Huovisesta huonosti mennyt, varsinkin kun Anna-Riikka Carlson teki hyviä kysymyksiä. Väkeä ilahduttavan paljon, tuttujakin näkyi, Sirkku tuoreen sulhonsa kanssa ja Vuokko testaamassa kuinka pärjään. Kirjaakin meni kai toistakymmentä. Kivoja kontakteja, pari Veikon tuntenutta ystävääkin. Törhönen kysyi, teenkö mitään muuta kuin kirjoitan. Onhan tässä jotain elämäntynkää välissä. Osuuteni taasen hoidettu.

En jäänyt yöhön hillumaan, vaan talsin kämpille. Kuka voisi kiinnostua kaatuilevista betoniharkoista? Taiteen nimissä voi keksiä mitä vaan. Ehdin sentään kuulla pätkän J. Heinämäen ja toisen tyypin moraalikeskustelusta. Kaupungilla kohtalaisen vilkasta, Fredan torillakin oli jotain musiikin möykkää. Tyytyväisenä nukkumaan.

Tuli tärkein arvio tästä Hirmuisesta humoristista, kun vanha kustantaja Ville Viksten tokaisi Siltalan syysbileissä: ”Kirjoitit yllättävän hyvän kirjan Huovisesta.” Ville jos kuka Huovisen tunsi ja tämän teokset sisältä päin. Käsittelen kirjassa miesten suhteita, joissa oli omat mutkansa, mutta tärkein tukipylväs Ville aina Veikolle oli. Keväällä haastattelin lyhyesti Villeä, joka tunnetusti ei turhia kirjailijasuhteistaan puhele. Sitä paremmalta tuntui nyt saamani tunnustus.

Toista laitaa edustaa sitten tämän laulajan ja sanoittajan Suonna Konosen kriitikontoiminta, joka on levinnyt jo kolmeen maakuntalehteen. Siellä poika päästelee outoja arvioitaan. Koskaan ennen ei minua ole syytetty akateemisesta kuivuudesta, päinvastaisesta useinkin. Pitäisikö ottaa kunniana? Sain näet Lahdesta viestin, että ”Etelä-Suomen Sanomat kirjoittaa potaskaa”. Totta puhui sanansaattaja. Mutta sama juttu on kiertänyt aiemmin jo Karjalaisen ja Keskisuomalaisen. Eikö lehdillä tosiaan ole varaa enää omiin kriitikoihin? Onko Arvostelijain Liitto kiinnittänyt asiaan jyrkkää huomiota? Näin kritiikin kirjo kapenee, työt vähenevät ja lukijain valinnat köyhtyvät.

Siltalassa oli sentään fiksua väkeä koolla, hyvinkin erilaista: Seela Sella, hänen elämäkerturinsa Anne Mattsson, Kalle ja Ritva ja Anninakin Holmberg, Peter von Bagh, Matti ja Marketta Klinge, Pekka ja Hanna Tarkka, Pekka ja Paula Pesonen, Matti Suurpää, Anja Snellman, Aulikki Oksanen, Taina Haahti, Teemu Keskisarja – muista puhumatta. Toukon ja Aleksin firma kerää ystäviä. Sanoin Kallelle, että yritän kirjassani kumota hänen Petterin Sinisessä laulussa heittämänsä väitteen, että Huovinen tyhjeni jo Havukka-ahon ajattelijassa. Kalle täsmensi, että arvio oli hänen subjektiivinen lukijan kokemuksensa. Kaj Kalin osoittautui suureksi Sillanpään taiteen ystäväksi, minkä tiesinkin. Sanoi hankkineensa viimein elämäkertani kolmannen osan. Design-mies liikkuu suvereenisti myös kirjallisuuden sarakkeilla.

Tulin siinä ravintola Siltasen terassipöydän äärellä iltapäivän auringossa miettineeksi, kuinka arvokkaita ovat nämä hetket, jolloin vielä tapaamme ja voimme puhella monista asioista vanhojen kunnianarvoisten kaverien Pekan ja Villen, Matiaksen ja Vesan kanssa. Pekka totesi, että hänen ikäluokkansa alkaa olla jo kypsää kauraa korjattavaksi. Kunhan ei vielä sentään.

Katsoin vasta nyt päivänäytöksenä Oscar-voittajan The Artistin – erinomainen, tyylejä lainaileva, hauska ja sentimentaalinen pastissi. Taitavasti tehty! Kummeksuin keväällä, että mykkäleffa sai pääpalkinnon, mutta en enää. Eeva-Liisa paineli Pitkääsiltaa, näin ratikan ikkunasta. Illalla taas Sylvin ja Anitan esitys, voimia heille.

Saattoi olla hyväkin, etten saanut lippua Tristaniin ja Isoldeen – sehän oli viimeistä sijaa myöten pakattu. Viisituntinen wagneriaani olisi ollut hermoilleni epäilemättä koettelemus. Saatoin huojentuneena hilpaista Bottalle kaljalle ja kierrellä vähän kapakoita, joihin siis Art goes and so did P. Rajala. Kauneinta oli Irina Björklundin ranskalainen laulelu Kluuvikadun Fazerilla. Myös St Urho’s Pubin irlantilaishenkinen rämpyttely meni mukiin tumman oluen ohessa. Paljon riitti folkkaa tätäkin ns. taidetta nautiskelemaan.

Mutta korkeakulttuuri on kurssissa kun katseli lippujen tavoittelujonoa Musiikkitalossa. Tapasin Kirstin päivällä Akateemisessa ja puolustimme E-P Salosen kannanottoa ministerin merkilliseen linjaan. Mutta kun täällä joku jotakin painavaa lausuu, heti ovat virnuilijat kimpussa. Nytkin joku peräti Kritiikin Uutisten tyyppi keuhkosi radiossa, ettei ole enää mitään korkeaa ja populaaria, vaan kaikki on samaa sössöä, amen. Salonen naulattiin uinahtaneeksi konservatiiviksi. Karita Mattila tuli miehen avuksi, samalla sanomalla. Vaikea väittää, että ainakaan klassisen musiikin rahojen puolesta taistelisivat omakohtaisesti. Alansa edustajina kyllä. Kannatettavaa.

Parin kuukauden maalaiselon jälkeen taas Helsinkiin. Marja starttasi Turkuun, joten Alma jäi taloa pitämään.

Meillä oli Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokunnan (pitkä nimi!) kokous Tietokirjailijoiden toimistossa, kevyt lounas saatiin ja tämän kesän tapahtuma kehuttiin, etupäässä. Jotain pientä kritiikkiä toki keksittiin. Ja sitten jauhettiin kohtalaisen pitkään ja vilkkaasti ideoita seuraavaan ja sitäkin seuraavaan kesään. Tämä joukkue toimii erittäin hyvin, tuntee kentän ja keksii esiintyjiä, skarppaa teemaa ja toivoo vain päivien ilmeen nuorentamista. Saas nähdä kuinka siinä onnistutaan. Perusilmeen antavat kuitenkin kunnon antikvaarit, heidän intressejään yli muiden kunnioitettava. Ja tietysti suuren yleisön. Kuten Anu Laitila oli huomannut, missään kirjallisuustapahtumassa ei näe sellaista monituhatpäistä yleisömäärää kuin Sastamalassa Sylvään koulussa.

Jatkoistunto Vesan ja Mikko Lahtisen kanssa Teatterin terassilla. Mikolla on mainio hanke meneillään: kartoittaa kirjailijoiden muistomerkkejä maassamme. Viimeksi tutki läpi kaikki kirjastot. Siinä on matkailemista ja löytämisen iloa. Vesan kanssa lisäsimme Mikon tutkintalistaa, seuraavaksi voisi kartoittaa kirjailijoiden hautakivet (Kivet kertovat!) ja kirjailijakodit. Pitkään siinä iltapäivän auringossa viivähdimme. Vesa kertoili kuulumisia Otavan pihajuhlasta, Mannerheim-leffa sielläkin oli ollut keskeisenä puheen (hyväntahtoisen naurun) aiheena.

Huomasin muuten vasta nyt, että Kainuun Sanomat on julkaissut (14.8.) loistavan arvion Huovis-kirjastani, kirjoittajana lehden kulttuuritoimittaja Sinikka Viirret. Kerrassaan oivaltava ja ytimeen osuva juttu. Totta kai tuntee aiheen, Huovisen omassa kotilehdessä. Nyt kun tärkeimmät julkaisut, Hesari ja Kainari, ovat sanansa sanoneet, voin olla hyvällä ja rauhallisella mielellä.

Kun keskustassa pitkästä aikaa seippailin, kävin vielä Engelissä katsomassa sen Kilimandjaron lumet, jota pirusti on kehuttu. Humaani ja lämmin elokuva olikin, toisenlainen kuin kuvittelin nimestä päätellen, muistutti hengeltään ja yhden näyttelijänkin osalta aika lailla Aki Kaurismäen teosta Le Havre. Kauniita, ihmisen hyvyyteen luottavia satuja kumpikin.

Käytiinpä katsomassa se Suoma-vainaan ompelupirtti, kun Leena Kynnös sitä ystävällisesti esitteli. Hienoon kuntoon ovat laittaneet vanhan mökin, siellä viettäisi huoletta lomaa ja töitäkin tekisi. Kannattaisi avata matkailulle. Sieltä Rajalan Ville-rontti kävi Suoman iskemässä ja vei mennessään Helsinkiin, vaikka Suoma olisi hyvin halukkaasti jäänyt tutuille maille Hämeenkyröön. Lyhyt riiuumatka oli Villellä, kun toimi maantiemutkan takana Tuokkolassa etumiehenä eli pehtorina, ja siellä sitten suuret häätkin loppukesästä 1906 vietettiin, vieraina mm. Sillanpään vanhemmat ja lyseolainen Eemeli itsekin. Sekä kaikki Sillanpään romaanien henkilöt, kuten faijalla oli tapana huomauttaa.

Kirkkoherra Ilvonen parin vihki, ja Ilvosen suvulla tämä mökkikin pitkää oli, eiköhän Suomakin ollut heidän vuokralaisenaan siinä. Yhä enemmän alkaa taas tällainen historia vetää puoleensa. Muutama henkilö pitäisi pikimmiten haastatella.

Osallistumista tapahtumien päivään Hämeenkyrössä.

Meiltä lähti kolmihenkinen joukkue lukumaratoniin Kurjenmäen vanhainkotiin lukemaan Sillanpään Elokuuta. Lukiessani alkujaksoa huomasin, kuinka läheisesti teksti kosketti kuulijoita, näitä elämää ja vastuksia kokeneita naisia. Kun Saima Sundvall häärii tuskastuneena saadakseen huushollin pyörimään ei-halutun vieraan häiritessä ja lopulta kamppailee varjellakseen miestään Viktoria lahjapullolta, näkyi selvästi kuulijain silmissä ja joissain myötäelävissä äännähdyksissäkin itsetunnistuksen värähdyksiä.

Marja ja Alma hoitivat omat osuutensa mallikkaasti, sitten oli tauko, jonka aikanamme häippäsimme ja jätimme lukuhommat Jussille, Maijalle, Helinälle ja Raijalle, joka koko homman Sillanpään Seuran puolesta järjesti ja aluksi kertoikin valaisevasti vanhainkodin historiasta pitäjässä.

Toinen tapahtuma oli illan suussa kiertokävely vanhassa kirkonkylässä. Voi kuulostaa haukotuttavalta, mutta Marja ja Mauri Lepolan vetämä kierros olikin mitä kiinnostavin. Minua se kosketti erityisesti, kun isovanhempieni vaiheet liittyvät niin olennaisesti tänne, Tuokkolaan ja Raipalaan, ja entisen apteekin eli Kynnöksen kulmalla on se isoäitini Suoma-vainaan ompelupirtti, josta hän sitten lähti Villensä matkassa Helsinkiin tuntemattomaan tulevaisuuteen. Näitä olen kolmessa romaanissa käsitellyt, silti kierros toi joitain uusia vivahteita varsinkin apteekin historiaan, josta Pekka Kynnös itse kertoi. Myös Kansallispankin talosta, eläinlääkäri Härkösen ja ihmislääkäri Valtimon talosta kuulimme Pia Härkösen selvitystä. Mukana oli monia asiantuntijoita, näillä kulmin asuneita, jotka lisäilivät opastukseen omia tarinoitaan.

Muistin myös, että faija toimi täällä vt. nimismiehenä sen pelätyn Tainion tuuraajana 30-luvulla vasta valmistuneena tuomarina. Silloin toimisto oli vuokralaisena pankin talossa, vasta 1945 Tainio rakennutti oman talon. Paikallishistoria heräsi taas eloon ja alkoi uudelleen kiinnostaa! Romaania on joskus jatkettava.

Saunakamarissa kuunneltiin Marjan ja Alman kanssa Tristania ja Isoldea, varsinkin sitä kohtaa missä ”meidän kylän poika” Valtteri Torikka veteli. Komea teos on kuunneltava joskus rauhassa. Saunalla pehmyt pimentyvä tunnelma kynttiläin valossa. Jäin kamariin yöksi uneksimaan.