Panu Rajala

Mitä jäi mieleen tästä vuodesta? Saunassa Marjan kanssa mietimme. Muutama matka, keväällä Istanbuliin, pari pohjoisen reissua, yksi Tallinnaan – hyviä elämyksiä. Minä kävin Brysselissä opetuskeikalla. Ystävät alkoivat jäädä eläkkeelle (Maimu Berg, Juhani Salokannel), täyttivät vuosia (Tuula Uusi-Hallila, Tarmo Kunnas, Ari Suutarla) tai kuolivat (Lassi Nummi, Jaska Tahkolahti, Jarmo Papinniemi) – monia muistettavia hetkiä. Me vielä terveinä porskutamme mistä on päivittäin kiittäminen.

Marja on valokuvannut ja tähyillyt lintuja entiseen tapaan, johtanut Vanajankylän pihavoimistelijoita ja lukenut minunkin edestäni uutta kaunokirjallisuutta. Keittiömme on pysynyt nautittavalla tasolla, mutta olemme myös muistaneet Rööperin lähiruokaloita, varsinkin kotikiinalaista Sepänkadun alapäässä. Kalastaminen maalla jäi liian vähiin, mutta hauki, kuha ja lahna ovat vierailleet pöydässämme hävitäkseen parempiin suihin. Saunottu on saamaristi, juhannus oli juhlaa, ja urheilua, olympialaisia ja jalkapalloa tuli seuratuksi viikkotolkulla.

Töistäni ilahdutti eniten Sylvin ja Anitan yllättävä menestys Kaupunginteatterissa, ja sehän jatkuu vielä pari kuukautta, tosin jo hiukan hiljenneenä. Mieluisa oli myös Taipaleenjoen kolmas esityskausi Ilmajoella, samoin nuoruudennäytelmän Myllykolun Eemelin paluu täällä ohjelmistoon – jo seitsemäntenä kesänä. Myllykolua muutenkin kunnostettiin ja juhlittiin. Vanhan kirjallisuuden päivät menestyivät Sastamalassa. Kirjani Hirmuinen humoristi sai arvostavan, vaikka luonteensa puolesta melko hiljaisen vastaanoton. Joitakin esitelmämatkoja, kirjamessuja ja muuta Veikko Huovinen sentään tutkijalleen tuotti. Kun olen samalla kirjoittanut uuden kirjan kevääksi ja valmistellut paria muuta työtä, en voi syyttää itseäni ihan laiskaksi.

Mutta paljon on parannettavaa. Vapaa lukeminen jää aina liian vähälle, kuntoilua olisi lisättävä, painoa pudotettava, kieliä harjannutettava ja kohdistettava enemmän huomiota läheisiin ihmisiin.

Lapset pärjäilevät silti kukin tahoillaan, Puolassa, Turussa, Tampereella, Karibialla, Helsingissä. Eivät vaikuta syrjäytyneiltä. Hurskaita lupauksia on taas tehtynä saunan jälkeen takkahuoneessa. Tinat jäivät valamatta, kun nautimme vain kahden toistemme seurasta. Raketteja paukahteli täällä maakylässäkin. Vaihdoimme viestejä tuttujen kanssa, katselimme Lontoon upean juhlakonsertin uusintaa Queen Elisabethin kunniaksi ja vähän omiakin hillujaisia Senaatintorilla. Kovin on tyyli siellä muuttunut aiemmista kalsean arvokkaista vastaanottajaisista. Ja sitten kellot jo kumahtelivat, oli kuohuviinin ja suudelmien aika. Siitä kuva uuden vuoden avajaisiksi tuonne otsikkoon.

Oikein Hyvää Alkanutta Vuotta kaikille mahdollisille kanssakulkijoille!

Vihkipappimme Ari Suutarla täytti 70 ja piti isot juhlat Tuusulan Onnelassa. Sinne ajelimme vaikeassa kelissä Citikan lämmityslaitteen oikutellessa, ikkunoiden huurtuessa, harmaan sumun täydentäessä matkariemut. Onnellisesti selvittiin.

Arin vanhimman tyttären Susannan hieno puhe isälleen jäi mieleen. Iskusana oli sinnikkyys. Sillä mies on tapaturmaisesta pimeydestä raivannut tiensä vaikuttajaksi, maailmanmatkaajaksi, värikkääksi ja suorasukaiseksi persoonaksi, suuren perheen kantaisäksi. Ari esitteli toistasataa vierastaan ja muisti meidän kohdallamme Pitkon pakinaa, jossa tämä totesi häidemme olleen niin salaiset, että pappikin oli sokea. Anssi Hirvonen kajautteli kaikupohjaista tenoriaan, ja muita kyröläisiä olivat paikalla Risto ja Tarja Auttila ja Antti Kuparinen. Pöytäseuramme Hannu Iltanen ja Juhani Veikkola puolisoineen viritteli keskustelua mm. Waltarista ja nimikkoseuran mahdollisesta Maltan matkasta, jota Arikin puheessaan ennakoi. Päivi Istala värikkäässä jakussaan hehkui huojennusta tuoreen kirjansa jälkilaineilla.

Loskaisen harmaa oli Helsinki, ja ilomielin päätimme ravistautua sieltä irti taas huomenna kohti Kyrön puhtaampia hankia.

Vahvoja taiteilijakuvia, sekä Puccinista että nuoresta Strindbergistä. Anteliasta tv-tarjontaa.

Peter Birron kirjoittama Strindberg poikkeaa aika selvästi Olof Lagercrantzin elämäkerran antamasta kuvauksesta kronologian ja tosiasioiden tasolla, mutta tulkitsee hienosti saman hengen. Jonas Karlsson on loistava, vakava, tuliperäinen, arvaamaton Strindberg. Miehen sisällä kuohuu, vaikka ilmeet eivät sitä paljasta. Todellista näyttelijäntaidetta. Nähty ennen, pakko katsoa uudelleen. Strindbergin juhlavuosi (100 kuolemasta) lähenee loppua, hyvän kun täällä ehdittiin tämänkin verran mukaan.

Samalla surettaa, että Suomessa ei ole varaa eikä tahtoa koota kykyjä lähellekään samantasoisia epookkikuvauksia. Mitäs kun ei edes halpaan aamu-tv:n sohvaistuntoon ole rahaa! Aiheita olisi vaikka kuinka, minäkin tuosta kirjoittaisin heti kuusi kirjailijakuvaa, mutta kukaan ei niitä tilaa.

Oma kirjallinen työ lähtikin heti uuteen vaiheeseen. Tapaninpäivän haudonta tuotti innoituksen. Mutta hankala on julkisesti kertoa, mitä mieli nyt askartelee. Tulee tunne kuin aihe kuolisi pois, haalistuisi, varastettaisiin. Silti kaikki vinkit olisivat tarpeen. Kolme sivua tänään. Ei muuta kuin jatkamaan.

Huokaisu syvä. Joulu on koettelemus, jonka voi selvittää vähin vaurioin, ja näin lienee käynyt. Kun talossa on yksi- ja kolmivuotiaat lapset kirkassilmät, he anastavat ehdottoman päähuomion, ja mikäs sen rattoisampaa. Mutta oman rauhan palaaminen on nautinto sekin.

Parhaiten jäävät mieleen joulua edeltävät toimet. Se joulun hienoin momentti, kun juhla ei ole vielä alkanut, mutta valmistelut alkavat olla niin hyvin kuin kunnossa. Perinteinen aatonaaton kirkko taivasalla Sikomäen laella on kieltämättä tunnelmaa tehostava, aivan omalajinen tapahtuma. Hyvin kestimme runsaan puolen tunnin seremoniat takarivissä Kaunon ja Taunon kanssa, ja meitä lämmitti sopivasti mukaan varaamani taskumatti. Eero Pylsy esitti jälleen vakuuttavasti Taatan joulusaarnaa Kierikkalan Sillanpäästä (aivan alkuperäisen tapahtumapaikan kupeella siis), Anu Leminen saarnasi limpun kokemuksista joulun alla ja Valtteri Yrjölä lauloi kurkkunsa riskeeraten. Onneksi päälle tarjottiin glögiä Maisemakahvilan edustalla. Yllämme kirkas kuutamoinen pakkasyö.

Aaton kävelyt Ylivakerille ja Ala-Vakerille kuuluivat ohjelmaan, ja sen jälkeen vasta voitiin hiljentyä omaan jouluun. Ateria oli täyteläinen, kinkku onnistui leivinuunissa suurenmoisesti ja sahti on maanmainiota. Mitäs muuta ihminen voi kaivata! Oikea joulupukki kävi ja herätti pirtissämme valtavaa riemua, yksi pöytäkin särkyi.

Siitä sitten rauhoituttiin tavanomaiseen unteloon pyhäinpitoon, jota vain lasten venkoamiset virkistivät. Kun välillä onnistuin livahtamaan tänne yläkerran työhuoneeseen, joulukirjakseni osui nyt Katarina Eskolan toimittama äitinsä päiväkirja Tyttö pitkänsillan molemmin puolin. Erityisesti laaja selitysosasto, oikeastaan oma teoksensa, on antoisa. Arjen historiaa draaman vuosilta 1913-1920. Töihin innoittava lähde, sillä Tapaninpäivän traditioon kuuluu kohdaltani sekin, että uudet ideat alkavat yleensä silloin itsepintaisesti viritä eikä niitä voi enää pysäyttää.

Asetuttu taas Kyröön, missä Villa Viehätys on pitänyt hyvin lämpöä ja öljyäkin riittää. Pakkanen paukkuu nurkissa, lunta on korviin saakka. Kunnon talvi!

Hyvä Tuomas joulun tuopi. Kiersin tuttuja taloja tervehdyksillä. Ikaalisissa ja Järvenkylässä poikkesin. Täällä meidän nurkilla Sikomäen lenkki sinisen hämärän hetkinä, puolikuun noustessa ja tien narskuessa tallukkaiden alla oli vaikuttava. Varsinkin sillanpääläisissä harrastuksissa kunnostautuvat naiset ovat sydäntäni lähellä, ja heitähän riittää muutamia ihania aktivisteja. Juhlavuotta valmistellaan sopimuksin ja suunnitelmin. Lenkkini päättyi kunnia-äiden Tarkin Helmin kaffepöytään, aina yhtä rikastuttavaan sielun ja ruumiin puolesta. (Helmi tarjosi myös tilkan rovasti Hannun tuomaa munalikööriä, sensaatio!) Kuinka paljon teimmekään näytelmiä yhdessä entisinä aikoina Myllykolussa ja muualla: 24 vuotta sanoi Helmi olleensa melkein yhtämittaa remmissä, ja uskottava on. Paras murteen käsittelijä tässä pitäjässä.

Kuulokuvia radiosta. Yhtenä aamuna luettiin mietelauseena Juhani Ahoa, hyvä valinta, mutta Puskalan Heikki väitti teosta Rauhan evakoksi. Erakosta oli kuitenkin kysymys. Toinen pikkuhaksahdus menee Jukka Kemppisen tiliin. Syntymäpäivähaastattelussaan hän intoutui muistelemaan kaveruksia Sakari Pälsi ja Sillanpää Otavassa 1964 ruinaamassa rahaa kassasta. Taata oli silloin jo puolisokea vanhus, kuolikin tuon vuoden kesäkuussa eikä taatusti enää liikkunut omin päin missään. Eikä sotien jälkeen enää muutenkaan hoitanut itse asioitaan. Mutta juttuhan paranee kun sitä vähän lisäilee. Pälsin osuutta en epäile.

Näin on päästy joulun kynnykselle. Kinkku lötköttää kellarissa ja sahtikin on tulossa. Joulukuusi saatiin Taunolta, komea ja rehevän vahvaoksainen onkin, pantiin jo tänä iltana jalkaan. Siinähän hallinnoi pirttiä. Lisää väkeä ja lapsia alkaa virtailla sunnuntaina aaton aattona, joten on vielä aikaa pieniin valmistuksiin. (Marja paheksuisi sanaa pieniin…)

Tästä alkaa samalla maailma taas valostua eikä tullut sitä loppua vieläkään, mikä oli sentään siunattu asia. Ellei ihmeitä tapahdu otan vähän vapaata näistä merkinnöistäkin. Joten toivotan kaikille lukijoille ja muille maan kulkijoille oikein Hyvää Joulua !

Helsingin piispa Irja Askola toteaa Hesarin syntymäpäivähaastattelussa hyvin, että ihmisillä pitää nykyään olla koko ajan ”täysi vireystila päällä, vaikka keho ja mieli tarvitsevat viipyilyä ja kiitollisuutta siitä, mitä jo on”.

Lisäksi hän toivoo vallanpitäjien miettivän, mikä on oleellista: hieman hitaammin kasvava yritys vaiko se, että ihmisiä jää työttömiksi ja kenties syrjäytyy.

Tästähän eivät elinkeinoelämä eikä Matti Apunen pidä ollenkaan. Hidasteleva ideologia on myrkkyä kilpailukyvylle! Johan Apunen teilasi oppikirjan, jossa oli tämänkaltaista lukemista lapsille. Nyt piispa jatkaa samaa vahingollista virttä.

Aamuhartaudessakin muisteltiin Fransiscus Assisilaista ja hänestä kertovaa kirjaa, joka myös kuulosti kovin kaukaiselta tässä valtionuskonnoksi muuttuneessa kilpailukyky-hysteriassa. Muutenkin kirkko taitaa edustaa ikävän vanhanaikaista ajattelutapaa, jossa ei oteta riittävästi huomioon talouselämän realiteetteja. Ilmankos Apunen kertoi jossain kuulleensa niin suorasukaisen joulusaarnan, että lakkasi käymässä jouluna kirkossa. Siellä voi saada vamman markkinahenkiselle sielulleen.

Ei Jeesuskaan toiminut kovin liiketaloudellisesti. Pastori Kai Sadinmaan räväkät radiohartaudet ovat omaa luokkaansa. Niin hyökkäävää puhetta ei kuulla edes kommunistien kiihotustilaisuuksissa, jos sellaisia enää onkaan. Pentti Linkolan taannoiset haastattelut olivat nekin jo luovuttaneen ikämiehen surupuhetta.

Näin joulun alla kuullaan joka tuutista hyvän tahdon ja rakkauden sanomaa, jonka täytyy korventaa himokkaan kilpailuihmisen terästettyä taistelumieltä. Mekin saimme vielä osamme, kun katsoimme Dickensin vanhaan kertomukseen perustuvaa Saiturin joulua Kansallisteatterissa. Siinähän äärimmäisen tarkkaa talouskuria noudattava Mr Scrooge heltyy lopuksi viettelevän hengen pehmentämänä jakelemaan rahojaan holtittomasti lähimmilleen. Esimerkki on sikäli turmiollinen, että hänen äkisti herännyt anteliaisuutensa horjuttaa selvästi hänen konttorinsa ja koronkiskontansa menestystä ja kilpailukykyä.

Katsomossa oli paljon lapsia, mikä tekee esimerkistä huolestuttavan. Kyllä teatteri vaikuttaa lapsiin tehokkaammin kuin kuiva oppikirja.

Kurt Nuotion ohjaama esitys sinänsä oli sydämellinen, Kari Heiskanen kuivan kälppänä saituri ennen muutostaan aika riiviö ja lavastus vallan täyteläinen. Näin perinteistä joulunäytelmää ei moni osannut enää odottaa, mutta sen suosio ei yllätä. Ihmiset taitavat sittenkin kaivata muutakin sanomaa kuin rakenteellisten muutosten jatkuvaa välttämättömyyttä.

Suomalaisella Klubilla kokous taas kirjoituskilpailun merkeissä. On tullut 100 arvatenkin terävää juttua tämän vuoden teemasta ”Suomalaiset arvot ja moraali”. Kirjoittajat ovat lukiolaisia eri puolilta Suomea. Heidän tuotteitaan ryhdymme kohta raatimaan.

Keskusteltiin jouluaterialla sitten ylioppilastutkinnon uudistuksesta ja lautakunnan uudesta puheenjohtajasta, josta on vain aavistuksia. Samoin kuulin reaktioita Matti Apusen taannoiseen Hesarin kolumniin, joka koski historian oppikirjan painotuksia. Nehän eivät riittävästi Matin mielestä vastaa kilpailukyvyn lisäämistä edistäviin pyrintöihin, joka onkin jo uusi uskonto valtakunnassa. Historian opettajat eivät tietenkään nieli tällaista ideologista kurinpalautusta.

Ollaanko palaamassa Pirkkalan monisteen aikoihin? Ideologian väri vain vaihtuu sekä sitä valvovat vahtimiehet.

Kansakoulukadulta oli lyhyt matka kävellä Vanhaan kirkkoon, missä kuultiin ja nähtiin Klubin kuoron joulukonsertti. Henrik Lamberg oli suunnitellut hyväntahtoisia dialogeja nimetyille roolihenkilöille, ja välillä aina vetäistiin uusi laulu. Kuoro oli hyvässä vireessä, ja erityisen komeasti kajahti Beethovenin ”Jumalan kunnia luonnossa”. Sitä on varmaan esitetty muissakin tilaisuuksissa. Lisäksi kuulimme joukon kauneimpia joululauluja. Miehekäs tai sanoisinko osin poikamainen kokonaisuus. Näin me saimme Marjan kanssa viime hetkillä laulullista joulutunnelmaa rintoihin

Päälle katsoimme Roban viimeisen jakson. Komeasti nousi sarja, eikä silti hehkuttanut liikaa amerikkalaiseen tapaan tätä pommimiehen invaasiota. Aikamoiseen ajankohtaan osui ammuskelu kun ajattelemme Newtownin tapahtumia. Sarja taittui tyylinsä mukaan viileästi mutta vaikuttavasti. Olen edelleen eri mieltä kuin Jyrki Räikkä: poliisimiehet ja -naiset tulivat meille hyvinkin läheisiksi ja haikeaa on heitä hyvästellä. Ansiokas käsikirjoitus oli Timo Varpion. Toivomme jatkoa!

Myös tanskalainen sarja naispääministerin vaikeuksista on erinomainen. Tämän illan jakso valotti Grönlannin alistettua asemaa USA:n ja Tanskan salaisesti sovittuna välilaskupaikkana. Pääministerin voimavarana on hyvä ja hauska seksielämä puolison kanssa. Tällaista näkökohtaa en muista otetun esiin kotimaamme politiikan tarkastelussa. Päinvastoin Matti Vanhanen kärsi vaihtuvista naissuhteistaan julkista pilkkaa.

Kun oma työ alkaa olla toimitusta ja hiomista vaille, aukeaa aikaa lukea muiden kirjoja. Matti Klingen muistelmat Kadonnutta aikaa löytämässä on luettava kirjoituspöydän ääressä, niin painava ja loistokas on opus ulkomuodoltaan. Eikä sisällössä valittamista. Olen päässyt vasta hartaaseen alkuun. En muista lukeneeni kirjaa, missä tekijä olisi niin ylettömän tyytyväinen ja ylpeä sukutaustastaan ja vanhemmistaan kuin tässä. Kaunis piirre sinänsä, joskus hiukan hymyilyttävä. Äiti ja Isä kirjoitetaan isoilla alkukirjaimilla.

Muistelmien kummit eivät ole vaatimattomia nekään: Montaigne, Proust, Goethe – vain muutamia mainitakseni. Kyllähän suomalainen muistelmakirjallisuus nousee tässä uudelle tasolle. Tulee miettineeksi mitä itse on vaiheistaan huolettomasti kirjoitellut, ei lähellekään tätä ambitiotasoa. Mutta kuluneeko kirja kansan käsissä?

Hirmuinen humoristi löytyy ilokseni sekä SK:n että Hesarin parhaiden kirjojen listalta. Elämäkerrat jylläävät muutenkin, Tarkka on siellä ja iltapäivällä oli Femmalla kiintoisa ohjelma Johan Wreden ajatuksista koskien Henrik Tikkasta. Siinäkin kirja (Tikkanens blick), joka odottaa rauhallista lukemista.

Jo toinen kerta, kun jouduimme jättämään Sillanpään Seuran joulukahvit Hämeenkyrössä väliin. Ilokseni luen terveisiä, joiden mukaan tilaisuus on onnistunut hyvin ja lämpimästi kuten ennenkin. On nautittu peräti ”Taatan tuikut” Tarja Auttilan ja Marja Lepolan valmistamasta Myllykolun omenaviinistä! Seuran kokouksessa Vilja Pylsy on nimetty viimein asianmukaisesti alkavan juhlavuoden ”projektivastaavaksi” ja Sirpa Eskelä-Haapanen kesäteatterin tuottajaksi. Nyt voi pitkän tuntemuksen perusteella sanoa, että tehtävät eivät voisi olla paremmissa käsissä. Rinta kaarella vain juhlia päin!

Vertigo kannattaa katsoa aina uudestaan milloin on tilaisuus. Hyvältä kuulosti myös tarinointi Nummisuutareista radiossa. Myrskysää, työn loppuvaihe ja lievä lamaannus estivät nytkin lähtemästä K50 discoon, mutta ensin vuonna otettava uusi startti tähän liikunnan ilostelevaan muotoon.

Marjan syntymäpäivän kunniaksi lounaalla Stockan vintillä, tavattiin kaunis kaksoissisarensa Sirkku. Sitten päivään liittyvillä ostoksilla, jolloin törmättiin Tyyli-Turkiksessa juuri sattuneeseen ryöstöön: venäläisseurue vienyt keskellä päivää puolet turkeista, osa saatiin kai takaisin ja joku jopa kiinni. Mutta järkyttynyttä oli kaupan väki. Tyttö yksin tiskillä, sidottu ja vaiennettu. Tää alkaa olla aika villiä meininkiä.

Tilanne sai lisää vahvistusta toisessa liikkeessä, missä omistaja sanoi ryöstöyritysten kuuluvan arkipäivään. Joka viikko tai ainakin kerran kahdessa viikossa joku ulkomaalainen porukka yrittää, usein juuri ennen laivojen lähtöä. Puolustautumisen keinot ovat vähissä, kiitos nerokkaiden lainsäästäjien, joiden suurin huoli tuntuu olevan rikollisten suojelu. Ennen EU:ta ja rajojen avaamista vallitsi turvallinen idylli, sai vaikka liikkeen jättää hetkeksi vartioimatta ja käydä kahvilla. Nyt saa kuulemamme mukaan olla kaiken aikaa varuillaan.

EU ja vapaa liikkuminen ovat totisesti rikastuttaneet ennen niin umpioitunutta suomalaista kulttuuria, kiitos siitä.

Ostoksemme sinänsä onnistui, nyt on rouva onnellinen ja pärjää talven tuiskuja vastaan, kelpaa hänen kanssaan kulkea.

Illalla nähtiin kovan teatterikiertueen päätteeksi vielä ikituttu Viulunsoittaja katolla Kaupunginteatterissa. Komeaa menoa, hiottu esitys, loistoa ja liikuntaa, kaunista musiikkia. Mutta puuttuiko jotain? Sisäinen henki ja kosketus?

Näin suomalaisen kantaesityksen keväällä1965 Vanhalla ylioppilastalolla, nuoren Kurt Nuotion ohjaus, vankat Uljas Kandolin ja Eila Rinne päärooleissa. Jarno Hiilloskorpi hillittömän hauska Motel. Ensimmäinen kokemus jää usein ylittämättömäksi. Sitä henkeä, mikä sydämellisenä hyrisi silloin vaikkapa lauludialogissa ”Mua rakastatko”, eivät mielestäni Esko Roine ja Riitta Havukainen saaneet esiin. Ehkä tämä on subjektiivinen kokemus. Esko oli sinänsä sopiva Tevje ja lauloi yllättävänkin hyvin. Nuoret miehet komeita ja leiskuvia, tyttäret suloisia. Mutta se jokin? Mikähän se on.

Näistä puheltiin jatkoilla Rossossa Eeva-Liisa ja parin tutun teatteriveteraanin Suvalon ja Siitosen kanssa. Tuomion ääniä kuului. Mutta teki mieli jo väittää vastaan. Kuinka Viulunsoittaja sitten pitäisi tänään tehdä? Ajan henki on toinen kuin 1960-luvulla. Tulihan tässä sanoma ainakin selväksi, perinteiden murtuminen, vainojen alku, jälleen kerran.

Kuulimme että Sylvi ja Anita (jota siis muut olivat katsomassa) jatkaa vielä maaliskuulle, nyt olisi jo paikkoja vapaanakin, joten sinne vaan. 80 esitystä tulee kunniakkaasti täyteen.

Lucian päivän myrsky oli melkoinen, kun ponnistelimme Kansallisteatteriin. Raitsikan sijasta kulki outoa reittiä bussi 3X, jonka kuski oli täysin kypsynyt ihmisten ihmettelyihin ja kyselyihin. Mutta ei hän itse kyllä vapaaehtoisesti mitään informoinutkaan, kunhan tiuski neuvottomille. Pääsimme sentään Kauppatorille ja siitä jalkaisin teatteriin.

Juha Jokelan Patriarkka on kiinnostava näytelmä varsinkin alkupuolellaan. Se on taitavasti rakennettu ja älykkäästi kirjoitettu nykyelämän kuvaus takautumineen, hienosti ladattu, mutta toinen puoliaika laskeutuu kovin alakuloisesti ja lyhyin takovin kohtauksin. Videotekniikkaa on kieltämättä käytetty etevästi, mutta onkohan tämä epidemia ihan tarpeellinen teatteritaiteen kannalta noin yleensä? Tässä tekniikka toimii.

Raimo Grönberg ja Kirsti Wallasvaara kantoivat ansiokkaasti pääroolit, ja Kristiina Haltun pöytämonologi oli kieltämättä esityksen huippukohtaus. Miehiä tässä taas kovasti syyllistettiin eikä kai suotta. Keskipolvi oli koppavaa ja kovapintaista sakkia, nuoret arkoja ja vanhat väsyneitä. Projekteista ei paljon apua lohjennut. Ei mikään ihan tuoreudella pilattu sukupolvikuvaus, jossa sukupuoletkin olivat jokseenkin oikeilla trendinomaisilla paikoillaan.

Jotkut asiat jäivät kesken harottamaan kuten elämässä käy. Energiapolitiikassa päästiin vain alkuun, ja SDP:n osuuskin kummitteli hahmottomasti, lähemmin analysoimatta taustalla. Pitemmälle mentiin rakkauden vaatimattomassa yrityksessä. Naisen (Virpin) seestyvät oivallukset toivat hiukan valoa muuten synkähköön elämänkuvaukseen. Ei rantaa näy, oi Thetis.